lauantai 25. maaliskuuta 2017

Harmony Sisters

Harmony Sisters - kolme sisarusta Kotkasta, jotka osasivat laulaa ja niittivät mainetta laulamalla. He lauloivat aikana, jolloin minua ei ollut olemassakaan. Silti, ne laulut elävät edelleen ja ovat minulle niin kovin tuttuja.

Lahden teatterissa voi nyt nauttia siitä, kun kerrotaan näiden sisarusten tarina, Saana Lavasteen ohjaamana. Kuinka köyhistä oloista sitä vaan lähdettiin ja laulettiin ihmisten mieliin ja sydämiin ensin Suomessa ja sitten Euroopassa. Siihen aikaan, 1930-luvulla se oli jo melkoista. Valtosen Maire, Vera ja Raija lauloivat niin, että kaikki halusivat kuunnella, kunnes syttyi sota....

Isä oli kuollut, mutta siskosten äiti tuki kaikin keinoin, huolimatta siitä, että synniltä se tuntui. Eeva-Kirsti Komulainen on äitinä koko näytelmän keskushahmo, kertoja. Hän pitää kartalla kaiken ja kertoo mitä kulloinkin tapahtuu.
Veran roolissa, vanhimpana siskona, Maiju Saarinen ottaa sen esikoisen roolin ja yrittää olla järkevä ja jää jotenkin sivuun. Minun kävi kyllä Veraa sääliksi.
Mairena temuaa Petriikka Pohjanheimo, joka upealla äänellään ottaa yleisön haltuun. Hänen vierailunsa Lahteen on erittäin piristävä ja onnistunut.
Raija, sisaruksista nuorin ja pippurisin, Raisa Vattulainen istuu Raijan osaan kuin hansikas.


Jotenkin odotin, että olisin saanut kuulla enemmän musiikkia. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä olikin musiikkinäytelmä, ei musikaali. No, ei sen väliä, kun biisistä kuuli edes vähän, se kyllä jäi soimaan päähän. Valtosen tyttärien elämää valotettiin siihen malliin, että kävi todella ilmi, ettei helpolla päästy, mutta myöskin se, että periksi ei annettu. Oliko naiset ennen jotenkin sitkeämpiä...mietin minä.


Tässä näytelmässä oli paljon muitakin näyttelijöitä, rooleja, kiitos heille, mutta silti jäin tämän kolmikon pauloihin. Kun lopuksi, niinpä tietenkin, laulettiin Kodin kynttilät, oli vaikea olla, koska vettä pukkasi väkisinkin silmiin. Kun olin lapsi, äitini lauloi sitä usein. Esityksen jälkeen kävin tapaamassa äitiäni ja kerroin, missä olin ollut ja mitä olin kuullut....

Kuvat: Aki Loponen



perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tarkastaja tulee

Tulihan käytyä tarkastamassa klassikko-näytelmä Tarkastaja tulee, näytelmä, mikä on niittänyt mainetta ympäri maailmaa. Se on J.B. Priestley'n v.1945 kirjoittama kiehtova mysteeri, mikä jähmettää yleisön seuraamaan hiiskumatta, mitä tulee tapahtumaan. Kouvolan teatteriin tämän esityksen on ohjannut Henrik Timonen.

Birling'n liikemiesperheessä vietetään tyttären kihlajaisia. On niin herttaista ja sopuisaa, kunnes Tarkastaja tulee! Siihen loppuu kaikki herttaisuus ja sen jälkeen koko näytelmä on yhtä jännitettä. Poliisitarkastaja Goole tupsahtaa tupaan ja kertoo nuoren naisen kuolemasta ja syyttää kaikkia!

Hänellä on naisen kuva mukanaan, jota hän näyttää ja miten hän tietääkin kaiken, jokaisen kytköksen naiseen. Saa heidät tunnustamaan... Ihana tarkastaja! Koko ajan toivoi, että tuollaisia tarkastajia olisi oikeasti olemassa, sillä niin oli asiat paikoillaan. Sami Kosola oli poliisitarkastajana niin kuin olisi luotu rooliin. Herätti kaiken luottamuksen ja oli niin oikealla asialla. Onko hän se, kuka oletetaan olevan??


Sanotaan, että näytelmässä kuvataan porvarillista idylliä, mikä särkyy. Eniten minua kuitenkin kiehtoi se, miten perheen lapset olivat vanhempiaan viisaampia, kaikesta huolimatta.
Arthur Birling oli juuri sellainen perheen pää, joka tuntui hallitsevan kaikkea ja Raimo Räty oli roolissaan todella hallitseva. Ei olis uskaltanut vastaan sanoa.
Sybil Birling hienosteli naisena, joka ei varmasti ikinä ollut muuta tehnytkään. Hannele Laaksonen oli aivan mahtava, etenkin kun se idylli särkyi ja rouva oli suorastaan hajota.
Sheila Birling perheen nuorena hepsankeikkana osoittautuukin ihan älykkääksi nuoreksi naiseksi ja Emma-Sofia Hautala taitaa roolinsa todella mallikkaasti.
Eric Birling, hulttiopoika, jolle kuppi maistuu, kunnes paljastuu, että on hänessäkin jotain! Sasu Junkkari kerää pisteitä alun eleettömyydellä, kunnes hänkin paljastuu.
Gerald Croft on perheeseen tulossa vävyksi ja vaikuttaa kelpo nuorukaiselta, vai? Panu Poutanen on uinut rooliinsa kuin olisi syntynyt 1900-luvun alun sulhasmieheksi.


Tarkastaja tulee on hieno näytelmä myös puvustuksen suhteen, sillä kyllä - aivan mahtavat puvut ja miten siistit hiukset! Kaikki oli niin viimeisen päälle, ettei moitteen sijaa! "Punainen lanka" kyllä huomattiin!

Nyt kaikki hakemaan jännitettä hetkeksi elämään!

Kuvat: Nadi Hammouda


torstai 23. maaliskuuta 2017

Yksi kana ja kolme ateriaa

Nyt on Kuusankosken teatterissa näytelmä, joka todella kiehtoo kaikin tavoin. Yksi kana ja kolme ateriaa on niin mahtava, että sen voisi katsoa heti uudelleen. Juoni on toimiva ja näyttelijät vetää sen niin antaumuksella, että ei voi kuin nauttia koko kattauksesta. Käsikirjoitus on Marita Kärkkäisen, joka osallistui tällä tekstillään Kouvolan Dekkarinäytelmäkilpailuun vuonna 2014 ja voitti jaetun ekan palkinnon, enkä ihmettele yhtään.
Tämän kana-aterian kokkina on toiminut Ilmo Ranne!

Tarinan herkullisuus on sitä kun vanha rouva Edith on kuollut! Vaikka onkin kuollut, hän esiintyy silti näytelmässä milloin kunkin muistoissa. Maija Raikamo on niin ihanan hersyvä Edith, että hänen nauru soi korvissa vielä kotonakin. Hänet kuolleeksi havaitsee uskollinen palvelija Lili, joka topakasti häärää ja pitää paketin kasassa. Minna Ollikainen onnistui tässä aivan sormenpäitään myöten ja kun hän loi katseen, se osui. Puuseppä Andrei ( Mika Vainio) ojentaa auttavan kätensä ja vaikuttaa siltä, että on auttanut ennenkin.

Ei ollut vielä Edit kerennyt kylmetä, kun sukulaistytöt (Anika Kumpulainen, Anni Hyöppinen ja Tiina Österberg-Huttunen) riensivät paikalle - kuin hyeenat haaskalle. Perintöä tuntui kärkkyvän muutkin ja testamentteja piisasi. Tuomari (Matti Olenius) oli oitis vokottelemassa Liliä, vaikka Lilillä tuntui sydän sykkivän ihan toisaalle. Lääkäri (Sirpa Serovuo) haluaisi myös palan kakusta ja tuntui, ettei ahneudella ole loppua.
Kuka lopulta perii ja mitä, niin se onkin se villakoiran ydin. Viimeisen sanan kuittaa pankin lähetti, joka saapuu salkkuineen erittäin nuorekkaalla tyylillä. Riku Myller osasi sanansa ja jalkansa asettaa.



Yksi kana ja kolme ateriaa on näytelmä, missä on kaikki kohdallaan. Lavastuskin oli ilo silmälle ja mielelle ja miten sitä käytettiin, wau! Koko työryhmä on onnistunut todella.
Meidän koko seurue, kaksi aikuista ja kolme nuorta - me niin tykkäsimme, suorastaan riemastuimme. Paras kana-ateria ikinä!!!

Kuvat: Elina Winne

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Matti Laine käsikirjoitti Kirka-musikaalin

 Kirjailija-näyttelijä Matti Laine uppoutui Kirkan elämään ja kirjoitti siitä loistavan musikaalin. Näin Matti kertoo sen tekemisestä:

1. Mistä ajatus musikaaliin Kirkasta ja kuinka se sitten eteni?
- Siinä oli Sielun Siskot-musikaali juuri tehtynä ja musateatteri jotenkin pinnalla ajatuksissa. Kuulin Kirkan biisin autoradiosta ja välähti: onko maestrosta tehty juttua? Mulla oli mielikuvissa kyllä Sammy Babitzinin kohtalo ja verovelkoja yms. Kirkan elämän dramaattisia vaiheita. Aloin tutkia aihetta lisää ja kuunnella sitä mahtavaa musaa juurta jaksain ja tulin siihen tulokseen, että tästä täytyy tehdä näytelmä pois kuleksimasta.

2. Millä lailla musikaalin kirjoittaminen eroaa esim. kirjan kirjoittamisesta?
-  Ei tavallaan mitenkään: juonia punotaan ja henkilöitä rakennellaan. Ja toisaalta taas ihan täysin. Muoto on niin eri. Musajutuissa se musiikki tuo ilmaa ja vaihtelua työprosessiin. Näytelmässä edetään kohtausten kautta, kirjat vaatii aina julmetusti aikaa kun pitää rakentaa koko maailma yksityiskohtineen.

3. Mitä taustatöitä teit? Kuinka paljon kuuntelit Kirkan musiikkia?
-  Luin käytännössä melkein kaiken mitä Kirkasta on koskaan kirjoitettu ja katsoin kaiken olemassa olevan tv-materiaalin. Musaa kuuntelin ihan tosi paljon. Silti olen koko ajan painottanut, että näytelmä ei ole dokumentti. Se vain perustuu Kirkan elämään, se on yksi näkemys tietyistä tapahtumista.

4. Millaista palautetta olet saanu, vaikkapa Kirkan omaisilta?
-  En halua vastata, koska ne keskustelut ovat yksityisiä ja luottamuksellisia. Huomenta Suomessa oli Kirkan ensi-illan aikoihin vieraana Ykä Babitzin ja Kassu Halonen, se haastattelu kannattaa arkistoista katsoa, jos tämä aihe kiinnostaa. (linkki haastatteluun)
Palaute on ollut aivan ylitsevuotavan kiittävää, ja se on ollut ihan mahtavaa! Tarkoitin nimenomaan noita sukulaisia ja lähipiiriä tuolla luottamuksellisuudella.

5. Mistä voisit kirjoittaa seuraavan musikaalin?
- On tässä jotain jo vireillä, mutta katsotaan nyt rauhassa mihin suuntaan tässä seuraavaksi suunnataan. Mun osalta Kirka oli siinä mielessä poikkeustapaus, että mitään sen tyylistä artisti -juttua ei kyllä ole luvassa.

Kuva: © Nauska

Kiitos Matti haastattelusta!

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kirka - Surun pyyhit silmistäni

Musikaali Kirkasta on todellinen muistinvirkistyspaketti. Juuri kun Kirkan kuolemasta tuli 10 vuotta, niin tämä musikaali on sille mahtava muisto-osoitus! Helsingin Kaupunginteatteri esittää tätä Matti Laineen käsikirjoittamaa ja Kari Rentolan ohjaamaa musikaalia Linnanmäen Peacock-tetterissa.

Paikkavarauksissa oli pientä säätöä, niin jouduimme takariville. Minä, joka tykkään aina istua mahdollisimman edessä, meinasin olla hivenen pettynyt. Vaan kun esitys alkoi, se ei haitannut yhtään. Nyt nähtii vain Kirka, ei sitä, kuka häntä esitti. Olipa se sitten Kalle Lindroth tai Heikki Ranta, niin veto oli huikea. Olemusta ja ääntä myöten siellä lavalla oli Kirka.

Babitzinien perheessä kaikki lapset olivat musikaalisia. Yllättävää oli heidän isänsä, joka vaikutti melkoisen ankaralta. Äiti piti lastensa puolta ja lapset taas puhalsivat yhteen hiileen.
Tässä musikaalissa on hyvin kerrottu yhden ihmisen elämä ja vähän muidenkin. Sammy Babitzinin (Sami Hokkanen/Jukka Lagström) Daa-da Daa-da pani sukat pyörimään jaloissa. Kaikki biisit olivat tietysti ihan kokokohtia. Takarivistä näki Mindy Lindblomin taidokkaat koreografiat parhaiten.

Valosuunnittelun oli tehnyt William Iles ja olipa upea. Valoilla oli tehty osa lavastuksestakin, mikä oli pelkistettyä,  mutta toimivaa.

Jos välillä melkein pala kurkussa, ihastuksen kyyneleitä valuttikin, niin kyllä sai nauraakin. Remu Aaltosen (Petrus Kähkönen) höpinää tötteröön pulputti niin remumaisesti kuin suinkin mahdollista. Sopotin laulufestivaaleilla oli kaikki tyypit huvittavia. Kapellimestari (Unto Nuora) tanssahteli ja orkesterin "viulut" soi. Juontajat möhlivät.

Esitys kesti väliaikoineen 2h30min, mutta se meni hujauksessa. Yleisö eli mukana joka hetki ja kuulin musikaalin loputtua pelkkiä ylistäviä kommentteja. Sopii ihan kaiken ikäisille, koska kaikilla on jokin muisto Kirkasta, jonka ura oli niin mittava. Mukana ollut tyttäreni todisti sen, että Kirkan musiikki elää edelleen, sillä nuoretkin tykkäävät siitä.

Kuvat: Tapio Vanhatalo