Pieni Merenneito

 Taas oli aika viettää äiti-tytär-päivää ja ohjelmassa oli mm. Pieni Merenneito-musikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Se, että saimme sinne liput, oli muutama mutka matkassa, mutta heti aluksi on kiitettävä jälleen teatterin mainiota lippukassaa, joka aina vaan ratkaisee ongelmat niin, että tulee todella hyvä mieli!

Pieni Merenneito on alunperin H.C.Andersenin satu, minkä Disney viritteli ohjelmistoonsa ja johon käsikirjoituksen on tehnyt Doug Wright. Musiikki on Alan Menke'n.
Suomeksi tekstin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat taas Hanna Kaila.

Alunperin kantaesitys oli jo 29.8.2019, mutta nyt esitys on uudelleen lämmitelty, eikä suota, sillä suosio on taattu.

Helsinkiin tämän spektaakkelin on ohjannut Samuel Harjanne. Pakko ihailla, sillä järkyttävä määrä näyttelijöitä ja koko esitys niin massiivinen, että on siinä ollut työtä.

Näimme esityksen 16.9 päivänäytöksessä ja siinä Arielin osassa oli Eleonoora Martikainen. Hän oli kyllä niin sulava merenneito ja varsinainen seireeni upealla äänellään. Arielin isä, Kuningas Triton hallitsi merenalaista hoviaan ja tyttäriään, paitsi Ariel ei ollut niin hallittavissa. Mikko Vihma oli niin kuninkaallisen arvokas ja sykähdyttävä-ääninen.
Vaan enpä voinut olla ihastumatta Pärskyyn!!! Pauli Halonen on varsinainen tähti, nuoresta iästään huolimatta otti lavan haltuun ihan kättelyssä. 

Prinssi Erik on myös sellainen, jota ei hovi voi oikein hallita, vaikka hovimies Yrjö tekee parhaansa. Martti Manninen prinssinä on sulavaliikkeinen ja juuri sellainen, jossa on prinssiainesta. Pertti Koivula Yrjön osassa yrittää parhaansa mukaan pysyä prinssin kintereillä ja ehkäpä näytelmän koomisimmat kohtaukset ovat juuri hänellä.

Pieni Merenneito on niin täynä kaikkea, oikea runsauden sarvi, joten koitan poimia tähän vain muutamia murusia. Kuningas Tritonin sisko Ursula on tarinan pahis. Sanna Saarijärvi on hyvin vaikuttava kaikkinen lonkeroineen, joiden tekniikka oli ihan mahtava. Liero (Antti Timonen) ja Kiero (Lauri Mikkola) siinä hänen hovinaan.

Skuutti oli myös hassun hauska ja koko lokkikaarti tansseineen oli ihana kohtaus. Skuuttina sujuvastu koheltaa Tuukka Leppänen.
Ylipäätään kaikki koreografiat olivat ilo silmälle ja mielelle ja niiden takana on Gunilla Olsson-Karlsson.

 Tuomas Uusitalo on aina ollut suosikkejani. Tässä esityksessä hän on Chef Louis. Riemastuttavaa sähläämistä ja kuinka sitä pannaan pöytä koreaksi. 

Koko esitys oli hyvin loistelias ja siinä oli paljon kaikkea. Aikuisena katselin näyttelijäsuorituksia, lavastuksia (Peter Ahlqvist), pukuja (Pirjo Liiri-Majava), valoja (William Iles) ja mitä kaikkea ne yhdessä saivatkaan aikaan. Varsinainen tarina ehkä kiinnosti enemmän lapsia.
Kylläpä olimme haltioituneita! Kiva oli seurata väliajalla ja esityksen jälkeen, että oli kyllä yleisö pääasiassa äiti-tytär-pareja. Vieressänikin istui aikuinen tytär äitinsä kanssa ja kyllä olin huomaavinani, että etenkin äiti oli ihan riemastuksissaan.

KIITOS upeasta esityksestä ihan kaikille sen tekijöille, joita on valtava määrä, mutta jokaisen panos on tärkeä.

Kuvat: Robert Seger

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on nyt saanut tulkinnan Mikko Roihan ohjauksessa ja se on kyllä niin "mikkoroihamainen", taattua tavaraa, jonkä näkeminen ei jätä ketään kylmäksi. 

Tämä esitys on jälleen tehty useamman teatterin kanssa yhteistyössä, sillä siinä on mukana seitsemän teatteria. Kaikki näyttelijät ovat eri teattereista. Varsinainen ensi-ilta oli Berliinissä heinäkuussa. Suomen ensi-ilta oli 15.9 Kouvolassa.
Ensi-iltaa edelsi näytelmän esittely, jossa haastateltavina olivat Mikko Roiha, joka vastasi siis ohjauksesta, mutta myös lavastuksesta ja valosuunnittelusta. Lisäksi mukana olivat Kouvolan teatterin näyttelijä Tiina Winter, jolla on näytelmässä Katrin osa ja historiaa valotti Sakari Viinikainen.

Kun kirja ilmestyi, vuonna 2020, tutustuin siihen heti ja olin vaikuttunut tarinasta, missä Tommi Kinnunen paneutui viiden naisen vaelluksesta Norjan Ruijasta takaisin Suomeen, jolloin kaikki oli muuttunut. Kuuntelin vielä toistamiseen äänikirjana tarinan viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kyllä jännitti, että kuinka vaellusromaani saadaan toteutettua näyttämölle, mutta hyvin, erittäin hyvin. Parasta oli kuitenkin se, miten nämä viisi erilaista naista olivat tulkittu. Jokainen teki aivan kerrassaan loistoroolin!

Mari Turunen (Tampereen teatteri) oli varsin vakuuttava Irene. Voimakastahtoinen nainen, jolla on salaisuuksia, joita ei kerro ja hän on juuri se, joka Ei kertonut katuvansa. Kun hän itkee, että miten sitä ei vaan totu siihen, kun haukutaan, niin se kyllä sattui. 

Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunnginteatteri) tekee Siirinä roolin, mikä on osuva ja niin voimaa täys. 

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri) on juuri sellainen Veera, että tunnistin hänet heti, ennen kuin oli sanonut sanaakaan. Rempseä ja toimeen tarttuva.

Tiina Winter (Kouvolan kaupunginteatteri) tekee Katrina sellaisen roolin, että kun hän itkee, hulvahti heti sellainen olo, että pitäisi päästä lohduttamaan. Nuori Katri ja mitä joutui käymään läpi.

Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri) on porukan vanhin, Aili. Ailina hän on niin mahtava, vanhan, väsyneen ja huonokuntoisen osan hän vetää niin uskottavasti, että oikein tulee sääli. Juuri kun on herkistynyt Ailille, niin tämäpä paukuttaa sellaisia reploja, että sääli karisee oitis.  Kun Ailin osa on esitetty, niin Koivuranta ottaa haltuun vielä neljä muuta roolia. Ihan huikeeta!

Ainoana miehenä mukana on Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri), jolla onkin sitten roppakaupalla erilaisia rooleja ja miten yllättäviä. Rooleja on kaksitoista!!!

Koko näytelmä on niin järisyttävä. Kun nämä naiset pakon edessä joutuvat kävelemään, pelastautumaan, niin siinä ei kysellä, jaksaako, kun toinen toistaan tukien vaan jatkavat taivalta ja ovat vahvoja, kun ei ole vaihtoehtoja. Kun kirjaa lukiessa tykkäsin kovasti Veerasta, niin näytelmää katsoessa pidin kaikista - ihan tasapuolisesti. Olin jotenkin ylpeä heistä ja siitä, että selvisivät, vaikka ei mikään Happy End ollutkaan. 

Mikko Roihan pelkistetty ja toimiva lavastus antaa tilaa tulkinnalle ja sille, mitä tällä tarinalla tuodaan esiin. Kuulin kyllä, etten ollut ajatusteni kanssa yksin, sillä Ei kertonut katuvansa-esitys on koskettanut hyvin monia ja miten tärkeää on, että asioista, mistä on vaiettu, kerrotaan. 

Ajanmukainen puvustus on Taina Sivosen ja upean video- ja äänisuunnittelun takana on Moe Mustafa.

Todella toivoisin, että tämän esityksen näkisi mahdollisimman moni ja ei haittaa, vaikka ei olisi lukenut kirjaa, sillä tarina tulee niin kattavasti kerrottua näyttämöllä! 

Ensi-illat:

1.7.2023                              Berliini, Heimathafen Neukölln -teatteri

15.9.2023                            Kouvolan Teatteri

20.9.2023                            Turun Kaupunginteatteri

28.9.2023                            Lahden kaupunginteatteri

18.1.2024                            Tampereen Teatteri

25.1.2024                            Seinäjoen kaupunginteatteri

1.2.2024                              Hämeenlinnan Teatteri

Kuvat: Moe Mustafa

Radio Glam - musiikkikomedia

 Radio Glam - musiikkikomedia kaupallisen radion maailmasta - ihan mieletön setti. Onneksi kuulin tästä ajoissa ja niin olin jo varannut sille päivän ja liput! Koska - kaikki halukkaat eivät päässeet tätä kokemaan. Paikka oli Summan Kulttuurikeskus Haminassa ja onneksi lähdimme ajoissa, sillä olipa taas eka kerta tässäkin paikassa. 

Jalle Niemelä on käsikirjoittanut ja ohjannut sellaisen pläjäyksen, että hyvä kun housuissa pysyi sitä seuratessa. 1970-luvun musaa tai 1975 +/-2v.  Mutta joo, siis musan ympärille tarina tai tarinan ympärille musaa, jokatapauksessa lopputulos oli ihan mahtava. 

Siis miten naurattikin se, miten ja millä lailla rustataan radiokanavia ja kenelle. Radio Glam on niille, jotka ihan piakkoin ovat siellä hoitokodeissa. Ei kuunnella Iltatuulen viestiä vaan ihan jotain muuta ja sitä kuultiin tässä Glam-Rock-illassa. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja oli itsekin estraadilla osassaan Joe Doe ja millaisella lauluäänellä!!! Elämän tuoma kokemus paistoi, musa oli nam ja kässärissä tietoa ja taitoa. 

Janne Ravi oli Caarlo Männistö, se radiossa huseeraava päättäjä, joka ei sitten oikein muuta teekkään. Vaan millainen meno ja meiniki, ku tarttui mikkiin. Miten helpolta näytti, vaikka ihan pakosti tuli mieleen, että voi tulla ihan hikikii, ku kultaiset vermeet päällä! Muutenkin Janne Ravi on sellainen moottoriturpa, että kun suu aukee, niin sieltä tulee!

Popkööri oli haalittu kasaan ja hitto, mikä kööri, kun siellä oli ihan loistava bändi ja taustalaulajat eli matalan kynnyksen kuoro. Kaikki muusikot ja laulajat ihan viimesen päälle! Lisäksi muutkin näyttelijät!!!

Katariina Myller oli Peppilotta, kaikken mukautuva ja niin rakastunut. Myller on sitten muuten se naispuolinen moottoriturpa, joka ei reploissa takeltele vaan sieltä vaan tulee ja tulee. Lauluääni on ihana ja vieläpä motoriikkakin täysin hallinnassa. 

Maria Urpalainen veti niin hyvin sellaisen nuoren Moonican, nousevan radiotoimittaja osan, koska oli tehnyt tiktok-videoita yms. Kun alkoi laulaa, olin ihan suu auki, että mitä hemmettiä!? 

Tommy Larvi oli Pekka! Ja kun lauloi, niin lauloi suoraan sieluun. Pekalla oli oma kiva roolinsa ja oli myös  "Happy Endin" yksi osakas. 

Siis, ihan kaiken kaikkiaan koko porukka oli niin vimpan päälle, että soisin tällaisia iltoja tulevan lisää, koska me, jotka kohta panemme hakemuksia hoivakoteihin, haluamme nauttia näistä, missä voimme palata sinne nuoruutemme hurmahetkiin. 
Kannattaa painaa POPKÖÖRI mieleen, koska niiltä saattaa tulla jotain, jahka hengähtävät välillä!

Tykkäsin ystäväni kanssa siis ihan todella paljon ja sen jälkeen on päässä soinut yks sun toinen biisi, mikä tuli kuultua tässä esityksessä. 

Majatalo

 Jokivarren teatteri esittää aivan mieleen ja sieluun käypää esitystä MAJATALO Myllykosken "Koikassa", Koivusaaressa. Juha Salminen on loihtinut sellaisen tarinan, että oikein sydän on sykkyrällä. Hän on myös ohjannut koko joukon porukkaa esittämään erilaisia tyyppejä, mutta omilla nimillään.

Esitykset eivät ole mitään auringon paistetta, vaan alkavat päivän jo mennessä mailleen eli 21:30. On ensin hämärää ja sitten pimeää, mutta valot, miten upeat valot leikittelevät varjojen kanssa puiden oksistossa. Kuinka on otettu käyttöön paikallaan oleva discopallo, savu ja valo. Tulee niin häikäisevä tunnelma, että lähes tippuu leuka rinnuksille. Valoista ja äänistä vastaa iha guru: Jyrki Kleimola

Majatalossa ihmisiä on, niitä tulee ja menee, mutta sellainen keskinäinen fiilis on lämmin. Tulee sellainen olo, että haluaisi sellaiseen paikkaan, missä ketään ei jätetä, ei hyljeksitä, vaan on aina tervetullut. Silti puututaan epäkohtiin ja niistä keskustellaan. Erilaisuus on rikkaus ja he kaikki tietävät kunkin "rikkaudet".

Majatalon porukka oli niin turvallista. Ihanteellinen yhteisö. Lähes kaksikymmenpäinen näyttelijäporukka, missä oli mukana kokonainen perhe, isiä, äitejä, tyttäriä ja poikia. Kaikki he antoivat oman osuutensa niin hienosti meille katsojille, että vielä kotimatkallakin oli pohdittavaa yllin kyllin.

Musiikkiosuudet olivat niin kauniisti esitetty, että lähes kyynelsilmin niitä kuunteli. Kun väliajalla sai kasviskeittoa, en voinut hakea, en syödä, koska olin niin vaikuttunut, että annoin muiden paneutua siihen ravitsemiseen. Olin saanut niin paljon hengen ravintoa, että se kantoi. 

Jokivarren teattereissa aina luodaan fiilistä sillä, että ne esitetään pimeään aikaan, saadaan aikaan oikea asetelma, tunnelma ihan tappiin. Miten elämä, rakkaus, menetys, toivo ja moni muu tulee esiin, niin kyllä se vaan maistuu hyvälle. 

Esityksessä on niin monta esiintyjää ja kaikki, ihan kaikki, olivat niin luontevia, niin että jokaista olisi mieli tehnyt kipasta halaamaan ja kiittämään, joten kun olin kaiken aikaa ihan sillai karrella, niin kun Pekka Lehto lauloi, silloin ei vaan enää kyennyt mihinkään. Vettä valui silmistä ja ajatus siitä, että nessut ovat autossa, ei auttanut yhtään.

Loppua kohden ne kaikki repliikit olivat niin sieluun sattuvia, että niitä on hyvä muistella omassakin elämässä. Ottaa onkeen ja oppia, miten voi aika pienistäkin asioista olla onnellinen. 

Tämä näytelmä, tämä Majatalo on paikka, josta kannattaa ottaa huone, vaikka vain yhdeksi yöksi. 

Kuvat: Mikko Hovi

PAJARIT

 PAJARIT ja Elimäen kesäteatteri - tätä oli niiiiiin odotettu! Meinasi vaan huoli pukata puseroon, sillä kun olimme lähdössä, huomasimme, että auton takarengas - se oli tyhjä! Onneksi ystäväni tarttui toimeen ja vaihtoi vararenkaan, kun minä melkein kyynelehdin, että voinsunsamperi, mitä kävi. Olimme siis ajoissa paikalla ja kyllä oli sen arvoista!

Pajarit on Kari Valton tarina tai hänen sukunsa tarina. Kari kirjoitti kirjan ja jo sitä lukiessa, se eli, se koko tarina ja kaikki sen henkilöt. Ne tulivat lukijan luo kuin vanhat tutut. Joten oli todellinen uroteko saattaa se näytelmäksi. Ihan mahtava juttu, että Piia Kleimola otti sen asiakseen, halusi ohjata sen ja minnekkäs muuanne kuin Elimäelle, missä ne Pajarit elivät tai siis Valtot, koska Pajari oli sen talon nimi. Elimäen kesäteatteri on aina ollut varsin viihtyisä paikka, mutta ollut jo kymmenen vuotta niin, ettei olla saatu siellä teatterista nauttia. Nyt saadaan ja ihan luokattoman hyvällä näytelmällä.

Kuva: Piia Kleimola

Jos on paksu kirja, niin nostan hattua ja niijaan syvään, miten hyvin oli osattu hoitaa dramatisointi, että mahtui koko kirja yhteen näytelmään. Dramatisoinista vastasivat ohjaaja Piia Kleimola ja kirjailija Kari Valto. Tarinahan kertoo 1920-luvun lopusta, kun Valton suvun miehet trokasivat viinaa, pirtua. Helppoa rahaa, eikä juuri tartte raataa ja rahaa tulee. 

Pajarin talon isäntänä, suht lupsakkana ukkona häärää Emil Valto, jonka roolin luontevasti tulkitsee Pekka Nupponen. Hänen vaimonsa Tilda Valto onkin luonteeltaan sitten ihan eri luokkaa, ihan järkyttävän kova suustaan ja mielestään. Päivi Pollari varastaa suunsa avatessaan ihan koko show'n! Suu auki kuuntelin, että miten joku osaakin olla ihailtavalla tavalla niin räävitön.

Kuva: Sonja Hokkanen

Valton veljekset, Ilmari ja Niilo. Ilmari jo naimisissa ja lapsia tullut ja tulossa. Ilmarin osassa sujuvasti remakoi Heikki Junnola. Hänen vaimo Hilman osassa loistavasti esiintyy Hanna Huopainen.
Niilo on sitten hivenen rauhallisempi versio, vaikka osaa hänkin malttinsa menettää. Lauri Pönni on ihan ilmetty Niilo. Niilo ei ole ihan niin viinaan menevä kuin muut, mutta bisnesvainua on ja ajokortinkin hankkii Kouvolasta.
On heillä siskojakin, Lea ja Irja, jotka kärsivät siitä, että kotona ryypätään. Lean osassa loistaa Laura Happonen, vieläpä kauniilla lauluäänellään. Irja on hiljaisempi ja hänen roolissa on Vilma Sihvola. Jos eletäänkin vaikeita aikoja ja onnellisuudesta ei ole tietoakaan, niin sisarusten välit ovat hyvät. Etenkin Ilmarin ja Lean. 

Kuva: Sonja Hokkanen

Poliisit ovatkin sitten ihan omaa luokkaansa. Nimismiehet ja konstaapelit. Heitä ovat Terho Happonen, Eeva Happonen, Markku Heino ja Ari Ilonen. Jäätävää settiä tuli, kun he ottivat ilon irti, kun olivat jonkun kätkön löytäneet. 

Kuva: Sonja Hokkanen

Pajarit on sellainen näytelmä, että siinä on rooleja aika monelle, joten sakkia on lavalla yllin kyllin ja jokainen suoriutuu osastaan aivan loistavasti. On kerrottava, että näytelmässä on musiikkia, elävä orkesteri ja musiikin säveltäjä on Ilja Kaskimaa. Tämä Ilja vetelee vielä Aarne Pajulan roolin, niin kuin olisi syntynyt siihen. Aarne kun on semmoinen tarinaniskijä, jos sitten muutakin. Sitten vielä Nestori, joka on Niilon ystävä. Nestorina on Joona Virtanen, jonka lauluääni hiveli sielua. 

Pajarit kertoo viinatrokareista, mutta myös paljon muuta. Se kertoo ihmisistä, elämästä ja miten selviydytään. Teksti on niin rikasta ja kiehtovaa. Pidin siis niin tavattomasti, että kun esitys päättyi, olin ihan pettynyt, että nytkö se loppui, olin niin uponnut siihen maailmaan, että olisin katsellut vielä vaikka kuinka kauan. 

Kuva: Piia Kleimola

Kiitos ihan koko porukalle! Hyvin veditte ja kuulin kyllä, kuinka kaikki tykkäsivät. Tällainen esitys on niin monen ihmisen korren kantaminen kekoon, mutta kaikki olivat sen tehneet ja nyt me saadaan nauttia siitä lopputuloksesta, mikä on äärimmäisen onnistunut.
Oli tosi hienoa, että Pajarit pääsi estraadille nautittavaksi. 

Muistojen Bulevardi

 Viikonloppu alkoi varsin mukavissa merkeissä, kun suoraan töistä auton nokka kohti Haminaa. Tarjolla oli mitä hulppein esitys, kun kattauksesta vastasi UMO Helsinki Jazz Orchestra, kapellimestarinaan Ed Partyka. Solisteina olivat Aili Ikonen ja Sami Pitkämö.
Miksi halusin kokea tämän, niin pidän tavattomasti Sami Pitkämön tyylistä, äänestä ja biiseistä. Tosin tässä konsertissa ei liiemmin Samin omia biisejä ollut, mutta ei se haitannut. 

Kapellimestari Ed Partyka'sta jäi kiva fiilis. Pitkän huiskea, kaljupäinen ja sellainen iloinen veikko. Ulkoisen habituksen puitteissa olisi voinut ajatella, että hän sopisi paremmin koripalloilijaksi tai armeijan palveluksessa olevaksi. Kun ensimmäinen biisi; Four Brothers alkoi, se johtaminen oli hauskaa. Partyka tepasteli pitkin siellä ja aina välillä antoi kädellään vähän pontta soittajille. Se näytti sellaiselta leikilliseltä, vaikka hyvin tiedämme, että sellainen on pitkän ja taitavan harjoittelun tulosta.

Jalle Niemelä oli asiantuntevasti juontamassa koko setin ja kertoili meille jokaisesta esitettävästä biisistä pikkuknoppeja. Ensimmäisenä hän esitteli Aili Ikosen. Olin aluksi, että kuka hän on, mutta kun hän pääsi ääneen, niin sitä oli sulaa ihastuksesta. Järisyttävän upea äänenkäyttö ja biisit olivat silkkaa samettia. 

Aili Ikonen on pitkän linjan laulaja ja monipuolinen sellainen, Rajaton-yhtyeen jäsen ja esiintynyt vaikka kuinka monenlaisten orkestereiden solistina. Uusin levy ilmestyi helmikuussa -23 ja oli jo neljäs! Kun Aili tulkitsi Hymni rakkaudelle-biisin, niin kyllä oli tunteikasta.

Sami Pitkämön monet tietävät Tanssii tähtien kanssa-ohjelmast, missä hän on bändeideen vastannut musiikista. Hän on musiikin saralla varsinainen seppä, kaikki käy ja sujuvasti. Levy ilmestyi 2008 ja se on kyllä kuunneltu niin moneen kertaan, että hyvä ettei ole puhki mennyt. 

Kaikki esitettävät biisit olivat mahtavia, mutta oli se Volare aika kova, kun Sami lauloi siitä pätkän italiaksikin.

Pari biisiä meni niin, että Aili ja Sami vetivät duona.

Kaiken kaikkiaan illan konsertti oli ihana, lupsakka ja tunnelmallinen. Kuulin, että yleisö viihtyi ja kaikilla oli hyvä meininki. 
Silti en voi olla huomauttamatta, että aina löytyy niitä, joiden on juteltava vieruskumppanin kanssa samaan aikaan kun kaikki muut haluaisivat mielluummin kuunnella musiikkia. Sellainen on vaan niin huono tapa. Kun on se väliaikakin, jolloin on hyvä vaihtaa kuulumisia. 

Hamina Bastion on mahtava paikka konsertille, kun siellä on tilaa liikkua ja hengittää. Ollaan ulkona, mutta katoksen alla. 

Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kaikille mukana olleille! Muistojen Bulevardilla oli kiva iltahetki, parisen tuntia ja rapiat!

Kuvat: Kini Laine

Vuokravaimo

 Kesäinen ilta keskellä viikkoa ja ei kun kesäteatteriin. Kuusankoski-talon takapihalla on oiva näyttämö ja katsomo. Siellä esitetään nyt ihan luokattoman hauskaa farssia Vuokravaimo. Käsikirjoitus on Olli Tolan ja upeasta ohjauksesta vastaa Karolina Eklund-Vuorela. 

Kun oli lyöty päivä ystävän kanssa lukkoon, niin aivan se ja sama, millainen säätila vallitsee, niin kyllä osataan varautua. Oltiin ajoissa ja oli poutaa, vaan kun esitys alkoi, alkoi myös sataa. Ei kun sadeviittaa päälle ja hei, eipä haitannut sade, ei yhtään, koska niin oli menevä näytelmä, että vaikka olisi akkoja satanut, niin ei olisi huomannut. 

Yhtään en etukäteen tiennyt, mitä on odotettavissa, mutta kuin että hyvää ja hauskaa. Sitä se oli, niin että nauratti kaiken aikaa, aina kun ei ihmetyttänyt se, miten jotkut osaa ja kuinka roolit vaihtuivat.

Aluksi on vain kaksi henkilöä, Aku Lommi ja Jussi Roima. Pelifirman kaksi onnetonta, jotka ovat juuri saaneet amerikansuomalaisen sijoittajan, Ray Jalon... tai siis saamassa. Sitä ennen tapahtuu yhtä sun toista. Teemu Virsu Aku Lommin roolissa on ihan lyömätön, ihan hukassa kaiken aikaa. 
Simo Nykänder Jussi Roiman osassa on ihan ok, mutta kun on sitten muutamassa muussakin roolissa, niin koko paketti on ihan lahjapaketti! 
Outi Roima, Jussi Roiman vaimo on melkoinen pakkaus. Heini Nykänder antaa palaa ihan täysillä ja tuo esille sen Outi Roiman ajatusmaailman aika reippaalla otteella. Herkkua!

Ray Jalo, suoraan Amerikoista! Matti Oleniuksella on juuri oikeat eleet ja elkeet. 
Entäs sitten Aino Forström, jolla oli niin monta roolia, että huh, no kyllä Emma Namu, mutta sitten ne kaikki muut ja miten monta vaihtoa...

Varsin nautittava näytelmä ja se miten se esitettiin, niin kyllä, aivan mahtavaa. Kun sitä katsoo näytelmää, missä näytellään ja sitten ne roolihenkilöt joutuvat vielä siellä näyttelemään, että kuka kukin milloinkin on, niin miten se vaan on hauskaa. Melkoisen sopan keittivät, mutta onneksi kaikki oli lusikoitavissa ja miten herkullista!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo