sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa 2v.

Miepä olinkii eilee synttäreillä! Kouvolan Myllykoskella, tuttavallisesti vaan Mylsäs, on ihana Wanha Rautakauppa, missä ei tosin ole rautaa eikä nauloja, mutta kirjoja sitäkin enemmän. Kirjoja, joissa on rautaisannos nautintoa ja niitä voisi hyvin kutsua rakennustarpeiksi, nauloiksi elämän lankkuaitaan. Noh, mutta, tämä lämminhenkinen kauppa täytti 2v ... ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, ois jospa oisit voinut olla mukana.


Kirjakaupan ja Reuna-kustantamon Äiti, Tarja Tornaeus avasi päivän kekkerit klo 12:00. Hän myös esitteli henkilökuntansa. Kuvassa Toini Lehto ja Jarkko Ryynänen. Lisäksi Markku Nykänen ja nuori Odessa Perttola. Alansa osaajia.


Musiikista vastasi Reunan äänikirjaporukka ja ei sitten mitään höpöhumppaa, vaan Ääänisen aallot ja muita sota-ajan lauluja.
Lauluäänillään meitä ilahduttivat Helena Berg ja Netta Herranen. Kosketinsoittimissa pimputti Timo Trygg. Kitaraa rämpytti Tero Tielinen ja basson varressa jumputti Ilkka Trygg . Hekin lauloivat! Ihan uskomattoman hieno pumppu! Olin vaikuttunut!


Miksi kuulimme sota-ajan lauluja niin siksi, että sen jälkeen julkistettiin Esko Mälkin kirja Rintamalla ja kotona Kannaksella. Eskoa haastatteli Eero Poikela. Tuli hyvä mieli, että niinkin iäkäs ihminen kuin Esko Mälkki kirjoittaa kirjan ja ajoista, jotka ovat meidän historiaa.

Kuva: Jorma Hyvönen

Itse pääsin haastattelemaan Leo Laurilaa, jolta ilmestyi jo kolmas kirja. Tämä uusin on nimeltään Pako maalta ja kertoo nuoren pojan elämästä sodan jälkeisessä Suomessa. Tässä on kirjavinkki!

Tämän jälkeen Tarja Tornaeus nousi estraadille Anne Tarsalaisen kanssa ja he esittelivät Annen uutuuskirjan Lupaus Jaltalla. Olin paennut tässä vaiheessa kaffelle ja kaakulle!


Kuva: Jorma Hyvönen


Äärimmäisen mielenkiintoista oli kuunnella, miten Reuna-kustantamo alkoi tuottaa äänikirjoja! Ihanalla sitkeydellä ja tekemisen meiningillä on menty eteenpäin kuin katujyrä ja nyt tulee äänikirjoja. Paneelikeskustelussa itse tekijät valottivat meille fiiliksiä siitä, miltä se tuntuu ja mitä se on, kun äänikirja tehdään.
Vas. Tero Tielinen vastaa tekniikasta ja tekstin editoinnista, mikä vaikutti todella vaikealta, mutta hän kertoi nauttivansa siitä! Netta Herranen on lukenut tietokirjan Ei äitimateriaalia ja Helena Berg Katariina Hakaniemen Suora Lähetys. Jarkko Ryynänen toimii tuottajana. Ilkka Trygg luki Leo Laurilan Jannen ja Elisan kapinan ja Timo Trygg Elina Saksalan kirjoittaman Kisu - Onnestain on puolet sinun.
Tätä porukkaa olisi kuunnellut enemmänkin! Jotenkin on hienoa, kun ihmiset kertovat, miten pitävät tekemisestään, vaikka tekisivät sitä kaiken muun työn ohella.


En hievahtanutkaan paikaltani, sillä kun vuorossa oli selkokirjailija Sanna-Leena Knuuttila, häntä kuunteli ihan korvat höröllään. Hän kertoi selkokirjailijan työstä ja kirjoistaan, mitkä valaisevat hyvin sodan ajan kotirintaman naisten asemaa. Heti hänen jälkeen tuli Silja Vuorikuru, joka taas on selkomukauttaja eli hän mukauttaa ns. normikirjaa selkokielelle. Siitä saatiin hyviä esimerkkejä, kun Erja Noroviita lausui tekstejä ensin alkuperäisenä ja sitten selkomukautuksena.


Erittäin hyvä tietopaketti ja tunsin tämän jälkeen olevan astetta viisaampi.


Viimeisenä kirjallisessa ohjelmassa oli Tiina Tainion haastattelu kirjastaan Hengästyttävä henkisen kasvun vuosi. Häntä haastatteli Sissi Ramstedt. Heidän mukava vuorovaikutteinen keskustelu oli hengästyttäviä tarinoita täynnä ja luulenpa tarttuvani kirjaan.

Sokerina pohjalla oli Elämä on väkevää-konsertti. Harri Saksala tulkitsi meille mahtavan miehisellä ja rouhealla äänellään upeita kappaleita.



Säestyksestä vastasi uskomaton Mikko Helenius, jolla soittimina olivat piano ja bandoneon, jopa yhtäaikaa!

Kaiken kaikkiaan niin kivat ja lupsakkaat synttärit, että viihdyin siellä yhdeksän tuntia! Liikkeellä oli kivoja ihmisiä ja tunnelma oli kotoisa. Wanhalla Rautakaupalla siis saa ostaa kirjoja, siellä on kahvia ja pientä purtavaa, siellä on tapahtumia, näyttelyitä yms. Nyt tämä kaikki oli samana päivänä, koska Wanha Rautakauppa täytti kunnioitettavat kaksi vuotta! Onnea ja pitkää ikää!


sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Maailma on tehty meitä varten

Haloo Helsinki, helmikuu ja vettä satoi ja tuuli niin, että meinas tukka päästä lähtee, mutta silti me suunnistimme kohti Linnanmäkeä! Kyllä, siellä siellä on Peacock-teatteri, missä esitetään nyt ihanaa, koskettavaa, loisteliasta musikaalia Maailma on tehty meitä varten! Haloo Helsinki-bändin musiikkiin pohjautuvan musikaalin on ohjannut Samuli Harjanne.


Käsikirjoittajina ystävykset Kiti Kokkonen ja Jenni Pääskysaari ovat onnistuneet erittäin hyvin. He ovat luoneet ystävykset Piian ja Millan. Välillä mietin, että mikä repla on kumman, mutta se unohtui, koska musikaalin tempo oli hengästyttävä.

Milla roolissa Marika Huomolin oli räväkkä, hillitty ja kaikkea siltä väliltä. Heljä Heikkinen Piian osassa venyi aika lailla moneksi. Kun hän Piiana esitti yksin laulaen....


...niin kyllä nousi vedet silmiin. Aika montakin kertaa oli pala kurkussa, ei vaan siitä, että olisi ollut jotain surullista, vaan kun nautti niin täysin siemauksin! Onnestakin voi herkistyä.


Haloo Helsinki-bändin musiikki esitettiin meille niin hyvin, tarjoiltiin kultalautaselta. Välillä ei meinannut aloillaan pysyä, kun oli niin mahtava meininki. Kaikki ne nuoret näyttelijät, jotka tanssivat Sebastian Wennströmin koreografian mukaan, oli niin silmille nautinnollista herkkua.

Lavastus- ja videosuunnittelusta vastasivat Jones Maxwell ja Toni Haaranen. Olin todella vaikuttunut. Se oli häkellyttävän hienoa, miten upeasti osataan tekniikkaa hyödyntää. Harri Kauppinen hoiti valot ja meitä ilahdutti melkoinen valo-show.


Kun nämä upeat näyttelijät lauloivat, heitä säesti livebändi, vastaavina kapellimestaereina Eeva Kontu ja Tony Sikström. Huikeeta settiä!


Millan työpaikka oli hauska ja siihen sisältyi paljon huumoria. Kaisa Leppänen Päivin osassa oli kyllä varsinainen komedienne. Ihailtava suoritus koko matkan. Lisäksi joukon seniori Jani Karvinen oli Urhon osassaan hauskan urhoollinen, vaikka näyttikin ihan Ristolta.

Vaikka pääasia olikin se, että saimme kuulla upeaa musiikkia. hienoja tanssiesityksiä, mahtavia valoja, niin kyllä vielä on mainittava käsikirjoituksesta. Olen usein kuullut, että kun tehdään jonkun musiikin pohjalta kässäri, niin se on pliisu tai muuten mitäänsanomaton, ettei se vaan toimi. Nyt oli kuitenkin toisin, sillä tässä tarinassa oli niin paljon ajatusta ja tunnetta. Piian ja Millan elämien kautta käytiin läpi koko ihmiselon tunneskaala. Heidän ystävien kautta vielä lisää ja se ystävyys oli aika lailla pinnalla ja hyvä niin.

Maailma on tehty meitä varten on sellainen musikaali, missä ihan kaikki oli kohdallaan. Siinä vaan toimii ihan kaikki. Siitä huomaa, että asialla on porukka, jolla on taitoa ja sydäntä. Se energia, mikä välittyy, on niin lämmintä. Tämä musikaali oli kokemus, minkä voimin taas jaksaa. Niin ja ehdottomasti suosittelen mahdollisimman monia kokemaan tämän nautinnon!

Kuvat: Robert Seger

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Heli Nikulan mietteitä Puhdistuksen Aliiden roolista

Kuusankosken teatterin Puhdistus on upea ja koskettava näytelmä. Pääosassa vahvan tulkinnan esittää Heli Nikula. Tässä hänen ajatuksiaan Aliiden roolista.

1. Puhdistus-näytelmä - kuinka Aliiden rooli lankesi sinulle?

- Olin ystävän kanssa syömässä syksyllä ja sanoin, että olis niin kiva lähteä taas teatterille mukaan johonkin, kun pääsin kotiin, Eeki laittoi viestin, että ohjaa Puhdistuksen Voikkaa-saliin, lähdenkö mukaan. Vastasin saman tien, lähden.

2. Miten hyvin tiesit tarinan ennen, olitko lukenut kirjan, nähnyt elokuvan?

- Olin muutamaa viikkoa ennen Eekin viestiä lukenut kirjan, tykkäsin ihan valtavasti, elokuva tuli aika samoihin aikoihin telkkarista ja katsoin, tietämättä vielä tästä teatteri proggiksesta mitään.

3. Nuorta Aliidea näyttelee Elisa Heikkinen, työstittekö roolia yhdessä?

- Elisan kanssa meillä oli jonkun verran yhteisiä/kahdenkeskeisiä harjoituksia, siinä juteltiin Aliidesta, ja asioista, jotka vaikuttavat Aliideen ja miten niitä toisi roolissa näkyväksi. Mikä nuoressa Aliidessa heijastuu vanhaan Aliideen.

Kuva: heidi Koskinen-Järvisalo

4. Mikä tässä osassasi oli vaikeinta?

- Vaikeinta on ollut luottaa siihen, että omat taidot riittää kannattelemaan Aliiden roolin läpi esityksen, että roolia pystyy kasvattamaan ja syventämään näytelmän edetessä, miten Aliidessa näkyy se kunnantalon kellarissa koettu tuska ja salaisuus kaikesta tapahtuneesta.

5. Mitä tämä upea rooli merkitsee sinulle?

- Olen etuoikeutettu, että pitkän tekemisen tauon jälkeen saan tehdä näin upean ja vahvan naisroolin. Minuun on luotettu ja uskottu, että pystyn tämän roolin kannattelemaan, tuomaan siihen oman taitoni ja saan antaa itsestäni kaiken oppimani ja osaamani. Olen tosi kiitollinen tästä ja koko työryhmästä.

Kiitos haastattelusta, Heli.

Puhdistus on Kuusankosken teatterin ohjelmistossa 14.3 asti.
  

lauantai 8. helmikuuta 2020

PUHDISTUS

Puhdistus - Sofi Oksasen tuotantoa, joka lähes kaikki tuntevat tai tietävät. Työni puolesta kirja on kulkenut lukuisia kertoja kätteni välistä, mutta en ole lukenut sitä, juuri niin ja - en ole myöskään nähnyt elokuvaa, joten astelin Kuusankosken teatteriin hyvin avoimin mielin. En aio valottaa millään lailla juonta, vaan kerron vain siitä, mitä näin.

Kuusankoskelle tämän koskettavan näytelmän on ohjannut Karolina Eklund-Vuorela. Hän on onnistunut repimään näyttelijöistä irti todella upeita suorituksia.


 Ensimmäinen vartti minulla meni seuratessa näytelmää pienessä etukenossa, niin vaikuttuneena, että olin ihan jännittynyt. Kun huomasin tilanteeni, lupasin itselleni, että saan hengittää ja nojata, ei se esitys karkaa ja yritin rentoutua. Zaran roolissa Milja Marttila oli vaan niin kertakaikkisen vakuuttava, että melkein oisin tarvinut lisähappea.


Aliiden osassa Heli Nikula oli kuin olisi syntynyt siihen. Olen nähnyt hänet ennenkin näyttämöllä, mutta miten oli rooliinsa sukeltanut, että oli vaan Aliide. Niin täydellisen uskottava, että melkein pelotti.
Markku Heino oli Lavrenti ja taisi olla koko näytelmän sympaattisin henkilö. Kerran yleisö jopa naurahti hänelle, muutenhan tässä näytelmässä ei naureskeltu.
Uusi kasvo Mikko Jyräs lunasti paikkansa oitis. Miten uskottavasti esitti täydellisen nilkin roolia. Olin suorastaan hämmentynyt ja ihastunut siihen, millaista osaamista voi olla.


Aliide oli nuorena mennyt naimisiin Martinin kanssa. Jälleen tuore kasvo Elisa Heikkinen on osassaan nuorena Aliidena niin loistava, että ihastelin sitä läpi koko näytelmän. Sellaista luontevaa esiintymistä ja kaikki replat hallussa. Matti Olenius Martinin osassa esiintyi juuri niin, että oli se Aliiden mies, joka ei huomannut, kuinka Aliide "näytteli" hänelle. Välillä melkein säälitti.


Aliida oli melkoinen hahmo. Hänellä oli mies myös piilossa, siskonsa mies Hans, johon tuntui olevan niin lääpällään, että pahaa teki. Jyri Turunen tekee hienon roolin ollen Hans, joka nousee esiin piilostaan ja kaipaa Ingeliä.

Tämä näytelmä on ihan huikea, siinä on kaikki kohdallaan, se on rakennettu niin hyvin kasaan, että se kestää. Niin ja hei, lavastus on ihan huippuluokkaa, se kiinnittää katsojan ja ottaa haltuun. Elina Perälä on osanut rakentaa sellaiset puitteet, mitkä toimivat. Tekniikka ja valot toimivat niin, että koko paketti on koossa, yleisössä voi vaan huokaista. Jyrki Kleimola osaa hommansa.
Puvustus on Mervi Suvelan ja miten se oli onnistunut. Kyllä vaan, niitä vermeitä tuli katseltua ja aateltua, miten on tyyli muuttunut.

Toivon, että tätä käydään katsomassa, sillä se vetää lähes sanattomaksi, jää mieleen ja sitä vatvoo vielä kotona. Jälleen kerran oli ihanaa olla yleisössä, kun voi nauttia niin loppuun asti hiotusta esityksestä.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

maanantai 3. helmikuuta 2020

Valkoinen valas

Valkoinen valas Kotkassa oli elämys. Minulla oli vahva intuitio siitä, että tämän minä haluan nähdä ja olinpa oikeassa, sain esityksestä todella paljon, samoin nuori poikani, joka oli mukana.
Saimme olla Suomen ensi-illassa ja olen ylpeä siitä, että tämä Yhdysvalloissa Samuel D. Hunter´n  näytelmä on kuitenkin niittänyt mainetta jo niin, että olisiko hitti? No, voi olla, sillä siitä ei voi olla pitämättä. Kotkaan tämän valaan ohjasi Pasi Lampela.


Tässä näytelmässä on viisi roolia, tyystin erilaisia ihmistyyppejä. Jokainen paljastaa niin hyvät kuin huonotkin puolensa eli heistä tulee varsin inhimillisiä. Äärimmäisen mielenkiintoista.

Pääosassa on Charlie, jonka roolin upeasti vetää Antti Leskinen. (Oli myös isossa osassa siinä, miksi halusin tämän nähdä). Kun esittää 270-kiloista ihmistä, niin se vaatii aika paljon, että on uskottava. Olipa sitten mitä tahansa mieltä ihmisistä, jotka ovat ylipainoisia, niin tässä näytelmässä ei voi olla pitämättä Charliesta. Millainen elämä, kuinka elää ja se persoona, ovat kaikki niin sitä, että voisi mennä heti halaamaan häntä. Auttaa ei voi...

Liz on "Charlien enkeli", sairaanhoitaja, joka auttaa ja tuo ruokaa, on ystävä. Voisin hyvin kuvitella itseni siihen rooliin. Haluaa olla Charlien paras ystävä ja kokee kaiken muun mustasukkaisesti uhkana. Miia Maaranen on niin roolinsa oma. Kun on paineet mitattu, voi käpertyä Charlien kainaloon katselemaan televisiota.


Vaan, Charliella on tytär! Teini-ikäinen Ellie. Olin ihastuksissani ! Kun olin Annuska Hannulan nähnyt viimeksi nuorena Annikki Tähtenä, niin nyt hän esitti vihaista ja sanavalmista teiniä. Ihan huikeeta. Kuinka hän neiti suorasuuna paukuttaa isälleen kaiken päin naamaa. Isä kuitenkin näkee hänessä ihan jotain muuta ja se tekee tehtävänsä.

Charlien luona käy myös mormonipoika Vanhin Thomas. Mikkomarkus Ahtiainen on niin ihana, kun pääsee roolissaan olemaan kaikkea. Hiivatin pyöräilykypärä ja se nimikyltti, no tilanne nuuttuu, niin kuin kaikki tässä näytelmässä.



Ellien äitikin tulee mukaan kuvioihin, kun paukahtaa vuosien jälkeen tapaamaan ex-miestään Charlieta. Lise Holmberg Mary´na pistää tuulemaan! Räväkkä täti, vaikka kyllä kirpaisi, miten Mary puhui omasta lapsestaan.

Tämä näytelmä on puhutteleva, monelta kantilta. Se jäi mieleen ja sen herättämiä ajatuksia pui pitkään. Miten kohdellaan toista ihmistä, miten vanhemmat voisivat huomioida lastaan, miten ihmisestä jää näkemättä se jokin, jos nähdään vain ulkopuolelta.

Miksi aina vaan haluan nähdä Kotkan teatteria, niin siksi, että siellä on äärimmäisen hienot näyttelijät. Kerta toisensa jälkeen he kykenevät minut yllättämään. Joten, kannattaa kokeilla!

Kuvat: Niklas Malinen

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Vaimoni on toista maata

Viikonlopun naurupaketti käytiin nauttimassa Kouvolan teatterissa, missä uusi komedia kutittelee nauruhermoja. Vaimoni on toista maata on näytelmä, missä voi naureskella monille asioille. Alkuperäinen teksti on ranskalainen ja sen on kirjoittanut Gilles Dyrek. Suomennoksesta vastaa Reita Lounatvuori. Tekstiä on sen verran vedetty Kouvolaan päin, että kivoja paikkoja siellä vilahtaa. Ohjaajan osaa jo toisen kerran Kouvolan teatterissa on päässyt hoitamaan Veli-Matti Karén ja erittäin kiitettävästi.


Äkkiä voisi kuvitella, että miten saadaan toimimaan näytelmä, missä on neljä näyttelijää ja yksi huone, mutta ha-haa, mitä vaan voi tapahtua.
Lähtökohta on se, että Helena ja Janne ovat yltiörakastunut pari, joiden luokse saapuu pariskunta Risto ja Veera. Risto ja Janne ovat vanhoja työkaveita, siinä kaikki. Helena tapaa pariskunnan eka kertaa ja Veera on molemmille täysin tuntematon. Niinpä väärinkäsitysten verkko on viritetty.

Ulla Virtanen, vierailevana tähtenä, sählää Helenan roolissa niin uskottavasti, että oikein huimaa. Ollaan ensin niin kultsipuppelia ja sitten kun mieli muuttuu, niin miten hymy hyytyy.
Panu Poutanen on kiltti ja myötäilevä Janne, niin rakastunut, että huh.
Janne ja Helena ovat niin Honey, honey, että juuri se meneekin sitten koomiseksi.



Risto ja Veera ovat se pari, joka todella hämmentää soppaa. Annina Rubinstein Veerana on vertaansa vailla. Jos on aihetta mököttää, niin sehän ei katso aikaa eikä paikkaa. Kun ei tunneta, niin voi ihan rauhassa mököttää, joskin se herättää erinäisiä kysymyksiä ja vastaukset keksitään. Veera on ensin niin ärsyyntynyt, mutta päättää sitten ottaa kaiken huvin ja hyödyn irti.
Juha Hippi Ristona  yrittää kaikkensa, että saisi pidettyä langat käsissä, mutta vyyhti sotkeutuu entisestään. Tuli lähes kaiken aikaa sellainen olo, että jotenkin asettui Riston puolelle.

Vaimoni on toista maata on sellaista komediaa, missä on hyvä nauraa. Laadukasta viihdettä kenelle tahansa ja jokainen voi nauraa itselleen tutulle jutulle. Minua nauratti Riston ja Veeran ilmeily, mutta myös moni muu, se kun Helena ja Janne kertoivat ensitapaamisesta, se kun Veeraa ärsytti hanittelu niin, että päätti olla Hanistanista.
Mielenkiintoinen juttu oli sekin, että esityksessä on KELLO, mikä näyttää aikaa, se ajoittain jopa hämmensi, koska yleensä teatteri on ajatonta.

Vielä sekin, että ABBAn musiikkia on käytetty niin hyvin mausteena, että rytmi  on taattu!

Kuvat: TAVATON media

lauantai 1. helmikuuta 2020

Humiseva harju

Humiseva harju on tarina, mihin tutustuin jo nuorena opiskelijana, 1970-luvulla sisäoppilaitoksessa. Oli tenttikausi ja olin itselleni luvannut, että heti kun on kaikki tentit tentitty, saan lukea jotain, mitä ei tarvitse tenttiä. Kun se hetki koitti, niin ensimmäinen kirja, minkä sain käsiini, oli Humiseva harju ja miten se maistui hyvältä. Upposin tarinaan ja se syöpyi minuun. Huolimatta siitä, että olin jo nähnyt muutamat elokuvaversiot, olin aivan onneni kukkuloilla, kun tämä mielenkiintoinen tarina tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon. Lauri Maijala on tehnyt humisevan ohjauksen!


Suosikkinäyttelijäni Oona Airola on Catherine ja miten, niin siten, että olin aivan mykistynyt. Oli niin upeaa seurata sitä taidokasta tulkintaa. Humisevan harjun naispääosa on vaativa ja miten se tarjoillaan, niin sellaisella kattauksella, että oli todella nautittavaa, joka pisara.
Heathcliff, se hurja Catherinen rakastettu, sen roolissa loistaa Markus Järvenpää. Aluksi lähes metsäläinen ja sitten ihan jotain muuta. En edes muistanut, millainen hän voi pahimmillaan tai parhaillaan olla. Uskomatonta heittäytymistä.


Hindley, Catherinen veli, mikä rooli, kun ensin ollaan niin lutuista veljeä ja sitten muututaan mustasukkaiseksi ja sen jälkeen aviopuolisoksi ja lopulta järkensä menettäneeksi. Melkoinen kaari, jonka toteuttaa äärimmäisen hyvin  Markku Haussila. Hänen vaimonsa Francesin osassa loistaa Vuokko Hovatta.


Kaikki näitä uskollisesti palvelee Nelly. Palvelija, joka näkee ja kuulee kaiken ja vaikuttaa olevan se järjen ääni, mutta kuunteleekö häntä kukaan. Leena Rapola on roolissaan uskottava, jopa niin, että kerää sympatiat. Hän on se, joka kutsuu tohtoria paikalle ja tohtori tulee. Vaan millainen on tohtori, kaikessa karmaisevuudessaan paikoin koominen, se roolihenkilö, johon on istutettu huumorin pilkkeet. Niin hyvin on maskeerattu, ettei tunnista, mutta hän on Rauno Ahonen ja onnistuu herättämään yleisössä hupaisaa tirskuntaa.

Herra Earnshaw, lasten isä on kiltti, kun ottaa Hetcliffiin, mutta onko muuten... Matti Olavi Ranin tekee isän roolin niin, että oikein pelotti, millä tuulella hän milloinkin oli. Vanheneva mies, jolla on huollettavia. Ei helppoa, mutta ainahan sitä voi kuolla pois.

Lintonien perhe onkin sitten ihan oma lukunsa, sillä ovathan he ihan eri luokkaa. Herra Linton, jonka roolissa taituroi Matti Rasila, on oikeudenmukainen vai onko? Tytär Isabella on pikku hepsankeikka. Sonja Pajunoja tekee hienon roolin ja osaa kertoa koko yleisölle, miltä näyttää rakastunut nainen. Hänen veljensä Edgarin osassa Martti Manninen panee parastaan. Upeaa työtä olla niin kiltti ja jälleen kiltti, kunnes ei vaan enää jaksa. Kohtaus, missä hän voi huonosti, oli mykistävä. Miten joku voi sillai heittäytyä?  Lähes pelästyin, että miten sitä niin voi kaatua, ensin eteen ja sitten taakse.

Muusikkona taustalla häärii Mikko Helenius, milloin minkäkin instrumentin kanssa. Kiintoisaa, että ilman muuta roolia ja silti sopivasti soluttautuneena tarinaan.

Koko näytelmä oli koskettava, ajatuksia herättävä, miten ihmismieli on kummallinen, kaikki tunteet liikkeelle paneva ja kuinka sitä voi käyttäytyä erilaisissa tilanteissa. Humiseva harju elää edelleen ja toivon, että mahdollisimman moni voisi sen nähdä, miten vanha klassikotarina elää ja kertoo edelleen meistä.
Helsingin kaupunginteatteri on kaikella taidollaan, sen loistavilla tekijöillä,  osanut kertoa meille vanhan tarinan erittäin ymmärrettävästi. Kiitos siitä ! Kannatti tulla sen takia vähän kauempaa. Kaikki puitteet olivat niin loppuun asti ajateltu!

Kuvat: Robert Seger

Helsingin kaupungin museo

Helsinki-päivän kunniaksi menimme vielä Senaatintorin kupeeseen Helsingin kaupunginmuseoon, mikä on maailman ainoa museo, minkä aihe on Helsinki. Miljöö on upea!


Minulle ihan uusi tuttavuus, mutta tyttäreni oli siellä käynyt jo aiemmin. Vaan -  miten ihastuin ja voin vakuttaa, että sopii ihan kaikille.
Alakerrassa oli "lasten osasto". Me menimme kuitenkin yläkertaan, missä oli Helsingin Valitut Palat! Kaikkea kivaa Helsingistä ja se entinen Helsinki tutuksi.
Kallio oli nyt melko lailla pääasiassa.


Ulkona oli sadepäivä, mutta sisällä oli lämmintä ja sanoisko suorastaan kesäistä. Kiersimme näyttelyä ja yritimme pysyä kartalla. Paljon oli nähtävää ja miten sai osallistua.


Oli kiva "ravintola", missä panin jukeboxin soimaan, sai oikein valita kaikista Helsinki-biiseistä. Sitten huomasin tuhkakupin pöydän reunalla, niin kappas siinähän oli mies kessulla. Hauskasti toteutettu, sillä se mies oli liikkuvassa kuvassa. Melkein olisin voinut istahtaa samaan pöytään ja kysellä kuulumisia.


Koko näyttely oli sitä luokkaa, että otan sen kohteekseni toistekin. Olin suorastaan vihainen itselleni, etten ollut aiemmin huomannut näin kivaa paikkaa. Onneksi minulla on vireää jälkikasvua, joka tietää, mistä äiti tykkää.

Vaan ei tässä vielä kaikki, sillä vielä oli jäljellä Pullopostia Kurvista!


"Näyttely sukeltaa yhteiskunnan laitamille. Se antaa äänen kodittomille ja alkoholisoituneille yömajojen ja hoitokotien miehille ja naisille, prostituoiduille, viinatrokareille, tuurijuopoille ja pikkurikollisille. Näyttely perustuu helsinkiläisen Johan Knut Harjun muistikirjojen teksteihin ja piirroksiin."


Tässä näyttelyssä oli niin paljon tekstiä, että olisin tarvinnut enemmän aikaa. Tuli tarve saada lukea lisää ja siksi olisi hienoa, jos olisi kirja, mistä voisi ne kaikki upeat tekstit lukea. Silti luin, miten tehtiin pulituuria. Aika hurjaa tai ehkä joillekin ihan arkea, mutta kyllä minulle ihan sellaista, mitä suurella mielenkiinnolla luki.

Tämä museo ansaitsee kunniamaininnan Helsingin esille tuomisesta ja että on ilmainen, lisäksi vielä niin upeassa paikassa.