Pieni Merenneito

 Taas oli aika viettää äiti-tytär-päivää ja ohjelmassa oli mm. Pieni Merenneito-musikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Se, että saimme sinne liput, oli muutama mutka matkassa, mutta heti aluksi on kiitettävä jälleen teatterin mainiota lippukassaa, joka aina vaan ratkaisee ongelmat niin, että tulee todella hyvä mieli!

Pieni Merenneito on alunperin H.C.Andersenin satu, minkä Disney viritteli ohjelmistoonsa ja johon käsikirjoituksen on tehnyt Doug Wright. Musiikki on Alan Menke'n.
Suomeksi tekstin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat taas Hanna Kaila.

Alunperin kantaesitys oli jo 29.8.2019, mutta nyt esitys on uudelleen lämmitelty, eikä suota, sillä suosio on taattu.

Helsinkiin tämän spektaakkelin on ohjannut Samuel Harjanne. Pakko ihailla, sillä järkyttävä määrä näyttelijöitä ja koko esitys niin massiivinen, että on siinä ollut työtä.

Näimme esityksen 16.9 päivänäytöksessä ja siinä Arielin osassa oli Eleonoora Martikainen. Hän oli kyllä niin sulava merenneito ja varsinainen seireeni upealla äänellään. Arielin isä, Kuningas Triton hallitsi merenalaista hoviaan ja tyttäriään, paitsi Ariel ei ollut niin hallittavissa. Mikko Vihma oli niin kuninkaallisen arvokas ja sykähdyttävä-ääninen.
Vaan enpä voinut olla ihastumatta Pärskyyn!!! Pauli Halonen on varsinainen tähti, nuoresta iästään huolimatta otti lavan haltuun ihan kättelyssä. 

Prinssi Erik on myös sellainen, jota ei hovi voi oikein hallita, vaikka hovimies Yrjö tekee parhaansa. Martti Manninen prinssinä on sulavaliikkeinen ja juuri sellainen, jossa on prinssiainesta. Pertti Koivula Yrjön osassa yrittää parhaansa mukaan pysyä prinssin kintereillä ja ehkäpä näytelmän koomisimmat kohtaukset ovat juuri hänellä.

Pieni Merenneito on niin täynä kaikkea, oikea runsauden sarvi, joten koitan poimia tähän vain muutamia murusia. Kuningas Tritonin sisko Ursula on tarinan pahis. Sanna Saarijärvi on hyvin vaikuttava kaikkinen lonkeroineen, joiden tekniikka oli ihan mahtava. Liero (Antti Timonen) ja Kiero (Lauri Mikkola) siinä hänen hovinaan.

Skuutti oli myös hassun hauska ja koko lokkikaarti tansseineen oli ihana kohtaus. Skuuttina sujuvastu koheltaa Tuukka Leppänen.
Ylipäätään kaikki koreografiat olivat ilo silmälle ja mielelle ja niiden takana on Gunilla Olsson-Karlsson.

 Tuomas Uusitalo on aina ollut suosikkejani. Tässä esityksessä hän on Chef Louis. Riemastuttavaa sähläämistä ja kuinka sitä pannaan pöytä koreaksi. 

Koko esitys oli hyvin loistelias ja siinä oli paljon kaikkea. Aikuisena katselin näyttelijäsuorituksia, lavastuksia (Peter Ahlqvist), pukuja (Pirjo Liiri-Majava), valoja (William Iles) ja mitä kaikkea ne yhdessä saivatkaan aikaan. Varsinainen tarina ehkä kiinnosti enemmän lapsia.
Kylläpä olimme haltioituneita! Kiva oli seurata väliajalla ja esityksen jälkeen, että oli kyllä yleisö pääasiassa äiti-tytär-pareja. Vieressänikin istui aikuinen tytär äitinsä kanssa ja kyllä olin huomaavinani, että etenkin äiti oli ihan riemastuksissaan.

KIITOS upeasta esityksestä ihan kaikille sen tekijöille, joita on valtava määrä, mutta jokaisen panos on tärkeä.

Kuvat: Robert Seger

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on nyt saanut tulkinnan Mikko Roihan ohjauksessa ja se on kyllä niin "mikkoroihamainen", taattua tavaraa, jonkä näkeminen ei jätä ketään kylmäksi. 

Tämä esitys on jälleen tehty useamman teatterin kanssa yhteistyössä, sillä siinä on mukana seitsemän teatteria. Kaikki näyttelijät ovat eri teattereista. Varsinainen ensi-ilta oli Berliinissä heinäkuussa. Suomen ensi-ilta oli 15.9 Kouvolassa.
Ensi-iltaa edelsi näytelmän esittely, jossa haastateltavina olivat Mikko Roiha, joka vastasi siis ohjauksesta, mutta myös lavastuksesta ja valosuunnittelusta. Lisäksi mukana olivat Kouvolan teatterin näyttelijä Tiina Winter, jolla on näytelmässä Katrin osa ja historiaa valotti Sakari Viinikainen.

Kun kirja ilmestyi, vuonna 2020, tutustuin siihen heti ja olin vaikuttunut tarinasta, missä Tommi Kinnunen paneutui viiden naisen vaelluksesta Norjan Ruijasta takaisin Suomeen, jolloin kaikki oli muuttunut. Kuuntelin vielä toistamiseen äänikirjana tarinan viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kyllä jännitti, että kuinka vaellusromaani saadaan toteutettua näyttämölle, mutta hyvin, erittäin hyvin. Parasta oli kuitenkin se, miten nämä viisi erilaista naista olivat tulkittu. Jokainen teki aivan kerrassaan loistoroolin!

Mari Turunen (Tampereen teatteri) oli varsin vakuuttava Irene. Voimakastahtoinen nainen, jolla on salaisuuksia, joita ei kerro ja hän on juuri se, joka Ei kertonut katuvansa. Kun hän itkee, että miten sitä ei vaan totu siihen, kun haukutaan, niin se kyllä sattui. 

Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunnginteatteri) tekee Siirinä roolin, mikä on osuva ja niin voimaa täys. 

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri) on juuri sellainen Veera, että tunnistin hänet heti, ennen kuin oli sanonut sanaakaan. Rempseä ja toimeen tarttuva.

Tiina Winter (Kouvolan kaupunginteatteri) tekee Katrina sellaisen roolin, että kun hän itkee, hulvahti heti sellainen olo, että pitäisi päästä lohduttamaan. Nuori Katri ja mitä joutui käymään läpi.

Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri) on porukan vanhin, Aili. Ailina hän on niin mahtava, vanhan, väsyneen ja huonokuntoisen osan hän vetää niin uskottavasti, että oikein tulee sääli. Juuri kun on herkistynyt Ailille, niin tämäpä paukuttaa sellaisia reploja, että sääli karisee oitis.  Kun Ailin osa on esitetty, niin Koivuranta ottaa haltuun vielä neljä muuta roolia. Ihan huikeeta!

Ainoana miehenä mukana on Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri), jolla onkin sitten roppakaupalla erilaisia rooleja ja miten yllättäviä. Rooleja on kaksitoista!!!

Koko näytelmä on niin järisyttävä. Kun nämä naiset pakon edessä joutuvat kävelemään, pelastautumaan, niin siinä ei kysellä, jaksaako, kun toinen toistaan tukien vaan jatkavat taivalta ja ovat vahvoja, kun ei ole vaihtoehtoja. Kun kirjaa lukiessa tykkäsin kovasti Veerasta, niin näytelmää katsoessa pidin kaikista - ihan tasapuolisesti. Olin jotenkin ylpeä heistä ja siitä, että selvisivät, vaikka ei mikään Happy End ollutkaan. 

Mikko Roihan pelkistetty ja toimiva lavastus antaa tilaa tulkinnalle ja sille, mitä tällä tarinalla tuodaan esiin. Kuulin kyllä, etten ollut ajatusteni kanssa yksin, sillä Ei kertonut katuvansa-esitys on koskettanut hyvin monia ja miten tärkeää on, että asioista, mistä on vaiettu, kerrotaan. 

Ajanmukainen puvustus on Taina Sivosen ja upean video- ja äänisuunnittelun takana on Moe Mustafa.

Todella toivoisin, että tämän esityksen näkisi mahdollisimman moni ja ei haittaa, vaikka ei olisi lukenut kirjaa, sillä tarina tulee niin kattavasti kerrottua näyttämöllä! 

Ensi-illat:

1.7.2023                              Berliini, Heimathafen Neukölln -teatteri

15.9.2023                            Kouvolan Teatteri

20.9.2023                            Turun Kaupunginteatteri

28.9.2023                            Lahden kaupunginteatteri

18.1.2024                            Tampereen Teatteri

25.1.2024                            Seinäjoen kaupunginteatteri

1.2.2024                              Hämeenlinnan Teatteri

Kuvat: Moe Mustafa

Radio Glam - musiikkikomedia

 Radio Glam - musiikkikomedia kaupallisen radion maailmasta - ihan mieletön setti. Onneksi kuulin tästä ajoissa ja niin olin jo varannut sille päivän ja liput! Koska - kaikki halukkaat eivät päässeet tätä kokemaan. Paikka oli Summan Kulttuurikeskus Haminassa ja onneksi lähdimme ajoissa, sillä olipa taas eka kerta tässäkin paikassa. 

Jalle Niemelä on käsikirjoittanut ja ohjannut sellaisen pläjäyksen, että hyvä kun housuissa pysyi sitä seuratessa. 1970-luvun musaa tai 1975 +/-2v.  Mutta joo, siis musan ympärille tarina tai tarinan ympärille musaa, jokatapauksessa lopputulos oli ihan mahtava. 

Siis miten naurattikin se, miten ja millä lailla rustataan radiokanavia ja kenelle. Radio Glam on niille, jotka ihan piakkoin ovat siellä hoitokodeissa. Ei kuunnella Iltatuulen viestiä vaan ihan jotain muuta ja sitä kuultiin tässä Glam-Rock-illassa. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja oli itsekin estraadilla osassaan Joe Doe ja millaisella lauluäänellä!!! Elämän tuoma kokemus paistoi, musa oli nam ja kässärissä tietoa ja taitoa. 

Janne Ravi oli Caarlo Männistö, se radiossa huseeraava päättäjä, joka ei sitten oikein muuta teekkään. Vaan millainen meno ja meiniki, ku tarttui mikkiin. Miten helpolta näytti, vaikka ihan pakosti tuli mieleen, että voi tulla ihan hikikii, ku kultaiset vermeet päällä! Muutenkin Janne Ravi on sellainen moottoriturpa, että kun suu aukee, niin sieltä tulee!

Popkööri oli haalittu kasaan ja hitto, mikä kööri, kun siellä oli ihan loistava bändi ja taustalaulajat eli matalan kynnyksen kuoro. Kaikki muusikot ja laulajat ihan viimesen päälle! Lisäksi muutkin näyttelijät!!!

Katariina Myller oli Peppilotta, kaikken mukautuva ja niin rakastunut. Myller on sitten muuten se naispuolinen moottoriturpa, joka ei reploissa takeltele vaan sieltä vaan tulee ja tulee. Lauluääni on ihana ja vieläpä motoriikkakin täysin hallinnassa. 

Maria Urpalainen veti niin hyvin sellaisen nuoren Moonican, nousevan radiotoimittaja osan, koska oli tehnyt tiktok-videoita yms. Kun alkoi laulaa, olin ihan suu auki, että mitä hemmettiä!? 

Tommy Larvi oli Pekka! Ja kun lauloi, niin lauloi suoraan sieluun. Pekalla oli oma kiva roolinsa ja oli myös  "Happy Endin" yksi osakas. 

Siis, ihan kaiken kaikkiaan koko porukka oli niin vimpan päälle, että soisin tällaisia iltoja tulevan lisää, koska me, jotka kohta panemme hakemuksia hoivakoteihin, haluamme nauttia näistä, missä voimme palata sinne nuoruutemme hurmahetkiin. 
Kannattaa painaa POPKÖÖRI mieleen, koska niiltä saattaa tulla jotain, jahka hengähtävät välillä!

Tykkäsin ystäväni kanssa siis ihan todella paljon ja sen jälkeen on päässä soinut yks sun toinen biisi, mikä tuli kuultua tässä esityksessä. 

Majatalo

 Jokivarren teatteri esittää aivan mieleen ja sieluun käypää esitystä MAJATALO Myllykosken "Koikassa", Koivusaaressa. Juha Salminen on loihtinut sellaisen tarinan, että oikein sydän on sykkyrällä. Hän on myös ohjannut koko joukon porukkaa esittämään erilaisia tyyppejä, mutta omilla nimillään.

Esitykset eivät ole mitään auringon paistetta, vaan alkavat päivän jo mennessä mailleen eli 21:30. On ensin hämärää ja sitten pimeää, mutta valot, miten upeat valot leikittelevät varjojen kanssa puiden oksistossa. Kuinka on otettu käyttöön paikallaan oleva discopallo, savu ja valo. Tulee niin häikäisevä tunnelma, että lähes tippuu leuka rinnuksille. Valoista ja äänistä vastaa iha guru: Jyrki Kleimola

Majatalossa ihmisiä on, niitä tulee ja menee, mutta sellainen keskinäinen fiilis on lämmin. Tulee sellainen olo, että haluaisi sellaiseen paikkaan, missä ketään ei jätetä, ei hyljeksitä, vaan on aina tervetullut. Silti puututaan epäkohtiin ja niistä keskustellaan. Erilaisuus on rikkaus ja he kaikki tietävät kunkin "rikkaudet".

Majatalon porukka oli niin turvallista. Ihanteellinen yhteisö. Lähes kaksikymmenpäinen näyttelijäporukka, missä oli mukana kokonainen perhe, isiä, äitejä, tyttäriä ja poikia. Kaikki he antoivat oman osuutensa niin hienosti meille katsojille, että vielä kotimatkallakin oli pohdittavaa yllin kyllin.

Musiikkiosuudet olivat niin kauniisti esitetty, että lähes kyynelsilmin niitä kuunteli. Kun väliajalla sai kasviskeittoa, en voinut hakea, en syödä, koska olin niin vaikuttunut, että annoin muiden paneutua siihen ravitsemiseen. Olin saanut niin paljon hengen ravintoa, että se kantoi. 

Jokivarren teattereissa aina luodaan fiilistä sillä, että ne esitetään pimeään aikaan, saadaan aikaan oikea asetelma, tunnelma ihan tappiin. Miten elämä, rakkaus, menetys, toivo ja moni muu tulee esiin, niin kyllä se vaan maistuu hyvälle. 

Esityksessä on niin monta esiintyjää ja kaikki, ihan kaikki, olivat niin luontevia, niin että jokaista olisi mieli tehnyt kipasta halaamaan ja kiittämään, joten kun olin kaiken aikaa ihan sillai karrella, niin kun Pekka Lehto lauloi, silloin ei vaan enää kyennyt mihinkään. Vettä valui silmistä ja ajatus siitä, että nessut ovat autossa, ei auttanut yhtään.

Loppua kohden ne kaikki repliikit olivat niin sieluun sattuvia, että niitä on hyvä muistella omassakin elämässä. Ottaa onkeen ja oppia, miten voi aika pienistäkin asioista olla onnellinen. 

Tämä näytelmä, tämä Majatalo on paikka, josta kannattaa ottaa huone, vaikka vain yhdeksi yöksi. 

Kuvat: Mikko Hovi

PAJARIT

 PAJARIT ja Elimäen kesäteatteri - tätä oli niiiiiin odotettu! Meinasi vaan huoli pukata puseroon, sillä kun olimme lähdössä, huomasimme, että auton takarengas - se oli tyhjä! Onneksi ystäväni tarttui toimeen ja vaihtoi vararenkaan, kun minä melkein kyynelehdin, että voinsunsamperi, mitä kävi. Olimme siis ajoissa paikalla ja kyllä oli sen arvoista!

Pajarit on Kari Valton tarina tai hänen sukunsa tarina. Kari kirjoitti kirjan ja jo sitä lukiessa, se eli, se koko tarina ja kaikki sen henkilöt. Ne tulivat lukijan luo kuin vanhat tutut. Joten oli todellinen uroteko saattaa se näytelmäksi. Ihan mahtava juttu, että Piia Kleimola otti sen asiakseen, halusi ohjata sen ja minnekkäs muuanne kuin Elimäelle, missä ne Pajarit elivät tai siis Valtot, koska Pajari oli sen talon nimi. Elimäen kesäteatteri on aina ollut varsin viihtyisä paikka, mutta ollut jo kymmenen vuotta niin, ettei olla saatu siellä teatterista nauttia. Nyt saadaan ja ihan luokattoman hyvällä näytelmällä.

Kuva: Piia Kleimola

Jos on paksu kirja, niin nostan hattua ja niijaan syvään, miten hyvin oli osattu hoitaa dramatisointi, että mahtui koko kirja yhteen näytelmään. Dramatisoinista vastasivat ohjaaja Piia Kleimola ja kirjailija Kari Valto. Tarinahan kertoo 1920-luvun lopusta, kun Valton suvun miehet trokasivat viinaa, pirtua. Helppoa rahaa, eikä juuri tartte raataa ja rahaa tulee. 

Pajarin talon isäntänä, suht lupsakkana ukkona häärää Emil Valto, jonka roolin luontevasti tulkitsee Pekka Nupponen. Hänen vaimonsa Tilda Valto onkin luonteeltaan sitten ihan eri luokkaa, ihan järkyttävän kova suustaan ja mielestään. Päivi Pollari varastaa suunsa avatessaan ihan koko show'n! Suu auki kuuntelin, että miten joku osaakin olla ihailtavalla tavalla niin räävitön.

Kuva: Sonja Hokkanen

Valton veljekset, Ilmari ja Niilo. Ilmari jo naimisissa ja lapsia tullut ja tulossa. Ilmarin osassa sujuvasti remakoi Heikki Junnola. Hänen vaimo Hilman osassa loistavasti esiintyy Hanna Huopainen.
Niilo on sitten hivenen rauhallisempi versio, vaikka osaa hänkin malttinsa menettää. Lauri Pönni on ihan ilmetty Niilo. Niilo ei ole ihan niin viinaan menevä kuin muut, mutta bisnesvainua on ja ajokortinkin hankkii Kouvolasta.
On heillä siskojakin, Lea ja Irja, jotka kärsivät siitä, että kotona ryypätään. Lean osassa loistaa Laura Happonen, vieläpä kauniilla lauluäänellään. Irja on hiljaisempi ja hänen roolissa on Vilma Sihvola. Jos eletäänkin vaikeita aikoja ja onnellisuudesta ei ole tietoakaan, niin sisarusten välit ovat hyvät. Etenkin Ilmarin ja Lean. 

Kuva: Sonja Hokkanen

Poliisit ovatkin sitten ihan omaa luokkaansa. Nimismiehet ja konstaapelit. Heitä ovat Terho Happonen, Eeva Happonen, Markku Heino ja Ari Ilonen. Jäätävää settiä tuli, kun he ottivat ilon irti, kun olivat jonkun kätkön löytäneet. 

Kuva: Sonja Hokkanen

Pajarit on sellainen näytelmä, että siinä on rooleja aika monelle, joten sakkia on lavalla yllin kyllin ja jokainen suoriutuu osastaan aivan loistavasti. On kerrottava, että näytelmässä on musiikkia, elävä orkesteri ja musiikin säveltäjä on Ilja Kaskimaa. Tämä Ilja vetelee vielä Aarne Pajulan roolin, niin kuin olisi syntynyt siihen. Aarne kun on semmoinen tarinaniskijä, jos sitten muutakin. Sitten vielä Nestori, joka on Niilon ystävä. Nestorina on Joona Virtanen, jonka lauluääni hiveli sielua. 

Pajarit kertoo viinatrokareista, mutta myös paljon muuta. Se kertoo ihmisistä, elämästä ja miten selviydytään. Teksti on niin rikasta ja kiehtovaa. Pidin siis niin tavattomasti, että kun esitys päättyi, olin ihan pettynyt, että nytkö se loppui, olin niin uponnut siihen maailmaan, että olisin katsellut vielä vaikka kuinka kauan. 

Kuva: Piia Kleimola

Kiitos ihan koko porukalle! Hyvin veditte ja kuulin kyllä, kuinka kaikki tykkäsivät. Tällainen esitys on niin monen ihmisen korren kantaminen kekoon, mutta kaikki olivat sen tehneet ja nyt me saadaan nauttia siitä lopputuloksesta, mikä on äärimmäisen onnistunut.
Oli tosi hienoa, että Pajarit pääsi estraadille nautittavaksi. 

Muistojen Bulevardi

 Viikonloppu alkoi varsin mukavissa merkeissä, kun suoraan töistä auton nokka kohti Haminaa. Tarjolla oli mitä hulppein esitys, kun kattauksesta vastasi UMO Helsinki Jazz Orchestra, kapellimestarinaan Ed Partyka. Solisteina olivat Aili Ikonen ja Sami Pitkämö.
Miksi halusin kokea tämän, niin pidän tavattomasti Sami Pitkämön tyylistä, äänestä ja biiseistä. Tosin tässä konsertissa ei liiemmin Samin omia biisejä ollut, mutta ei se haitannut. 

Kapellimestari Ed Partyka'sta jäi kiva fiilis. Pitkän huiskea, kaljupäinen ja sellainen iloinen veikko. Ulkoisen habituksen puitteissa olisi voinut ajatella, että hän sopisi paremmin koripalloilijaksi tai armeijan palveluksessa olevaksi. Kun ensimmäinen biisi; Four Brothers alkoi, se johtaminen oli hauskaa. Partyka tepasteli pitkin siellä ja aina välillä antoi kädellään vähän pontta soittajille. Se näytti sellaiselta leikilliseltä, vaikka hyvin tiedämme, että sellainen on pitkän ja taitavan harjoittelun tulosta.

Jalle Niemelä oli asiantuntevasti juontamassa koko setin ja kertoili meille jokaisesta esitettävästä biisistä pikkuknoppeja. Ensimmäisenä hän esitteli Aili Ikosen. Olin aluksi, että kuka hän on, mutta kun hän pääsi ääneen, niin sitä oli sulaa ihastuksesta. Järisyttävän upea äänenkäyttö ja biisit olivat silkkaa samettia. 

Aili Ikonen on pitkän linjan laulaja ja monipuolinen sellainen, Rajaton-yhtyeen jäsen ja esiintynyt vaikka kuinka monenlaisten orkestereiden solistina. Uusin levy ilmestyi helmikuussa -23 ja oli jo neljäs! Kun Aili tulkitsi Hymni rakkaudelle-biisin, niin kyllä oli tunteikasta.

Sami Pitkämön monet tietävät Tanssii tähtien kanssa-ohjelmast, missä hän on bändeideen vastannut musiikista. Hän on musiikin saralla varsinainen seppä, kaikki käy ja sujuvasti. Levy ilmestyi 2008 ja se on kyllä kuunneltu niin moneen kertaan, että hyvä ettei ole puhki mennyt. 

Kaikki esitettävät biisit olivat mahtavia, mutta oli se Volare aika kova, kun Sami lauloi siitä pätkän italiaksikin.

Pari biisiä meni niin, että Aili ja Sami vetivät duona.

Kaiken kaikkiaan illan konsertti oli ihana, lupsakka ja tunnelmallinen. Kuulin, että yleisö viihtyi ja kaikilla oli hyvä meininki. 
Silti en voi olla huomauttamatta, että aina löytyy niitä, joiden on juteltava vieruskumppanin kanssa samaan aikaan kun kaikki muut haluaisivat mielluummin kuunnella musiikkia. Sellainen on vaan niin huono tapa. Kun on se väliaikakin, jolloin on hyvä vaihtaa kuulumisia. 

Hamina Bastion on mahtava paikka konsertille, kun siellä on tilaa liikkua ja hengittää. Ollaan ulkona, mutta katoksen alla. 

Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kaikille mukana olleille! Muistojen Bulevardilla oli kiva iltahetki, parisen tuntia ja rapiat!

Kuvat: Kini Laine

Vuokravaimo

 Kesäinen ilta keskellä viikkoa ja ei kun kesäteatteriin. Kuusankoski-talon takapihalla on oiva näyttämö ja katsomo. Siellä esitetään nyt ihan luokattoman hauskaa farssia Vuokravaimo. Käsikirjoitus on Olli Tolan ja upeasta ohjauksesta vastaa Karolina Eklund-Vuorela. 

Kun oli lyöty päivä ystävän kanssa lukkoon, niin aivan se ja sama, millainen säätila vallitsee, niin kyllä osataan varautua. Oltiin ajoissa ja oli poutaa, vaan kun esitys alkoi, alkoi myös sataa. Ei kun sadeviittaa päälle ja hei, eipä haitannut sade, ei yhtään, koska niin oli menevä näytelmä, että vaikka olisi akkoja satanut, niin ei olisi huomannut. 

Yhtään en etukäteen tiennyt, mitä on odotettavissa, mutta kuin että hyvää ja hauskaa. Sitä se oli, niin että nauratti kaiken aikaa, aina kun ei ihmetyttänyt se, miten jotkut osaa ja kuinka roolit vaihtuivat.

Aluksi on vain kaksi henkilöä, Aku Lommi ja Jussi Roima. Pelifirman kaksi onnetonta, jotka ovat juuri saaneet amerikansuomalaisen sijoittajan, Ray Jalon... tai siis saamassa. Sitä ennen tapahtuu yhtä sun toista. Teemu Virsu Aku Lommin roolissa on ihan lyömätön, ihan hukassa kaiken aikaa. 
Simo Nykänder Jussi Roiman osassa on ihan ok, mutta kun on sitten muutamassa muussakin roolissa, niin koko paketti on ihan lahjapaketti! 
Outi Roima, Jussi Roiman vaimo on melkoinen pakkaus. Heini Nykänder antaa palaa ihan täysillä ja tuo esille sen Outi Roiman ajatusmaailman aika reippaalla otteella. Herkkua!

Ray Jalo, suoraan Amerikoista! Matti Oleniuksella on juuri oikeat eleet ja elkeet. 
Entäs sitten Aino Forström, jolla oli niin monta roolia, että huh, no kyllä Emma Namu, mutta sitten ne kaikki muut ja miten monta vaihtoa...

Varsin nautittava näytelmä ja se miten se esitettiin, niin kyllä, aivan mahtavaa. Kun sitä katsoo näytelmää, missä näytellään ja sitten ne roolihenkilöt joutuvat vielä siellä näyttelemään, että kuka kukin milloinkin on, niin miten se vaan on hauskaa. Melkoisen sopan keittivät, mutta onneksi kaikki oli lusikoitavissa ja miten herkullista!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Oravan Matti

 Valkealan kesäteatteri esittää tänä kesänä näytelmää Oravan Matti. Johan edellisestä kerrasta olikin päässyt kulumaan 40 vuotta. Näytelmän on jo aikoinaan käsikirjoittanut Hannu Tyhtilä. Nyt sen on päivittänyt Maiju Laurila, joka on myös ohjannut esityksen yhdessä Annukka Waaran kanssa. 

Ensi-iltana, juuri ennen kuin esitys alkoi, luontoäiti kasteli, vaan kun on varautunut siihen, että niin voi käydä, ei haitannut. Enemmän harmitti näyttelijöiden puolesta, koska heillähän niitä sadeviittoja ei ollut. 

Oravan Matti on lyhyt, mutta topakasti toteutettu tarina Valkealan historiasta, ihan niin kuin parissa tunnissa muutaman sadan vuoden pläjäys. Päähenkilöinä ovat Oravan Matti ja hänen vaimonsa. Heidän osissaan, ihan tosissaan, pääparina aviopari Ari ja Päivi Teräväinen. 

Toinen, varsin lupsakka ja hupaisa pari olivat Vesa Lipsanen ja Antti Niemi. Heillä nimittäin rooleja piisasi. Sai joka kerran yllättyä, missä rooleissa tupsahtavat lavalle. Vaatteita tuli vaihdettua useaan otteeseen.

Nuoria oli otettu kiitettävästi mukaan ja millaisia, niin ihan hemmetin hyviä! Replikointi oli jouhevaa, laulut soivat niin heleästi ja tanssit sulavasti. Koreografia oli myös Maiju Lassilan. 
Välillä mietin, miten monta metriä oli uponnut pukuihin, joita oli ja joissa helmat kauniisti liehuivat. Kangas oli varmasti kevyttä, koska se jotenkin niin hyvin "istui", vaikka joku heitti kärrynpyörääkin. Puvustuksesta on vastanut Heidi Hänninen, jolla on puhdetta piisannut, sillä pukuja todella on ja erilaisia. 

Oravan Matti on näytelmä, missä on musiikki hyvin vahvasti mukana ja haitar siellä nii haikeesti soi, no ei se nyt niin haikeesti, mutta siellä säestämässä olivat Maiju Laurila (!!!) ja Iida Paakala. Musiikkikappaleet olivat pääosin kansansävelmiä lähiseudulta. 

Kiva juttu oli se, että koko esityksen läpi kulki punainen lanka, jota yks sun toinen kävi aina sopivasti rullaamassa. Jokainen voi sitten itse miettiä, mikä oli se punainen lanka tässä esityksessä.

Kaiken kaikkiaan Oravan Matti on pienimuotoinen historiakatsaus eli historiaa niin, että heikompia hirvittää. Eikä haittaa, vaikka tulisi Valkealaan ensimmäista kertaa, sillä historian vaiheet koskettivat muitakin kuin Valkealalaisia. 

Kuvat: Vesa Sailio

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

 Ristiinan kesäteatterin löysin kerran jotenkin ihan puolvahingossa, kun matkalla Mikkelistä vähän tykättiin ajella muita teitä kuin pääväylää. Sieltä löyty kesäteatteri ja millaisessa paikassa. Ei ku seuraavaksi sitten sinne ja nyt taisin olla siellä kolmatta kertaa, koska sellaisen vaikutuksen sieltä sai, ettei poiskaan voi olla. 

Tänä kesänä siellä menee Populäärimusiikkia Vittulajänkältä! Perustuu Mikael Niemen kirjaan (minkä olen lukenut) ja sen on sovittanut näyttämölle Pentti Kotkaniemi (taattua tavaraa pukkaa) ja ohjauspuikkoa on erityisen taitavasti heilutellut Jani Lastuniemi. Olen nähnyt myös sen elokuvan, joka tuli ensi-iltaan v. 2004. Joten tiesin, mistä on puhe, mutta silti - Ristiinassa tulkinta oli huippuluokkaa. 

Otin mukaan ystäväni, joka ei ollut ikinä ennen käynyt Ristiinassa ja oli ihastuksesta mykkänä, kun ajelimme kohti kohdetta. Hänellä ei myöskään ollut mitään tietoa, ei pienintäkään ajatusta siitä, mitä on nähtävissä.

Pääosissa on kaksi poikaa Matti ja Niila. Eletään Pajalan kylässä, ei olla oikein suomalaisia, muttei ruotsalaisiakaan, niin mitä ollaan, missä kaikki on pikkasen sisäänlämpiävää. Niilan perheessä on vielä melko lailla voimakas uskonnollisuus läsnä. Vaan pojat ovat poikia ja heille heti tavattuaan syntyy ystävyys, mikä säilyy... 
Pienenä näitä poikia esittää veljekset Asko ja Eki Kiljunen. Siis, mitä tulkintaa ja kuinka luontevasti pojat roolinsa vetivät. Siis ei voinut muuta kuin ihailla, kuinka ovat osaavia.

Ristiinassa on sellainen tyyli, että siellä on esiintyjät vauvasta vaariin ja voi vaan ihmetellä, miten se pakka pysyy kasassa, mutta niin on kortit jaettu, että kyllä se vaan pysyy. Nytkin oli vauva mukana ja oli hän sitten sylissä, lattialla tai rattaissa, niin homma toimi. Yleisö oli ihan lääpällään ja kuulin väliajallakin, kuinka sitä ihmeteltiin, että miten ihana ja suloinen.

Kun pojat sitten kasvavat, niin tulevat mm. bändikuviot mukaan. Leo Gynter tekee aivan loistavan roolin, sillä hän on niin Matti. Kun ei ole sillai Matti, niin on kertoja-Matti.  Nooa Nousiainen on Niilan osassa jotenkin niin uskottava. Poikien bändin rumpali Erkki - Rasmus Hangasmaalla energia ja replikointi ihan omaa luokkaansa ja kyllä - huomasin, miten nakkeli rumpukapuloita. Bassossa oli Holger - Valio Valtokari bassotti kyllä ihan oikeesti.

Tämä esitys oli sellainen, että siitä voisi kertoa ainakin heti kättelyssä 100 kivaa juttua, niin monta hauskaa kohtausta, mutta kerron vain pari ja nekin pintapuolisesti, koska ne on vaan niin nähtävä. Perinnonjako tai se testamentin luku, joka kesti ja kesti, koska niin monta juttua tuli vastaan, vaan siinä oli ne pysäytetyt kohtaukset aivan mahtavia! Jopa vauva oli mukana niissä!!!
Sitten oli se, kun Matin isä alkoi isälliseen tyyliin kertoa aikuistuvalle pojalleen elämän tärkeitä asioita. 

Koko esitys, oli ihan koko ajan MAHTAVA! Upeita roolisuorituksia ja koko tarina itessään jo oli huippu, mutta miten se esitetään, niin Ristiinassa vedettiin niin, että ystäväni oli sitä mieltä, että meni heittämällä kärkeen! Kyllä, näin on!

Kuvat: Vilhelmiina Salmikunnas

Reinikainen

 Reinikain tul Haminaa! Sitä ol sitte lähettävä kattoo. Iha ol nii, ku ois tölsäst kattellu, ku nii ne siel haasto tamperetta haminalaisittain.
Reinikainen on alunperin Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen kässäri. Panu Raipia on sen sitten dramatisoinut ja Haminaan tämän lupsakan poliisikomedian on ohjannut Ville Virkkunen. 

Ilahduttavaa oli heti se, että Jan Mykkänen oli Artturi Sakari Reinikainen. Kotvasen otti sopeutua siihen, koska Mykkänen ja Tenho Saurén (nuoremmille tiedoksi, että  Saurén oli se, joka alkuperäistä Reinikaista esitti) eivät muistuta toisiaan millään lailla. Vaan kun pääsi mukaam juoneen, niin kyllä unohtu kaikki entiset ja sitä eli ihan "carpe diem"-meiningillä. Mykkänen oli niin Reinikainen, supliikki, älykkäästi toimiva ja ripeäotteinen. 

Koko juttuhan menee hyvin pitkälti niin, että poliiseista on tehty melkoista parodiaa. Silti, sellaista hyväntahtoista, josta ei voi ottaa itteensä, paitsi tietysti ne mielensäpahoittajat, mutta toivon mukaan sellaiset eivät käy teattereissa. 
"Vakioasiakkaana"  on Tenu, aina jostain poimittu, mutta sivistykseltään se, joka tiesi aina vastaukset poliisien käymään tietokilpailuun. Matti Wigelius sai olla Tenun osassa sillai ihan "väsyneenä".

Ylikomisario Rautakallio oli oikein sellainen ylitse muiden, mitä tomppeliuuteen tulee. Hannu Niemisellä oli oikein kiva rooli siinä, jos oli se toinenkin osa olla erään vainajan veljenä.

Kun Reinikainen tulee kotikylältään Tampereelle, niin vastaavasti Tampereelta lähtee poliisi sinne kotikylälle. Pienimuotoinen vaihtokauppa, mikä ei ihan ohjekirjan mukaan mene. Reinikaisen äiti sitten aiheuttaa pientä puhdetta ja siinä kunnostautuu Eija-Kaarina Mäkelä.

Kaikennäköistä sattuu ja tapahtuu, sillä jos on poliiseja, niin on myös rosvoja, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tiedossa, joskin huumori on mukana kaiken matkaa. 

Vaan olipa niin maan perusteellisen kivaa viettää lauantaita Reinikaisen seurassa. Kesäiseen tyyliin ensin pikkasen ripotteli ja sit lopussa vartin verran satoi oikein kunnolla. Silti kiitos koko porukalle kivasta tuokiosta. Sade aina harmittaa näyttelijöiden puolesta, koska he kastuvat. Meillä. hyvin varustautuneilla kesäteatterikävijöillä on aina sadevermeet mukana. 

Kuvat: Mari Salmenhaara

506 ikkunaa

 Pelkkä otsikko on sellainen, ettei sitä voi lausua, jollei ala laulaa viiiissataakuusikkkuuunaa....niin, se on se Miljoonasateen biisi ja aina se osuu ja uppoo. Juu, mutta ei kaikille ja ei se mitään haittaa, sillä Heikki Salon käsikirjoittama musiikkinäytelmä on tarinaa kelle tahansa, huolimatta siitä, tietääkö mistään sateesta mitään, saati Miljoonasateesta. 

506 ikkunaa on nyt tämän kesän Korvenkylän kesäteatterin esitys, jonka on loistavasti ohjannut ja omat kuvionsa mukaan kuvoinnut Veli-Matti Karén. Musiikin sovitus on Sami Viitalo, joka yleisön riemuksi hyppää estraadille myös laulamaan parin biisin verran. Livebändi Köyhät säesteli biisit elävästi. Siis todella "elävä", koska Samin lisäksi myös toinen koskentinsoittaja, Maarit Viitalo, loikkaa laulamaan yhden biisin.

Keskeisissä rooleissa ovat Jukka Tiitola (IV) ja Perttu Nyman (PV). Poikain isä on kuollut ja nyt puidaan jälkipyykkiä. PV eli pikkuveli on aina uhrannut ajatuksensa Lapsuuden sankarille, IV:lle eli isolle veljelle. PV luotti siihen, että IV ottaa hänet mukaan ja sitten alkaa Siipien tiet. Sekin paljastuu, että isä ei juurikaan jänntänyt mitään ja  jäljellä ovat vain Köyhät veljekset. 

Mikko Kamila on supliikki Keinonen, jolla on siivousfirma, jonka työtekijät ripeästi hoitavat vaikka 506 ikkunaa. Lisäksi löytyy japanilainen palvelurobotti, jonka osan tulkitsee Katri Sinkkonen. Ropotti sotkee ja säätää koko porukan elämää vähän miten sattuu, mutta onhan hän Made in Hong Kong.

Musiikkinäytelmässä on aina parasta se, ettei tarina ole mikään syvällinen, vaan musiikin ympärille koottu. Musiikkinumerot olivat ihan parasta ja koreografiat kivoja.

Parisuhdekomediaa saatiin oikein tuhti annos. Keinonen ja Ruusa (Anne Nurmela) mittelivät toisistaan. Toinen pariskunta aloitteli pitkän kaavan mukaan, luokattoman ujo insinööri Mäkki, jota Kyösti Vuorela osasi näytellä todella hyvin, varsin herkullinen rooli ja sitten kampaaja Paula Cecilia - Katariina Lill-Smeds latoi tekstiä siihen malliin, että ehkä herkeämpiä hirvitti, mutta minusta erittäin hykerryttävää. Kun tilanne jotakuin oli saatu hallintaan, niin sitten oli vuorossa Tulkoon rakkaus.
Parisuhdetta viritteli myös Meli, jonka roolissa Vivia Makkonen osasi hyvin reippaasti tulkita hoono soomi.

Jos kävi niin, ettei ihan alussa ollut kartalla, niin kyllä lopussa Kund...Kiitos seisoo. Vaikka saimme nauttia leppeästä kesäillan säästä, niin kyllä Marraskuu sai yleisön innostumaan.

Koko perheen harmiton, hauska ja viihdyttävä näytelmä!
Kiitos Heikki Salo, Miljoonasade ja koko Korvenkylän porukka! Siellä homma todella osataan tehdä hyvin, siis ihan liikenteenohjausta, tarjoiluja yms. myöten.

PS. Varoitus! Joku biiseistä saattaa jäädä korvamadoksi. Minulla vuorotteli Tulkoon rakkaus ja 506 ikkunaa. Ystävälläni se oli Tulitikku!

Kuvat: Jani Kiviranta

BADDING - Rauli elää!

 Alkaa olla jo lähes perinne, että kesäkuussa Mikkeliin,  koska siellä on kesäteatteri ja millainen, niin ihan hemmetin hyvä! Tänä kesänä siellä esitetään musiikkinäytelmää BADDING - Rauli elää!

Lähdimme ajoissa liikkelle, niin kerkesimme hakea potkua Tertin kartanosta ja sitten nauttimaan esityksestä! Hiukan ennen se luontoäiti pani jännitystä kehiin, koska istuimme Marskin baarissa ja ihailimme aivan mahtavaa ja komeaa vesisadetta. Kaikki hanat olivat auki! Vaan kun esitys alkoi, oli mitä leppein kesäsää, raikasta ja auringonpaisteista!

Badding-näytelmän on käsikirjoittanut Otto Kanerva, joka nyt on ansioitunut niin teatterin saralla, osassa kuin osassa. Mihin Otto tarttuu, niin priimaa pukkaa. Ohjauksesta Mikkeliin vastaa Anu Hälvä, jonka varmasti kaikki tietävät monestakin jutusta.

On vaikea edes kuvitella, etteikö joku muistaisi Rauli Somerjokea, Rauli "Badding" Somerjokea (30.8.1947- 14.1.1987). Hän osasi laulaa ja biisit olivat silkkaa samettia. Raulin osassa on Kaarlo Haapiainen, joka oli uponnut rooliin ihan täysin. Maskeeraus oli onnistunut ihan yli kylän. Ja se ääni - miten oli nauttittavaa.

Tarina etenee niin, että ollaan paratiisissa! Kaikki ovat elossa ja käydään se koko elämän kaari läpi. Raulilla oli aina ollut ujo ja sellainen, joka ei saa sanaa suustaan ja kun saa, niin tulee mitä sattuu. Tuttu juttu monelle. Hänellä on kuitenkin isä ja äiti, jotka tukevat kaikin keinoin. Lisäksi ystävä Rafe! Kaikesta huolimatta - myös ne tyttöystävät...

Isän roolissa Tomi Turunen on ihan elementissään. Ihanat henkselit. Lisäksi Turunen vetää myös osan Topi Sorsakoskena!!! Läpyt sille, ihan huikee suoritus!
Äidin osassa Anu Palevaara huolehtii lapsestaan, niin kuin äidin kuuluu. Laulaa ja tanssii ja hei, koreografiat ovat myös hänen. 
Olin koko esityksen ajan ihan lääpälläni Rafeen, Raulin ystävään, jonka osassa Aapo Oranen on todella hyvä ja luonteva..hurmaava!

.

Päivänsäde ja menninkäinen on klassikko ja melkein klisee, mutta tässä näytelmässä "Raulin" laulamana se nostatti vettä silmiin. Niin kaunista ja tunteikasta esitystä en ole ihan hetkeen kuullut. Niin ja miten osuva, kun miettii Raulin elämää. Hän ei ollut niitä "valon lapsia".

Raulin naisia ja tyttöystäviä esittää Aija Pahkala! Hyvin muuntautumiskykyinen, koska ensimmäinen rooli on pappi ja sittenhän niitä muita osia piisaakin. 

Koko esityksen musan säestyksestä vastaa elävä orkka, kapellimestarinaan Ari Ismälä, joka on tuttu muistakin teattereista! Kitarassa Jani Luoma/Wiljami Salminen. Bassossa Juho Puikkonen ja rummuissa Harri Heininen. 

Maskeeraus ja kampaukset!!! Huh, niin ne ovat Marjo-Riikka Romon. Kun jos viittii googlettaa, millaisia näyttelijät ovat muuten, niin huomaa, minkä työn maskeeraaja on tehnyt!

Kannattaa mennä Mikkeliin, kivuta Naisvuorelle ja nähdä ja kokea jotain ihanaa. Eikä haittaa ollenkaan se, että ei tiedä kenestä on kyse, koska näytelmä on tarina ja se kulkee hyvin!

Kuvat: Aki Lustig

Noora ja Valtteri Olkihatussa

 Viikon päätteksi oli jotenkin niin extraa lähteä paikkaan, missä ei ole ikinä ennen käynyt. Virolahdella on Ravintola Olkihattu. Ikinä kuulutkaan, mutta ei kun mestoille. Suunnistettiin sillai miun maun mukaan mutu-tunteella eli tilanne oli se, että kiittelin sitä, että lähdimme ajoissa, koska siinä sivussa tuli sitten Miehikkäläkin tutuksi, sillä sujuvasti ohitettiin kohde ja kierrettiin sinne ihan toista kautta, jolloin taas ohitimme kohteen. Mikäs siinä, kaunis pyhäpäivä ja silti olimme kohteessa todella ajoissa. 

Ravintola Olkihattu on paikka, jonne sisään päästessään mykistyy täysin, hiipii hiljaa eteenpäin ja vain ihastelee. Miten nättiä, hyvällä maulla sisutettu kaikki - siis ihan kaikki, aina vessaa myöten, joka oli niin soma, että kotvasen mietin, tohtiiko sitä moiseen paikkaan pissiäkkään. 

Kuva: Kini Laine

Niin ku hei, ollaan navetassa!!! Koko ravintola oli bueno, terassi ihana ja sit se navetan ylinen, missä meillä oli varaus tyyliin show & dinner, niin hupsista vaan, mutta mikä mesta! Kaikki niin vimpan päälle laitettu ja miten meitä kohdeltiin, niin ei ku bisset (Takatalo&Tompuri) huiviin ja sai kaikessa rauhassa valmistautua tulevaan.... Kohtaamaan Nooran ja Valtterin!!! Parisuhdekomediaa sellasissa parinkymmenen minuutin pätkissä ja aina välillä vähän syödään.

Kuva: Tommy Larvi

Esitys on alunperin Radio Novalle tehty kuunnelma, jonka kirjoittajina ovat olleet Tiina Siikasaari ja Jalle Niemelä. Nyt sitten Jalle Niemelä on näppärästi ohjannut sen näytelmäksi ja kyllä kelpas katella. 
Valtterina Janne Ravi, mikä on ihan virtuoosi estraadilla, nähty niin teatterissa kuin elokuvissakin. Valtteriin, ei ku Janneen, voi aina luottaa.

Kun istuuduimme, saimme ensimmäisen parikymmenminuuttisen katsauksen Nooran ja Valtterin elämään ja kappas, sitten olikin alkuruuan vuoro. Niin ja ennen kaikkea, ihan aluksi, meiltä oli kysytty ja tarjoiltu ruokajuomat.  Alkuruoka olikin elämys, kaikkea kivaa leivän päällä, en millään voi muistaa, mitä kaikkea, mutta ainaskii kolmee eri juustoo, ahventa yms.
Kaikes rauhas sai mutustella, ennen ku alko seuraava osio Nooraa ja Valtteria...

Kuva: Tommy Larvi

Noorana Nooran paikalla nooraili Katariina Myller. Olen nähnyt ja kuullut häntä ja en lakkaa ihmettelemästä, miten pitkiä reploja voi joku vetää hengästymättä, silti niin hyvin artikuloiden, että ihan jokainen sana tulee kuulluksi viimeistä kirjainta myöten. Itse katsojana jo on ihan pienissä täissä, miten se selviää, mutta helposti!

Sitten oli taas tauko ja saimme pääruuan. Se oli HIRVEEtä!!! Siis ikinä en oo niin maukasta ja mureeta hirveä syönyt. Saimme kuulla, että se oli tarjoilijan isän kaatama hirvi Muurikkalasta. Lautasella oli myös jäkälää - siis jäkälää, jota en suin surmin olisi edes kuvitellut syöväni, mutta nyt söin ja rapsakkaa oli.  Siis, kun nautimme viimeisen päälle lähiruokaa Kymenlaakso Menú:n hengessä.

Kuva: Olli Sarpo

Sitten taas Nooran ja Valtterin tarina jatkui. Melkoinen pariskunta. Noora oli minusta astetta fiksumpi nainen, koska ei nalkuttanut, vaan osasi esittää asiansa ja toiveensa niin, että ne kuullostivat todella älykkäiltä, ettei jopa hieman laskelmoiduilta.  Valtteri oli kiltti mies, joka tekee niin kuin Noora toivoo, koska Noora on hänen mielestään niin ihana. Huumoria piisasi ja miten replikointi sujuu hammasharja suussa, niin se on vain nähtävä. Kelläpä ei olisi ollut parisuhdetta, niin tässäpä kivaa vertaistukea!!!

Kun esitys päättyi, meille tarjoiltiin vielä jälkiruoka. Olin, että ei hemmetti, ei uppoo, kun en ole koskaan juurikaan jälkiruuasta piitannut, mutta nyt tuli sitten piirua verran extrampi jälkkäri!

Kuva: Olli Sarpo

Jälkiruokalautasella oli jos vaikka mitä: Jäätelöä, mikä oli siellä tehtyä, mantelileivos (oli muuten lämmin ja suli suussa), lakumoussea ja ihan vaikka mitä. Laskin, että olisko 10 erilaista makua ollut aseteltu asetille! Meni kaikki!!!!

Ihan ehdottomasti suosittelemme tätä, kesäteatteria upeassa miljöössä, aivan mahtavaa kohtelua, herkullista ruokaa ja se huisin hauska esitys. Niin jä hyvä mieli, että sillä elää pitkään.

Ravintola Olkihattu

PS. Haminasta 27 km Vaalimaalle päin ja sit vasemmalle Säkäjärventielle ja VOILÀ! Ette pety!