Kulttuurikissa kävi kirkossa kahteen kertaan

 Juhannussunnuntai valkeni aurinkoisena, ihan toisin, mitä oli luvattu. Pläräsin aamulla luurista uutiset ja sitten menin seurakunnan sivuille, että missäs on jumalanpalveluksia! Oon ennenkin bongannut niin, että on jossain sellaisessa kirkossa, missä en ole koskaan käynyt, niin kiva keino mennä tutustumaan. Kävi niin, että Kuusankosken kirkossa alkaa jumalanpalvelus klo 10 ja sinne siis. 

Olen siellä toki ennenkin käynyt, mutta vain urkukonsertissa, jolloin Kalevi Kiviniemi oli uruissa ja Ekku Peltomäki valoissa. Toinen kerta oli Samuli Edelmanin virsikeikka. Mutta nyt, ihan normi jumalanpalvelus, jota en ole siellä ennen kokenut. Tunkua ei ollut, joten ihan rauhassa sain paikkani valita. Tsekkasin heti alkuun, että ei ainuttakaan tuttua virttä, harmi, koska olisi niin mieli tehnyt veisata. 

Kun kaikki alkoi, siellä oli esittely, kuka kukin on ja mieleen ei jäänyt kaikkia nimiä, mutta pappina oli Matti Perälä ja kanttorina Ville Perkkiö. Kyseessä oli siis sanajumalanpalvelus. 

Kun siellä penkissä istuu, niin voi samalla tsekkailla kirkon rakenteita, alttaritaulua, valoja ja olla niistä hyvinkin ihastuksissaan. Kolehdin voi nykyaikana muuten hoitaa Mobilepay'lla ja se onkin kätevää, koska harvoin on enää käteistä mukana ja niinpä näppäilin luuria. 

Evankeliumiteksti oli Tuhlaajapojasta, juu, tuttu juttu jo lapsuudesta, sillä kyllä on Raamatun kertomuksia kuultu ja omaksuttu yheltä sun toiselta kantilta. Saarna ei ollenkaan ollut tylsä, pitkä ja pitkäveteinen vaan ihan sellainen lupsakka tarina, minkä kuunteli mielellään.

Kanttori oli mainio, lauloi kuin Caruso ja kun oli kanttorin loppusoitto, niin mietin, kenen sävellys ja olipa joku muukin miettinyt, koskapa Matti Perälä häneltä kysyi tätä ?! Kävi ilmi, että oli ihan improvisaatiota! Wau! Jäin sitten miettimään kanttorin ammattia, mitä kaikkea hänen kuuluu osata...
Mietinpä sitäkin, miksi kolehtia ei siunattu...

Kuusankosken kirkko on kaunis kivikirkko, jonka on suunnitellut Armas Lindgren ja se on rakennettu 1929. Suosittu paikka konserteille, enkä yhtää ihmettele. 
Kun jumalanpalvelus oli ohi, oli pakko jäädä kävelee ja ihmettelee Kuusankoskea ja tunti siinä vierähti, kun oli vaan niin nättiä.

Olin kuitenkin huomannut sieltä seurakunnan sivuilta sellaisenkin tapahtuman, että Anjalan kirkossa olisi messu  eli ehtoollisjumalanpalvelus illalla klo 18. Oon ennenkin halunut Anjalan kirkkoon, koska olen lukenut Tarja Jussilan kirjat, jotka käsittelevät sukua Anjalan Junkkarilta. Kirjojen henkilöitä on vihitty tässä kirkossa ja siunattukin haudan lepoon. Niinpä, kohti Anjalaa. Menin ajoissa paikalle ja otin kuvia...

Nyt on siis kyseessä puinen ristikirkko 1700-luvulta, joten sitä historian havinaa oli ilmassa. Katto on juur uusittu, joten se kiiltää jonkin aikaa. Äärimmäisen kaunis ja sellainen lämmin kirkko ja olin ihan pikkasen liekeissä, kun eka kertaa pääsin sisään.

Taaskaan ei ollut tunkua, joten jokainen sai paikkansa valita. Heti alkuun huomasin pari tuttua virttä ja sekös kohensi oloa, että nyt mie pääsen veisaamaan. Jumalanpalvelus alkoi Suvivirrellä - ihanaa ja miten mie veisasin mielin kirkkain. Esittelyä ei ollut, mutta kävin kurkkimassa seurakunnan sivuilta, että pappina olisi ollut Tanja Dahlström ja kanttorina Hanna Hoikkala. 

En sitten taas ollenkaan muistanut, että ne kirkolliset tekstit ovat aina joka palveluksessa samoja joka sunnuntai, joten nyt on kyllä se Tuhlaajapoika-juttu tullut tutuksi. Silti, joka papilla on se oma tyyli kertoa siitä, että olen nyt saanut kuulla parit hyvät versiot. 

Kolehti meni Anjalan kirkossa KÄPY'lle, lapsikuolemaperheet ry:lle. Hieno ele! Se kosketti ja myös se, että kolehti siunattiin. En tiedä miksi, mutta minua se aina koskettaa. 

Kun kanttori ilmoitusten jälkeen veti Täällä Pohjantähden alla ihan vaan ilman säestystä, niin kyllä meni ihan kylmät väreet ja tuli sellain olo, et täs kyläs kyl muistetaa edesmenneitä, kuten kaikkia muitakin.

Ehtoollinen nautittiin ja siinä ei kauaa mennyt, koska mahduimme melkein kaikki samaan aikaan sitä nauttimaan. Kun pappi lopuksi antoi ehtoollisen suntiolle, niin oletin, että suntio olisi tarjoillut sen papille - vaan ei - pappi nautti sen itse. Ensimmäistä kertaa näin tapahtuvan näin. 

Pidin molemmista palveluksista hyvin paljon, mutta eniten herkillä olin Anjalassa. On mainittavaa vielä sekin, että en kuulu kirkkoon, mutta siitä huolimatta käytän ehkä kirkon palveluksia enemmän kuin he, jotka siihen kuuluvat. 

Lämpimästi suosittelen, jos haluaa kokea rauhallisen elämyksen, niin kirkkoja on koko maa täynnä. Katsoo vaan ne paikalliset seurakunnan ilmoitukset ja lähtee tutustumaan. 

Siunattua kesää! Minut on siunattu tänään jo kahdesti ja ihan hyvä fiilis!

Vallaton Valamossa

Jo toistamiseen järjestin itseni Valamoon. Aikoinani kävin siellä ohimennen ja aistin jotain lämmintä siinä maaperässä, mikä säteilee siellä pitkin maita ja mantuja. Keväällä pidin lomaa ja lähdin kohti Valamoa. Niin oli mieluista, että uudelleen oli päästävä ja nyt on jälleen reipas ja antoisa kahden viikon rupeama takana.

Miksi lähden sinne, niin siihen on monta syytä. Joskus vaan tarvitsee aikaa ja rauhaa olla oman itsensä kanssa. Olen kiltti itselleni ja teen sitä mistä tykkään. Valamossa olen saanut asua vanhassa Munkkilassa. Siellä olen saanut olla ja lukea, kirjoittaa päiväkirjaa käsin. Pieni soma ja askeettinen huone on kaikki mitä silloin tarvitsen. On sänky, missä uni maittaa ja pöytä, jonka ääressä kirjoittaa, ikkuna, mistä voi katsella Luojan luomaa.

Valamo itsessään on kiehtova paikka. Koko se alue on kuin syliin menisi. Lisäksi ympäröivä luonto ottaa haltuun ja antaa voimaa. Miten oli antoisaa, kun menin metsään eikä siellä ollut ketään muita kuin minä ja ajatukseni, se luonto kaikessa rikkaudessaan levitteli minulle aarteitaan. Kävelin ja katselin, kuuntelin ja taas katselin, haistelin maisemaa ja maistelin mättäiltä mustikoita.

Nyt metsä kirkkoni olla saa....

Toinen rauhoittumisen paikka on hautausmaa.

Valamon hautausmaa on KOHDE ja kaikki tuntuvat käyvän siellä kuvaamassa Pentti Saarikosken hautaa. No, mikäs siinä, onhan se kivannäköinen, kun se on täynnä kyniä. Ei kuitenkaan niin täynnä, ettei omani olisi mahtunut joukkoon. Minulla oli matkassa hyvä kynä, josta loppui muste ja niin minä vein sen sitten Penalle. Ajattelin, että jos siitä olisi jotain iloa siellä ja Penttihän ei enää mustetta tarvitse.

Ihan hiljaisuuden ja rauhallisuuden kanssa leikittelyksi ei tämä kaksiviikkoinen mennyt, sillä olinhan pestautunut Valamoon talkoolaiseksi. Meitä käy siellä vuosittain hyvinkin reippaasti ja Valamo tarvitsee meitä ja se tuntuu hyvältä. Olla hyödyksi, kantaa kortensa kekoon niin hyvin kuin parhaaksi saattaa, se on kupletin juoni. Minä annoin oman osuuteni Ravintola Trapesassa. Ai, miten mie tiskasin, oikein sydämeni kyllyydestä. Kun oli hetkiä, ettei tiskiä tullut, ruinasin keittiöstä lisää hommia. Ah, kuinka sydäntäni lämmitti, että sain siellä huseerata ja aika kului kuin siivillä.

Kuvassa Ravintola Trapesa takaa päin eikä aina vaan edestä. Minun oli siellä niin hyvä olla. Vanhana ravintolatyöntekijänä tunsin oloni hyvinkin kotoisaksi. Ihmiset, joiden kanssa sain työskennellä, olivat aitoja ja sellaisia, joihin kahden viikon aikana tuli ihan selvä suhde - niin, että meinasi olla haikeutta ilmassa, kun oli kotiin lähdön aika.

Viinin valmistukseenkin pääsin hiukan perehtymään tai kuulemaan sen salaisuuksia, kuinka sitä Jumalten juomaa valmistetaan. Viinin lisäksi myös viskiä, joka on uutuustuote, jonka valmistus kestää ja kestää...

Valamo on munkkiluostari ja kaikesta kunnioituksesta johtuen, en ole kuvannut munkkeja. He ovat osa Valamoa ja sen henkeä. Olen onnellinen saadessani olla joskus osa heidän miljöötä, työskennellä heidän hyödyksi ja avuksi. Olen myös onnellinen jokaisesta keskusteluhetkestä, jonka sain Valamossa kokea.

Valamossa on jollain lailla lähempänä taivasta ja tiedän, että palaan takaisin! Voin suoitella paikkaa kaikille, jotka haluavat kokea hetken jossain muualla, arjen ulkopuolella, käydä lataamassa akkuja oman elämänsä moottoriin. Niin minä teen ja tiedän, että se ainakin minulle ihan oikein!

https://valamo.fi/