Eero Nelimarkka Ateneumissa

 Ateneum on paikka, missä on aina kiva käydä ja kyllä, siellä pitää käydä aina kun vain on mahdollisuus. Jotenkii on jo kiva käydä senkin takia, että se tuntuu tutulta ja silti aina on sellainen fiilis, että on kuitenkin vain vieraana ja kunniottaa niin paikkaa kuin sen tarjoamia elämyksiäkin. 

Nyt siellä on Eero Nelimarkan näyttely, joka alkoi jo 13.3 ja sitä voi käydä ihailemassa 13.9 asti. Eero Nelimarkka oli minulle jokseenkin vieras ja tuntematon, no hyvä, nimen olin ehkä joskus kuullut, mutta nyt se mielenkiinto heräsi ja miksi? Olin juuri lukenut kirjan Riitta Nelimarkasta, joka on Eeron pojantytär ja niin olikin sitten mentävä katsomaan, mitä se Riitan vaari oli aikoinaan saanut aikaseksi. 

Näyttely oli varsin laaja ja oli kivasti jaoteltu niin, että jokaisessa huoneessa/tilassa oli aina samanoloiset teokset. Juuri kun olin sanonut tyttärelleni, joka oli seuralaisenani, ettei tämä herra ollut mikään maisemamaalari, niin...

...tulimme tilaan, missä niitä maisemia sitten oli ja piisasi oikein roppakaupalla, toinen toistaan hienompia. 

Paljon aistin teoksista tunnelmia ja sellaista jännää lämpöä. "Huhtikuun ilta Pariisissa" oli maalaus, mikä todella tuo mieleen Pariisin huhtikuun, melkein alkoi soimaan joku ranskalainen chanson.

Eero Nelimarkka eli 1891-1977 ja Alajärvellä on Nelimarkka-museo. 
Taiteilijan elinkaari oli täynnä kaikkea ja niitä maalauksia syntyi yllin kyllin. Oli paljon omakuvia, mutta myös vaimo Saimasta. 

Minun mielestä tyyli on hiukan kantikasta, mutta silti niissä on omanlaisensa viehätys. 

Menkää Ateneumiin, ja nauttikaa sen näyttelyistä!

Rudolf Koivu Valamossa

 Olipa taas onni olla Valamossa näin kevään korvilla, kun pääsi näkemään upean Rudolf Koivu-näyttelyn.

Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja - näyttely avattiin maaliskuun 28. ja sitä voi käydä ihailemassa aina tammikuun 15. 20247 asti. 

Kiersin näyttelyn kolmeen kertaan. Jotenkin ei vaan kerrasta saanut tarpeekseen. Sellainen olo, että kaikkihan Rudolf Koivun tuntee ja tietää, mutta kun tämän näyttelyn käy läpi, niin on aivan ihmetyksissä siitä, miten laaja se tuotanto oli. 

Osa teoksista on kopioita ja moni ihan kokoelmista haalittuja. Vaan olipa tuttuja kuvia koulukirjoista, postikorteista ja niistä satukirjoista. 
Oli hauskaa katsoa, miten yksityiskohtaisesti niitä kuvia oli piirretty. Kiva sininen väri toistuu aika monessa teoksessa. 

Jokainen löytää varmasti ne omat lempparit tästä näyttelystä, jotka hivelevät silmää ja mieltä, saattaa jopa tuoda jotain muistoja. Eniten pidin lapsi- ja eläinaiheista.

Pöllön koulu-kuvitukset ovat Martti Lehtosen kirjoittamaan satuun ja ne ovat tehty vesiväreillä. Julkaistu Joulupukki-lehdessä 1940.
Kun teosta katsoi, niin se alkoi ikään kuin elää, sillä se tilanne kuvassa kaikkine ilmeineen ja asentoineen kertoi aika lailla. 

Paitsi Rudolf Koivun teoksia, niin näyttelyssä on pieni elämkertakin siitä, miten ankeasta lapsuudesta noussut kuvittaja nousi kaiken kansan tietoisuuteen. Se innosti kaivamaan tietoa lisää siitä, millainen oli Rudolf Koivu? 
Näyttelyn nimeä kantavana kirjan voi hankkia itselleen ja tutustua siten lähemmin kuvittaja Rudolf Koivuun, joka eli varsin vaatimattomasti, eikä koskaan mennyt naimisiin. Menehtyi sitten työnsä ääreen.

Kosketuksissa

 Kouvola-talossa toimii Poikilo-museot ja siellä Taidemuseo Poikilossa on ihana näyttely, Kosketuksissa, jonka taiteilijoina ovat Tuuli Autio, Soile Hovila, Tiia Matikainen ja Melissa Sammalvaara.

He kaikki tekevät erilaista taidetta ja niin ollen koko näyttely on todella monipuolinen. Puuta, savea, ryijyjä, kuvakudoksia ja kaikki ovat ihastuttavan upeita. 

Kuvassa ryijyinstallaatio, minkä nimi on Piilo. Melkoinen hässäkkä. Kaikki Melissa Sammalvaaran työt olivat hienoja ja eniten pidin ryijyistä Pihka ja Hiillos. Ne täytyy nähdä ja kokea, millaiset fiilikset nousee pintaan.

Tuuli Autio veistää kirveellä ja kaikilla mahdollisilla työkaluilla ja saa puun pintaan kaikkea mahdollista. Hänen töitään saa hiplata, kosketella ja se onkin mukavaa. Tilassa on lattiallakin teos, jonka päälle voi mennä kävelemään, ilman kenkiä, niin jalkapohjat tuntevat sen erilaiset muodot. 

Tiia Matikaisen työt ovat oma lukunsa, sillä jos näet hiiltyneen Pökkelön, niin se ei ole sitä materiaalia, miltä se näyttää. Ne Pökkelöt olivat niin kertakaikkisen kivoja, jollaisen huolisi itellekin. 

Soile Hovilan alaa olivat kuvakudokset. Heti kun näin sen ensimmäisen, menin lähes sijoiltani, sillä niin se on kaunis. Saatoin vain ihmetellä, että kuinka se on voitu tehdä??

Moni asia selvisi, kun istuin noin 14 min. Kino Poikilossa ja uppouduin Olli Silvennoisen videoteokseen. Yhtä aikaa katselin neljää "ruutua",  joissa on kerrottu kunkin taiteilijan taiteen tekemisestä. Erittäin selkeä ja avartava, jonka jälkeen olikin mentävä katsomaan uudestaan kaikki teokset, kun oli "takataskussa" lisää taustoja. 

Laitoin vain muutaman kuva, sillä toivon mahdollisimman monen näkevän tämän hienon näyttelyn ja saavan hämmästyä aina uudelleen ja uudelleen.

https://www.poikilo.fi/

Reidar Särestöniemi 100 vuotta - osa 2.

 Juhannuspäivä sujui vesisateesta huolimatta oikein hienosti, kun pakkasin itseni autoon ja hurahutin Vuohijärvelle. Siellä ennen kirkkona toiminut rakennus kätkee sisäänsä hienoja taideteoksia. Tänä kesänä siellä on nähtävillä Reidar Särestöniemen tauluja. 

Oikein hyvin ja näyttävästi pääsivät siellä oikeuksiinsa ja kun hissukseen katselin ja kiertelin, niin sattuipa korvani kuulemaan, kuinka siellä useat kehuivat paikkaa toimivaksi. Siis, miten kirkkotila on nyt pyhitetty taiteelle. Ei ollenkaan huono vaihtoehto. 

Särestöniemen taulujen lomassa on esillä kuvataiteilija Nina Ternon (1935-2003) pronssiveistoksia. Hyvin sopuisasti siellä olivat ja vähän niin kuin esittelivät toinen toisiaan. Ternon työt ovat omintakeisia ja helposti tunnistettavia ja niitä on kiva bongailla milloin mistäkin, kuten vaikkapa Kouvola teatterin aulasta. 

Minua jotenkin aina huvittaa, kun Reidarin tauluista ei tarvitse signeerausta etsiä, sillä se kyllä ihan kuin hyppää silmille. Minusta se on aika lailla hauska piirre. Hyvä kun on mahtunut tauluun...

Vuohijärveltä jatkoin matkaa Mäntyharjuun, koska siellä on Salmela ja kappas, siellä Särestöniemen näyttely aivan kuin olisi vaan jatkunut. Jo rakennuksena ja ylipäätään koko paikka on näkemisen ja kokemisen arvoinen kohde. Huomasin, että aika moni muukin tykkäsi. 

Suorastaan juoksin sisään, kuivasin rillit ja sitten ihailemaan kaikkea, mitä siellä oli ja olihan siellä. Reidarin taulut nyt ensin. 

Salmelassa on hienosti osattu laittaa teokset esille, sillä kun ikkunan molemmin puolin on taulut, sitten siinä edessä veistos ja vielä näkyy ikkunasta pihalle, missä on myös taideteos. Tulee kyllä niin hyvä mieli moisesta asetelmasta, että etin kyseisiä kuvakulmia useita, joten niitä kannattaa käydä bongailemassa. 

Kun olin Särestöniemen taulut katsellut, niin seuraavassa salissa olikin tarjolla Katja Tukiaisen teoksia. Heti osui silmiin Tukiaiselle tyypillinen vaaleanpunainen taulu, jonka nimi on Riding with Reidar. Aivan huikee ja sitten ne kaikki muutkin teokset, joissa oli kaikissa joku kiva oivallus. 

Salmelassa on useiden taiteilijoiden tuotoksia, joista saa nauttia ja niin tein. Mi Kuoppa on veistänyt Luonnon lähettiläitä ja ne olivat jokainen omalla tavallaan niin kauniita. 

Lisäksi tarjolla on teoksia monilta muilta upeilta taiteilijoilta, että ihan varmasti jokaiselle siellä riittää mieluista katsottavaa. Jätin ulkopuolen käymättä, koska oli niin sateista, mutta Salmelaan voi mennä aina uudestaan, koska vielä on kesää jäljellä.

Ehdottomasti suosittelen molempia paikkoja, niin Vuohijärven kohdetta kuin Salmelaakin, sillä molemmissa ystävällinen ja jouheva palvelu, paljon nähtävää ja se matkan taittuminen kaunissa kesämaisemassa on varsin ihanaa. 

Reidar Särestöniemi 100 vuotta - osa 1

 Olen ollut aika lailla aina kiinnostunut taiteilijoista, heidän työskentelytavoistaan ja elämästä. Reidar Särestöniemen tiesin toki, mutta kun sain käsiini hänen tuoreen elämäkerran, jonka on kirjoittanut Noora Vaarala ja tutustuin siihen, niin alkoi kiinnostamaan vielä enemmän. Lappilaiset taiteilijat muutenkin ovat olleet erittäin mielenkiintoisia. 

Jo äitienpäivänä tyttäreni kanssa olisin halunut tutustua Helsingissä Didrichsenin taidemuseon Särestöniemi-näyttelyyn, mutta kun menimme paikalle, jono oli aikamoinen. Ja - en tykkää jonottaa, ja -  en jaksa olla näyttelyssä, missä on paljon ihmisiä. Ohitimme sen mahdollisuuden, koska olin jo seuraavaksi menossa poikani luokse Rovaniemelle. Sieltä käsin teimme matkan Kittilään ja Kaukosen kylän Särestöön. 

Ennen Kittilän reissua, kävimme Rovaniemellä Korundissa, jossa myös on Särestöniemen näyttely, mutta vain 1.6 asti. 

Siellä oli paljon teoksia, joita oli haalittu kasaan myös yksityisistä kokoelmista. Kiersimme katsomassa kaikki ja toki osallistuimme Taide-Bingoon, missä sai rastia kuvia, joita on nähnyt ja katsoa, tuleeko Bingo - se on tosi kiva - kyllä, vaikka olisi minkä ikäinen. 

Moni ajattelee, että on ne Reidarin tyyliset taulut, mutta on paljon muutakin tyyliä, kuten esim. minun silmiini osunut piirros Timo K. Mukasta ja muutama muukin, 

Kun Korundi oli taputeltu, niin oli vuorossa Lapin Kamariorkesterin konsertti Reidar Särestöniemi 100 vuotta! Saimme hyvät paikat ja nautimme iltaa John Storgårds'n johtamana. 

Eipä ollut pelkkää sinfoniakonserttia, vaan väliajan jälkeen saatiin katsella, kun Karita Tikka taipui mitä moninaisimpiin asentoihin. 

Välillä olin ihan kauhuissani, että meneekö tyttö solmuun. Kun Karita taipui tanssin ja liikkeen muotoihin, niin sitten tuli klarinetisti Lauri Sallinen, joka luritteli niin kepeästi säveliä ilmoille, että olipa siistiä. Loppupeleissä hän soitti sitä soitintaan Karitan hartioilla. Esitys oli Cupido ja sen oli säveltänyt Sebastian Hilli. Eikä siinä vielä kaikki, sillä valot eli ja vaihtui niin, että oli kyllä aika lailla hienoa sitä esitystä seurata. Valojen liikkumisen oli suunnitellut Jukka Huitila. 

Vaan sitten oli se Kittilän reissu. Otettiin koira mukaan, koska se vaan oli mahdollista. Olin jo viime vuonna halunut nähdä Särestön, mutta ei ollut mahdollisuutta ja nyt oli. Koko paikka on ihana, olisin voinut melkein jäädä sinne ja yhtään en ihmettele, että Reidar syntyi siellä ja eli elämäänsä. 

Synnyinkodin ikkunat suurennettiin jossain vaiheessa, että Reidar sai enemmän valoa, kun maalasi. Sitten rakennettiin ateljee, mikä paloi ja sen jälkeen uusi ateljee, mikä on ihan hemmetin hiano. 

Se valmistui vuonna 1978 ja sen ovat suunnitelleet Reima ja Raili Pietilä. Joten kohde on jo ihan arkkitehtuurisestikin upea kohde. Olin aivan lääpälläni ja olisin heti voinut muuttaa sinne. Puu materiaalina on niin kaunista ja lämmintä. Talon hengästyttävin kohokohta on uima-allas, joka sijaitsee toisessa kerroksessa. Allas sijaitsee niin, että Reidar sai polskia takkatulen loisteessa, samalla kun ikkunoista näkyivät revontulet. 

Galleria-rakennus on vielä erikseen ja yhtä lailla sitä hirttä. Avaraa ja korkeaa, niin että on tilaa taiteelle ja ilmaa, jota hengittää. Taulut saavat olla omimmillaan tiloissa, missä ne ovat syntyneet. 

Ounasjoki virtaa siinä kaiken aikaa vieressä ja se oli se väylä, mitä Reidar käytti. Tie Särestöön rakennettiin vasta Reidarin kuoleman jälkeen. 

Voisin paasata ja kertoa loputtomiin aiheesta Reidar Särestöniemi, mutta en tee sitä. Toivon, että moni tutustuu tähän kaikkeen antiin, mitä hänestä on tarjolla, koska nyt sitä on. 

Palaan aiheeseen vielä....

Kuvat: Kini ja Kasimir Laine

Jenni Tieaho - Kouvolan Taidemuseo Poikilo

 Kouvolan Taidemuseo Poikilossa on Jenni Tieahon näyttely - Pyörteitä ja virtauksia 23.5 - 1.9.2024

Aivan ihana näyttely, mistä ei yhdellä kertaa saa tarpeekseen. Kävin sellaisena päivänä, kun siellä oli joku ryhmä ja taiteilija itse. Jonkin aikaa kuljin mukana, mutta kun se ei ole minun juttu, jättäydyin kulkemaan omineni. Muutaman sanan pääsin kuitenkin vaihtamaan Jenni Tieahon kanssa. 

Teokset ovat upeita! Olin aivan häikäistynyt siitä, miten luonnon materiaaleista voi saada kasaan niin oikeita ja elävän näköisiä juttuja. Oli katsottava kaikkia kaukaa ja ihan läheltä. Hevonen on aika lailla aiheena ja äärettömän hienosti toteutettuna. Siis vaikka kuin yrittäisi, niin ei vaan ymmärrä, miten se teos saadaan niin oikean näköiseksi. Okei, rautalankaa ja vaikka pajua, niin, miten kaikki suhteet toimii ja lopputulos näyttää juuri niin aidolta.

Varsat olivat tuohesta värkättyjä, mutta juuri sen olosia, että olisi mieli  tehnyt halata. Jotenkin sellasia, että kohta ne siitä lähtee eteenpäin. 

Ne "käpytakit" olivat oma ihmetyksen aihe, koska olivat niin suuria, että sopisivat sellaiselle kolmemetriselle tyypille, kun se menee torille ostamaan perunoita.  Oli männynkäpyulsteri ja kuusenkäpytrenssi.

Teoksia on niin laidasta laitaan, että jokaiselle löytyy joku mielititetty. Minut vakuutti se luonnon materiaalin käyttö, että miten paljon voi luonnosta ammentaa materiaalia ja ideoita. 
Kun siellä sitten sain katsoa sen videoesityksen, niin se avarsi lisää sitä, miten teokset ovat syntyneet, niin niitä osasi katsoa jotenkin syvemmin. 
Puhumattakaan siitä, kun taiteilija itse kertoi tarinoita liittyen aina johonkin teokseen tai sen tiimoille. 

Kävin näyttelyssä jo 8.6, mutta odotin, että saan paremmat kuvat, joten vasta siksi vähän myöhemmin tämä *wink-wink* 

Menkää katsomaan ja taiteilija Jenni Tieaho on seuraavan kerran itse paikalla 24.8 klo 13
Aion mennä itsekkin vielä uudestaan!

Kuvat: Kasimir Laine

Eero Järnefelt Ateneumissa

 Eero Järnefelt on nyt Ateneumissa ja sinne kannattaa poiketa, koska se käynti jää mieleen. Ne taulut kertovat niin paljon ja niissä voi bongata entisajan julkkiksia. 

Olen kovin mieltynyt tutustumaan näihin ihmisiin, jotka joskus ennen muinoin olivat "tapetilla". Vastikään olin lukenut kirjan Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani, joten olin aika lailla tietoinen Eero Järnefeltin lapsuusperheestä, jos jo sitä ennenkin.

Ei voi kuitenkaan olla tietämättä Eero Järnefeltin tauluista, joista osa on ihan klassikkoja. Hänen kulttuuritausta toi oman kipinänsä kaikkeen siihen, mitä hän loi. 

Moni voi ehkä vasta nähtyään taulun ajatella, miten tuo kuva saa sen taiteilijan nimen vasta nyt. 
Järnefeltin taulut ovat sitä esittävää taidetta, jonka äärellä ei tarvitse miettiä. mitä se esittää, vaan se on siinä. Itse ainakin halusin katsoa tauluja läheltä ja kaukaa. 

Jokainen maisema antoi jonkinlaisen fiiliksen, vei katsojan jonnekin tai toi mukaan jonkinlaisen muistikuvan. Vähän sen jälkeen mietti, että millainen on ollut taiteilijan tunne ja mahdollisuus maalata kyseinen taulu. 

Kuva: Katariina Laine

Näyttely on varsin laaja, missä pääsee näkemään monia erilaisia tuotoksia ja aikaa saa varata sillai, ettei ole heti kiire minnekään.  Ihmisiä oli aika lailla, mutta hyvin hienosti kaikki antoivat tilaa katsella ja nauttia milloin mistäkin teoksesta. 

Kaikkea tietoa oli luettavissa ja myös valokuvia, jolloin taiteilija ikäänkuin tuli kuvissa "eläväksi" katsojalle. Sai hetken elää samaa elämää. 

Pidin tavattomasti kaikista tuotoksista, mutta lempparini oli lehmätaulu, koska sen avulla menin jonnekin omaan lapsuuteeni, josta tuli kuva. 

Moni voi tietää jo muutenkin, että Eero Järnefelt oli myös Kolin kuvaaja ja niitä sitten on siellä. Kaikille Kolin kävijöille on mannaa, kun näkee tuttuja maisemia. 

Kesä aikaa tutustua, nähdä ja kokea! Aina 25.8 asti!!!!

Kuvat: Kini Laine

Simo Heinosen näyttely Miss Universumit

 Kouvolan Myllykoskelta löytyy Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa, missä toimii Reunan Kirjakauppa. Siellä on Galleria, missä on vaihtuvia näyttelyjä ja nyt siellä on esillä kesäkuun taiteilija Simo Heinosen töitä.

Kuvatekstit olivat ruotsiksi ja en nyt kuolemaksenikaan muista tämän yllä olevan taulun tekstiä, vaikka se oli englanniksi, mutta huonosti suomelle käänsin sen mielessäni Miehen maailma. Se on upea teos, missä on runsaasti yksityiskohtia ja se ei ole yhdellä silmäyksellä katsottu. Se puhuttelee ja kaiken kaikkiaan on jopa hauska. Mies on siellä alanurkassa ja olen ilahtunut siitä, kuinka taiteilija nostaa naisen asemaa, tunnustaa teoksellaa, miten paljon naisetkin jotain tekevät.

Nämä kaksi taulua olivat kaikessa oivaltavuudessaan ihania ja niin kauniin hauskoja!
Ylätaulun teksti oli: "Jag vill vara med" ja alataulussa: "Jag vill inte vara med"

Jokaisessa teoksessa oli jotain hyvin vangitsevaa. Tauluissa oli upea väriskaala ja sanoma. Niissä o hyväntuulinen tunnelma.

"Tänään tulee kuulemma perunoita...." Heti tulee mieleen paikka, missä perunoita jaetaan ja aika, jolloin niiden saaminen on ollut elintärkeää ja nyt niitä odotetaan isolla porukalla ja kahdella ämpärillä. Vaikka ei ole kasvoja, niin tilanteen voi aistia asennoista, ja millaisia tyyppejä on paikalla. Kuka on omissa oloissaan, kun toiset ovat kimpassa. Ehkä he tuntevat toisensa tai ovat muuten sosiaalisia tai niin innoissaan, jos vaikka saisi perunoita.

Ensin sitä katsoo pieniä tikapuita, että no, mikäs se tämä on, kunnes vilkaisee tikapuiden juurelle tai ylös ja matka jatkuu äärettömiin. Teoksen nimi on: Täältä ikuisuuteen. 
Erittäin vaikuttava ja suorastaan hätkähdyttävä, kun huomaa sen, miten se toimii.

Kerroin vain muutamasta teoksesta, sillä haluaisin monen kokevan tämän näyttelyn ihan paikan päällä. 
Teoksia on kuitenkin 20 ja siellä saa vapaasti haltioitua, valita oman lempparin ja innostua kuka mistäkin, sihtailla lähempää ja vähän kauempaa, bongata yksityiskohtia ja kaiken kaikkiaan voi vaan ilahtua mukavata taide-elämyksestä.

Taivaallinen maisema

 Näin keväällä olen ottanut tavakseni vähän lomailla ja päädyin talkoolaiseksi Valamoon ja tällä kertaa kirjastoon. Mikä sitten onkin varsin kiitollista, koska kirjasto sijaitsee luostarin kulttuurikeskuksessa ja siellä on myös taidemuseo! Vaikka on poikkeuksellinen aika ja mihinkään ei pääse ja kaikki tuntuu olevan kiellettyä, niin museoon pääsee - hurraa!

1.4 avattiin upea taidenäyttely Taivaallinen maisema. Näyttely koostuu tauluista, jotka ovat maalattu Laatokan Valamossa 1800-luvun loppupuoliskolla. 
Kokoelma syntyi, kun kuuluisan Pietarin taideakatemian opiskelijat vierailivat Valamossa ja maalasivat siellä tauluja, joita lahjoittivat luostarille täysihoitoa vastaan.

Kaikki taulut ovat silmiä hiveleviä ja sielua koskettavia. Maisemamaalauksissa heijastuvat aikakauden eurooppalaiset romanttis-realistiset esikuvat ja romantiikan kansallisuusaatteet. Jokainen maalaus on niin kaunis, lämmin ja tulee väistämättä sellainen olo, että voisi olla siinä mukana, ajan kuvassa ja maisemassa.

Suosikikseni valikoitui Ivan Siskin: Näkymä Valamon saarelta etelän puolelta nähtynä, 1859. 
Se on kokoelman suurin taulu, mutta siinä on jotain, mihin jää pitkäksi aikaa. 
Lisäksi pidin tavattomasti tauluista, missä munkki on istumassa luonnon helmassa, kuten Pjotr Balasov: Maisema Valamosta Kivellä istuva munkki, 1858

Muita taiteilijoita ovat Nikolai Asanov, Feodor Bagants, Pjotr Bruks, Ivan Davidov, Julius Fedders, Aleksander Gine, Andrei Ivanov, Lev Kamenev, Dmitri Velezev, Ivan Volkovski ja Aleksander Voronkov.

Taulujen lisäksi näyttelyssä on valokuvasuurennoksia Laatokan Valamosta, jotka nekin kertovat omaa tarinaansa. Kyllä viihtyy niitä katsellessa, kun voi kurkistaa jonnekin kauas menneeseen.

Kuvia ei ole lupa ottaa, joten ei muuta, kun mahdollisuuksien mukaan tustumaan näyttelyyn, joka kestää aina vuoden 2022 loppuun.

Aiheesta on saatavilla varsin upea kirja, missä kerrotaan tarkemmin venäläisestä taiteesta Valamossa. Tutustumisen arvoinen teos, missä on kuvattu ne kaikki näyttelyssä olevat taulut ja lisäksi paljon muitakin teoksia. 

Ilmiöitä ja olioita

 Pyhäpäivän ratoksi vein itteni museoon ja tadaa, kiitos tämän poikkeustilan, niin sain olla siellä ihan itekseni. Jotenkii se tuntuu aika ainutlaatuiselta, että voi olla yksin museossa ja nauttia siitä.

Menin siis Kouvolan Poikilo-museoon, missä on juuri avattu näyttely Ilmiöitä ja olioita 4.2 -25.4.2021. Taiteilijoina Timo Heino, Jaakko Tornberg ja Timo P. Vartiainen.

 Upea näyttely, mikä on tehty roskista! Kyllä, aivan järisyttävän jännä ja monipuolinen näyttely.

Yksi seinällinen oli täys kaikenlaisia örkkejä (Jaakko Tornberg), joita olisi voinut tutkia loputtomiin, sillä niiden luomiseen on käytetty kaikkea mahollista. Jokainen oli oma hauska "persoonansa". Tietty minua viehätti se kimallus, koska olen niin perso kaikelle kiiltävälle.

Sit on ihan pakko kertoa sellainen juttu, kun on yksin museossa ja sitten yht'äkkiä kaiken hiljaisuuden keskellä kuuluu ääntä ja huomaa, että ei hemmetti, hattu liikkuu pitkin lattiaa, eikä vain yksi hattu vaan vielä toinenkin hattu cruisailee ihan kaikessa rauhassa pitkin museon lattiaa. Oli ihan istuttava paikoilleen ja seurattava tilannetta. Totta se oli. Yritin jopa kuvata, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hattu tuli aina kohti ja koitin väistellä. Tunneskaala oli aika lailla monitahoinen ja olin ihan innoissani. 

Ostoskärryistäkin voi tehdä teoksen (Timo Heino), joka oli minusta kyllä viehättävä. Siellä ne vaan olivat, roikkuivat ja olivat tehtäviensä tasalla. En oikein tiennyt, mistä kohtaa katsoa, kun aina oli eri näkökulma. Kiva sitten pyöriä ympyrää, niin kuin on varmasti tarkoituskin. 

Jatkoin matkaa ja sitten olikin esillä kaikkea roskiksista dyykattya (Timo P. Vartiainen). Eipä heti uskoisi, mutta olipa makeet setit. Niitä piti syynätä ja olla viehättynyt, koska joo, miten sitä heitetään niin paljon roskiin ihan vaikka mitä. Kaikki oli niin taidolla viritetty näytille, että kyllä oikein silmä lepäsi.  Dyykkarin päiväkirja oli seinällä ja sekin dyykatulle paperille tehty. Haluaisin sen jostain lukea, kun ei jaksa niin paljoa seinältä tavata.

Loppuhuipennus oli Kino-Poikilo! Siellä menee 45min elokuva, mitä menin kesken katsomaan. Kun olin jonkin aikaa katsonut, sain seuraa ja nuori nainen oli kerennyt painaa napista, jolloin leffa meni alkuun, Oli kovasti pahoillaan, kun ei huomannut minua. Ei haitannut, katsoin sitten alusta asti ja kun en itse edes huomannut, että siellä sellainen nappi oli ja kun en tietenkään lukenut "käyttöohjeita". Vaan se leffa oli hyvä! Aluksi kerrotaan Etelä-Korean nuorista, jotka ovat nettiriippuvaisia ja menevät sitten leirille vieroitukseen - uskomatonta! Sitten on vuorossa Turkkilaiset roskakuskit, jotka perustava kirjaston.  Niin ja sitten vielä Ghanasta, missä on hirveä kaatopaikka, missä lajitellaan elektroniikkaromua.  Jan Ijäs on tekijänä tässä leffassa, minkä nimi on How great. Ihan huikea!

Viikko sitten kävin kolmannen kerran Kartanoiden Kouvola-näyttelyssä ja miksi, niin sen takia, että nyt sielläkin pääsee kokeilemaan jotain uutta. Sielläkin menee elokuva...oikein kynttilän valossa.

Lisäksi kun lataa ARILYN-sovelluksen luuriin, niin pääsee näkee yhtä sun toista. Ei kun ettii jalanjäljet, niihin seisomaan ja luurilla skannaus ja johan oltiin tarinan ytimessä.

Olin sielläkin ihan omassa rauhassa eli yksin, joten sain kiukutella ihan omineni, ennenkuin osasin käyttää sovellusta ja kun vielä luin ohjeetkin, niin jopas oli lystiä.

Nyt jos koskaan, kannattaa käydä museossa, sillä ei ole tunkua, joten ei ole vaaraakaan!

Ateneum ja Helsinki

Ateneum on paikka, missä voi ja saa käydä, vaikka siellä ei olisikaan mitään maalaja-staran hitti-tauluja. 
Helene Schjerfbeck-näyttely oli juuri loppunut, joten eipä ollut ruuhkaa. Ateneum on kuitenkin jo rakennuksenakin sellainen, että siellä on hienoa nousta portaita ylös taivaisiin. 

Suomen taiteen tarina on nähty, mutta sen katsoo mielellään uudelleen, koska aina on hauskaa nähdä "tuttuja". Ihastella niitä tauluja, mitkä tietää ja joita on nähnyt vaikkapa postimerkeissä. Taiteilijoiden omakuva- selfieseinä on hauska. Suurin osa taiteilijoista on maalannut tai muuten ikuistanut itsensä. Helppoa, kun malli on aina läsnä.

Maisemataulut olivat jälleen niin kauniita, ettei meinannut silmiään irti saada. Werner Holberg 1830-1860, nuori taiteilja oli maalannut aivan upean taulun Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen 1856
Juu, kyllä ihastuin ja niin moneen muuhun.

Fokus-salissa on Moderni identiteetti  pienois-näyttely, missä on uushankintoja 2016-2019. Näyttely kestää vain 12.4.2020 asti. 

Ateneum on aina aimo annos aarteita!