Taas oli teatteriviikonloppu Helsingissä ja nyt oli vuorossa Saiturin joulu. Ihan kamalaa tunnustaa, mutta en ole koskaan kirjaa lukenut, en elokuvaa nähnyt, en siis mitään, minkäänlaista versiota kokenut. Joten olipa kiva saada kokea ihan autenttinen ensikertalaisuus. Tämä tapahtui Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Eka kerta oli muuten siellä käynti ja ihan kelpo paikka.
Sinne tämän Charles Dickens'n klassikkonäytelmän on ohjannut Heikki Sankari, joka oli myös kässäröinyt tarinan. Tuomas Kesälä on se, joka on musiikin takana. Helsingin kaupunginteatteri on rustannut tämän näytelmän Shed-teatteriryhmän kanssa.
Itte se pahuksen Saituri, pihi ja muutenkin ikävä äijänkäppänä, niin siinä roolissa loisti Eppu Salminen. Kaikki muut olivatkin sitten ihan tähtiä! Kaikki ne nuoret tyyliin #jokainenkelpaa olivat todella upeita.
Tarinahan on se, että ollaan 1800-luvun Englannissa, missä lapsityövoiman käyttö oli ihan normaalia. Köyhät lapset joutuivat tehtaisiin töihin ja se ollut mitään lasten leikkiä, vaan totista työtä. Joulu on tulossa, mutta ei sitten niin mitään joulumieltä, koska Saiturin omistamassa tehtaassa ei taukoilla.
Mitä lapset sitten keksivät, niin se onkin koko tarinan ydin ja se mikä sykkii ja jota ei kerrota, koska se on koettava ja nähtävä. Shed-teatteriryhmän lapset ja nuoret tekivät tästä näytelmästä niin ihanan joululahjapaketin, että miten sitä oli liikuttavaa seurata.
Kaikki se musiikki ja sen esittäminen, kaikki ne hienot tanssit, näiden nuorten esittäminä olivat ihan luksusta. Oli todella upea kokemus nähdä niin paljon nuoria näyttämöllä ja se esiintymisen riemu välittyi myös katsomoon.
Kiitos ja Ihanaa Joulun aikaa ihan koko porukalle!
Oliko taas nii ku aika lailla mahtavaa olla paikas Kuva-Portti, vanhas elokuvateatteris, mis Mikä?teatteri ja Elokuvakerho Edvin olvat järkänneet tilaisuuen, jos saimme kuulla elokuvasävelmii.
Kuva: Elina Winne
Meil ain esiteltii biisit ja et mist elokuvast se ol. Täst vastas Satu Kurri ja Aija Kajama. Aija Kajama lisäks heitti parit runon lausunnat mukaa ja mite, nii iha hemmetin hyvin.
Kuva: Kini Laine
Sellane kokoonpano oli estraadil, et jokain veti nii taiol ja syämel, et mie olin nii lääpällää, et rakastin jokaist iha kauhiast. Biisei tul nii laiast laitaa, et ol kyl viimese pääl nostalgiaöverit.
Kuva: Elina Winne
Joka ikiin biisi ol nii nautittava, et meinas iha syän pakahtuu ja silmiä hiosti. Se sellain rento, lämmin tunnelma ja se mite kivast ol toteutettu, ol nii nautittavaa.
Kuva: Elina Winne
Monta erilaist laulajaa, jokahisel oman olosesa biisi, jo vain se ol hienoo. Laului laulovat Mira Peussa, ain nii ihanan kähee ääni, mikä panee veren kiertämää. Antti Salmela, joka laulaa nii ihanast hymys suin ja isol ilol.
Kuva: Elina Winne
Jarmo Lindgren veteli sit sillai miehisee tyylii omansa ja mite hivel sieluu. JanneJärvisalo taas osu sellasee saumaa omil biiseil, et lähes veret seisautti. Heidi Koskinen-Järvisalo nakkas basson välil Ollil ja veteli oman biisinsä nii vahval tunteel, et osu ja uppos.
Kuva: Elina Winne
Olli Korpela, paitsi soitteli kitaraa ja vähä sit Heidin bassooki, nii laulo myös parit biisit ja nam. Samal ain muute ku niit biisii esitettii, niin taustal pyöri siit leffast raina, jote ol siin kattomist ja kuulemist! Anna Kuurne, joka ol kosketinsoittajaan pimputtamas, niin myöskii laulo ja kyl ol kuumaa. Näitten taustavideoitte takaan ol Pihla Lindström. Sit viel äänetoistost vastas Juha Vanhatalo ja mite ol korvii hivelevää.
Mut viel se säestys, saamari mikä bändi! Jos kitaras olvat Olli Korpela ja Janne Järvisalo, nii sit ol viel sähkökitaras Tuomas Seppänen, joka veteli sellasen setin, et pois alta, lähes tulkoo tajunnan räjäyttävä juttu! Heidi Koskinen-Järvisalo naputteli bassos. Vaa entäs rumpali Saku Myller ja sitte saksofonisti Nooa Peltola, jonka soolo Cherbourgin sateenvarjoista soi mius varmaa hamaa tappii.
Kuva: Heidi Koskinen-Järvisalo
Kiitos koko porukal nii mahettoman antoisast esityksest ja viel aikaan, ku kaik vetää suunnillee tipetappi-konserttei, nii päästii nauttii jostaa pal mahtavammast. Ootte kyl kaik Auringon lapsii, ku toitte nii pal valoo pimeesee aikaa! Ne, ketkä eivät olleet ny mukaan, nii en kerro enempää, en ees biisei, koska tammikuus napsahtaa uusinta ja ainskii mie oon jo jonos sinne. Täl tietoo se ois 22.1.2023.
Kostea ja pimeä marraskuun ilta, mutta mikä sitä valaisi, niin Fanny ja Alexander Helsingin Kaupunginteatterissa. Ihan mahtavaa oli katsoa, kun kaikki ihmiset kävelivät kohti valaistua teatteria. Sinne sitten, takit narikkaan ja pienet tupsluikkarit ja eikun saliin. Tiedossa oli kolmen tunnin esitys! Ohjauksesta vastasi Paavo Westerberg, jonka muuten bongasimme katsomosta. Tosi mukavaa, että ohjaaja katsoo muitakin esityksiä, kuin vain ensi-illan.
Tarina on tuttu, koska se on jo klassikko, minkä Ingmar Bergman kirjoitti jo 50v sitten. Vaikka se on tuttu, sillä siitä ei ole voinut olla kuulematta, niin enpä muuten ollut siihen sisältöön koskaan tutustunut! Siksi olikin erittäin mielenkiintoista, kun se avautui minulle ja seuralaiselleni, joka oli tällä kertaa oma tytär. Ei muuten tarvinut paljon houkutella, koska tässä näytelmässä on Olavi Uusivirta!
Fannyn ja Alexanderin teemoja on paljon. On lapsuus, mielikuvitus, perhe, väkivalta... No, minusta ihan parasta on sisarusten välinen suhde. Kun aikuiset jäävät etäisiksi, niin on se sisarus, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Elena Leeve ja Olavi Uusivirta ovat niin upea pari ja miten ihailtavaa heittäytymistä, niin uskottavia lapsia.
Eletään 1900-luvun alkua. Fanny ja Alexander elävät teatteriperheessä, missä on ilo ylimmillään. Juhlitaan ja lapset siinä sivussa seuraavat ja leikkivät omiaan. Suku on vahvasti läsnä ja vaikuttaa aika lailla rennolta. Lasten vanhemmat Emilie ja Oscar, Anna-Maija Tuokko ja Pekka Huotari ovat toisiinsa hyvinkin kiintyneitä. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin... ...kunnes Oscar kuolee.
Kaikki muuttuu! Siihen aikaan naisen asema oli hyvin paljon riippuvainen miehestä ja niin Emilie menee uusiin naimisiin piispa Edward Vergeruksen kanssa. Eero Aho tässä roolissaan on välillä suorastaan pelottava. Kuri ja järjestys, kaikki rangaistukset ja vain rakkauden nimessä. Melko kova paketti.
Katsojana sitä voi vain jännittyneenä seurata, miten tästä selvitään, kun tuntuu, ettei ole mitään ulospääsyä. Fanny ja Alexander ja Emilie ja Edward - tarinan keskeiset parit, joita tulkitsevat niin valovoimaiset tähdet, että oikein hengästytti.
Vaikka onkin kyse melko vakavasta näytelmästä, niin oli siellä muutama hykerryttävä kohta. Elena Leeve ja Olavi Uusivirta lapsina heittivät melkoista settiä, mikä mukasti kevensi tunnelmaa. Lisäksi on mainittava Santeri Kinnunen, joka Gustav Ekdahlin osassa kävi sanomassa piispalle "suorat sanat". Erittäinen herkullinen kohta.
Fanny ja Alexander on koskettava esitys, se pistää miettimään todella monia asioita. Iso joukko taitavia esiintyjiä ja osaajia ovat luoneet melkoisen spektaakkelin, jota oli nautinto seurata. Esityksen jälkeen kuulin "sivukorvalla", miten moni muukin oli ollut vakuuttunut siitä, että nyt nähtiin ja koettiin jotain todella hyvää.
Kiitos HKT - kannatti taas Kouvolasta asti tulla hoteisiisi!
Legendaarinen Artur Conan Doyle ja Baskervillen koira. Jos ei joku ole tätä lukenut, niin ei ole voinut välttyä kuulemasta, että tällainen opus on joskus kirjoitettu. Ken Ludvig on dramatisoinut tarinasta komedian, mikä on kerrassaan hulvaton.
Nyt tämä huikean jännittävä tarina on nähtävissä hauskana tulkintana Kotkan kaupunginteatterissa Ilmari Pursiaisen upeasti ohjaamana. Saimme nähdä mahtavan Sherlock Holmes-tarinan, mikä yllätti ihan yli odotusten. Ihanaa yllättää itsensäkin sillä, että oli jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, että nyt katsellaan suhteellisen vakavaa ja jännittävää esitystä ja kun melko pian kävi ilmi, että nyt naurattaa, niin se oli kyllä kirsikka kakun päällä.
Sherlockin roolissa on Juho Markkanen ja hän myös kepeästi venyy pariin muuhunkin rooliin. OskuHaavisto sen sijaan on vain Tohtori Watson, sillä niinhän se on, että hänellä on eniten hommia. Millään ei ehtisi muihin rooleihin.
Tässä näytelmässä on siis vain VIISI näyttelijää, mutta roppakaupalla rooleja. Aivan luokattoman mahtavaa saada seurata sitä, miten osat vaihtuu ja kuka tulee estraadille milloin missäkin roolissa. Se on oikeasti yleisön hemmottelua, kun saa nauttia ammattimaisesta työskentelystä.
Antti Leskinen saa katsojat kaapattua heti mukaansa, oli sitten missä tahansa niistä yhdessätoista roolissa, Eeva Hautala tekee saman, sillä hänelläkin on 11 roolia!!! Kalle Kurikkala, joka on Sir Charles Baskerville, on myös Hugo ja Henry Baskerville, lisäksi neljä muuta roolia. Aivan käsittämättömän ihanaa!
Näytelmän toteutus, kaikki valot (Ada Halonen), äänet (Tommi Leinonen) ja lavastus&puvustus (Tinde Lappalainen) oli niin loppuun asti hiottu, että sen toimivuutta oli nautinnollista seurata.
Koko mahtava tarina oli niin upeasti esitetty, että sitä oli lähes vesissä silmin loppukumarruksia katsellen, että kuinka taitavia he olivat, jotka olivat meille sellaisen elämyksen luoneet ja tehneet. Miten koko kotimatka hehkuteltiin, kuinka tällaisen esityksen nähneenä, elää taas kauan, niin virtaa saaneena.
Kuusankosken teatteri esittää nyt työelämäkomediaa näytelmässä Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (melkein on aina pakko laulaa tämä). Käsikirjoituksen takana on Hanna Ryti, jonka olen oppinut tuntemaan lähinnä kirjoistaan, mutta hänpä onkin teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Ei siis ihme, että on saanut kasaan varsin mielenkiintoisen ja ryhdikkään tarinan. Karolina Eklund-Vuorela on tämän napakasti ohjannut.
Aatosta jaloa ja alhaista mieltä kertoo siitä, kuinka kaikki fuusioituvat, Kela, TE-palvelut ja sosiaalipalvelut. Oikea kauhuskenaario. Kuka voittaa ja kenen kustannuksella...
Anika Kumpulainen on ottanut haltuunsa Marjo Siltasen roolin hengästyttävän hyvin. Pääosa ja niin jouhevaa replikointia, että oli vaan pakko ihailla, vaikka Marjo Siltanen on ärsyttävä nilkki. Tanja Tarkka on Marjo Siltasen "persettä nuoleva" sihteeri, joka on valmis mihin tahansa, pitääkseen työpaikkansa. Anni Kylmälä onnistuu oikein hyvin olemaan se lipevän mairea ruskeakielinen. Leena Karhu ottaa toimittajan pestin vastaan ja joutuu monenmoisiin suorituksiin. Tämän roolin kuittaa Maija Kuntsi.
Elisa Heikkinen esittää Pirjo Perä-ahoa, joka on tehokas TE-toimiston virkailija ja jolla on elämässään hoidettavana poika ja äiti. Ihanan raivokasta toimintaa ja pirteää esitystä. Finanssijohtaja Juhani Seppälä ei oikein tiedä menisikö kalaan vai...aika hukassa koko ihminen. HerkkoHuttunen on ottanut roolinsa hyvin ja pelmahtaa esiin tämän tästä ja aina yhtä kivasti pihalla. Sisu Laitinen on lutunen Santtu, joka on työtön ja kiltisti alistuu tekemään sen, mitä pyydetään. Onneksi löytyy jotain valoa tunnelin päässä.
Sitten on nippu pieniä rooleja, joissa loistavat Viivi Mauno, Nea Mannila ja Anu Ruuhimäki. Se on aina kivaa seurata, missä roolissa kukin esiin putkahtaa ja miten siitä selviytyy.
Koko esitys on vaikuttava. Vakavaa asiaa komedian keinoin, se on minusta oiva tapa herättää. Työelämä on usein raakaa peliä ja siellä pärjäävät vain ne, jotka huutavat kovaa ja ovat kovia, polkevat jalkoihinsa kaiken, mikä on tiellä ja ihminen ei ole minkään arvoinen, vaikka olisi sukua.
Toimiva lavastus on Elina Perälän, puvustus Mervi Suvelan.
Näytelmä on varsin onnistunut, loistavat roolit ja kaikki suoriutuvat tasapuolisesti hyvin eli kerrassaan mukava paketti.
Odotettu Kouvolan teatterin Joulushow tuo taas valoa ja riemua pimeään aikaan. Ensi-ilta oli 10.11 ja yhtään ei haitannut se, että jouluun on vielä aikaa. Fiilis oli ihan uskomaton.
Kouvolan teatterilaiset olivat keskenään kasanneet kimaran, jonka on ohjannut Satu Taalikainen. Vähän oli käsikirjoitusvaiheessa saatu apuja stand up-koomikko Mikko Vaismaalta. Ei ollenkaan huono juttu, sillä oli huomattavaa, että mukana oli sellaista tyyliä, mitä ei ole ennen ollut.
Joulushow on paketti, missä on jokaiselle jotakin. On musiikkia, sketsiä, huumoria ja joulutunnelmaa. Koko spektaakkeli alkaa juna-aiheisella potpuurilla, sillä kuuluvathan junat aika lailla vahvasti Kouvolaan. Vauhti oli sitä luokkaa, että loppuun asti kulki kuin juna. Jos postinumerolla 45100 olikin esillä, niin eipä oltu unohdettu niitä muitakaan Kouvolan postinumeroita.
Tapana on aina se, että näyttelijät esittävät joitain paikallisia tunnettuja henkilöitä. Vaikka olisit ensimmäistä kertaa Kouvolassa, niin yhtään ei haittaa, vaikka et tietäisi, ketä tyypit ovat. Ovat niin uskomattomia hahmoja. Avecina minulla oli sellainen, joka ei vielä kaikkia kouvolalaisia tunnettuja tunne ja silti sai ilon irti. Paikallisten lisäksi saatiin nähdä melkoinen joukko suomalaisia iskelmälaulajia.
Alusta loppuun meno oli niin raikas, vetävä ja mukaansaottava, että oli ihan posket kipeinä, kun niin hymy korvissa seurasin menoa ja toivoin, ettei se loppuisi. Koko teatterin väki oli lavalla ja se oli kiva nähdä ne "taustatyöntekijätkin". Tekisi mieli kertoa vaikka mitä, mutta eihän joulupakettien sisältöä saa kertoa, voi vaan vähän ravistella ja kuullostella, mitä se voisi sisältää. Laatua ja parasta sellaista.
Olin ihan pakahtua siitä ylpeydestä, mitä tunsin Kouvolan teatteria ja sen niin loistavia esiintyjiä kohtaan. Miten osaavat olla kaunisäänisiä laulajia, osaavia ja taitavia esiintyjiä. Musiikki, valot, äänet, lavastus - kaikki oli tässä joulupaketissa niin nätisti, että siitä paketista oli ilo nauttia.
Toivon, että mahdollisimman moni tämän näkisi ja kokisi, sillä Joulushow on elämys!
Housut pois-musikaali on yksi lemppareistani ja nyt se on nähtävissä Haminassa. Alkuperäisen version takana on Terrence McNally ja sävellys ja sanoitus David Yazbek. Suomennos on Mikko Koivusalon. Haminaan tämän huikean spektaakkelin on ohjannut Jalle Niemelä. Olin aivan innoissani ja jännissäni, että millaisen ovat saaneet aikaiseksi, sillä tottakai odotin ihan parasta!
Housut pois on tarina, missä joukko miehiä on irtisanottu tehtaalta ja niinpä heillä ei mene kovinkaan hyvin. Naiset käyvät töissä ja kun paikkakunnalle saapuu Chippendalet, niin jopas... Kyllä se syö miestä, siis oikeaa miestä, joka ei lähe kuin miesten hommiin, haluaa olla hyvä aviomies, isä ja Mies.
Pääosassa on Jerry Lukowskin roolissa Tommy Larvi, joka on uponnut osaansa todella hyvin. Jerry painii oman ongelmansa kanssa, joka on se, että työttömän on hankala maksaa elatusmaksuja pojastaan Nathan Lukowskista. Poika, jota näyttelee aivan valloittavan luontevasti Pinja Saikkonen, on Jerrylle tärkeintä! Ihana teema; isä-poika-suhde! Kun rahaa on saatava, niin Jerry saa oman elämänsä älynväläyksen ja haluaa toteuttaa vähän karumman Chippendale-esityksen, niin että siinä esiintyy oman kylän miehiä ja että he riisuvat kaiken... Ihan pienesti meinaa olla hankalaa saada joukko kasaan.
Jerryn paras kaveri on Dave. Jan Mykkänen on Davena ihan ilmiömäinen. Ilmeet ja elekieli loistaa. Dave on läski ja tekee kotihommia, palvoo vaimoaan, vaikka ei juurikaan koske häneen. Soutaa ja huopaa, kun ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Toinen teema: miesten välinen ystävyys!
Housut pois on musikaali, missä on kaikille jotain. Niinpä, jos äkkiä ja huolimattomasti ajattelisi, että pääosin naiset lähtisivät sitä katsomaan, niin väärin, sillä siinä on juttua ihan kelle tahansa. Loistavat naiset antoivat oman panoksensa, joista heti on mainittava Jenni Roslakka, joka huseerasi parissakin roolissa, mutta laukoi kuolemattomia replojaan Jeanettena ja sai yleisön nauramaan. Samaa kastia olivat Marjaana Simola Georgien osassa, Riitta Hotakainen Vickin roolissa, NelliEurasto Estellenä, Katariina Myller Pamina. Myllerin artikulaatio on aivan mahtavaa! Joka ikisestä tavusta saa selvää!
Kun porukka on saatu kasaan, kaikkien kommellusten ja vaikeuksien kautta, se on varsin kattava. Jerryn ja Daven lisäksi mukana ovat Harold, Juha Vilkki, jonka lauluääni on varsin ihana. Malcomin roolissa Aki Kelin otti kyllä yleisön haltuun laulullaan, ilmeillään, olemuksellaan ja viimeistään hautajaiskohtauksessa, mikä oli herkkää. Jouni Saikkonen on hauska "päin seinää"- Ethan! JaakkoHämeenniemi on Härkä, eiku Noah. Huima sakki, mikä saattaa koko homman kunniakkaasti loppuun ja oli se vaan hienoa!
Musiikin säestys oli Anne ja Lemmenliaanit-orkesterin toimesta hoidettu ja se toimi!!!
Mutta - jokainen esityksessä nähty suoritus, rooli olivat vertaansa vailla. Miten on harjoitus tehnyt mestareita ja me yleisössä saimme vaan istua ja nauttia ja kyllä, koko yleisö eli mukana ihan täysillä ja oli sellainen lämmin fiilis. Kyllä jaksoi taas ajella kotiin ihanan pyörryksissä kokemuksesta, jonka soisin monen kokevan.
Mikä?teatteri tuottaa aina taattua tavaraa, niin nytkin, kun oli kyseessä Esterin eteisvärinä, minkä käsikirjoitus on Anja Tiaisen, jolta on pari muutakin hyvää tarinaa tullut. Kuten vaikkapa Hiekkahentuset ja Ilta ehtii. Ohjaus on Heidi Koskinen-Järvisalon. Etukäteen jo sain tietooni, että paikallisen lehden kritiikki oli ollut jotakuinkin kehno. No, en sitten viitsinyt edes lukea, koska en halua itseni ärsyyntyvän. Vaan kun saavuin paikalle, olin ihan hirveän ilahtunut siitä, ettei se ollut haitannut, koska väkeä oli salin täydeltä! Ihan mahtavaa.
Esteri on nainen, joka on käynyt elämässään jo vaikka mitä. Jotenkin tuli sellainen olo, että olisko ihan sellainen tyypillinen suomalainen nainen, siis ei nykyaikana vaan silloin kun vaikkapa mentiin naimisiin sotien jälkeen. Aija Kajama on niin ihana Esteri, että olisi tehnyt mieli mennä halaamaan. Kuinka hän oli niin rakastunut mieheensä Kaleviin, joka oli niin komea ja ihana, että oikein pyörrytti. Jarmo Lindgren Kalevin osassa ei ole niitä miehiä, joista voisi hyvällä ajatella. Näitä Kalevia on ollut ihan tarpeeksi, mutta jotenkin sitä vaan mietti, minkä ajan tulos se on ollut.
Esterillä oli kuitenkin lapset ja eikö se oli aina niin, että äiti ammentaa positiivista energiaa lapsistaan. Niin nytkin, tyttäret ovat äitinsä tukena, kun äidistä tuli leski. Tyttärissä ovat Ulla Tiainen Helinän osassa, Mirva Luoma Hannan roolissa ja Tia Aronen Heta-Maijana. Lisäksi he esittivät myös Esterin nuoruuden ystäviä .
Kuinka moni muistaa ja tuntee tapauksia, kun isä tuomitsee lapsensa valinnat. Oli niin vaikuttavaa, miten Heikki-poika sai kuulla kunniansa ja lähti. Janne Järvisalo oli mahtava räppääjä ja kyllä tuntui pahalta, että isä oli niin omissa periaatteissaan, mikä varmasti on tuttua.
Liikuttavaa se, miten Esteri on vaan jaksanut, vaikka ei ollut enää rakkautta, niin tahdon voimalla, Jotenkin niin suomalaisen naisen sitkeyttä kuvastava tarina. Olin aika lailla otettu. Nauratti se Kalevin lumityöt, miten oli kuin kakkulapiolla tehty, miten myös oma isäni oli sellainen. Niin, että samaistumispintaa piisasi.
Sekin, että koko näytelmä tuli niin lähelle omaa elämää, elettyä ja tulevaa. Nuoremmat voisivat tulla katsomaan ja repimään fiiliksiä siitä, millaista se joko vanhempien tai isovanhempien elämä on ollut. Tai on voinut olla, kun kulissit on pidetty aina kunnossa.
Sitten oli vielä se ihan mahtava juttu, että koko esityksen ajan, aina sopivin väliajoin, saimme kuulla niin ihania lauluja, tilanteisiin sopivia Antti Salmelan, Mira Peussan, Jarmo Lindgrenin ja Janne Järvisalon laulamina. Säestyksestä vastasivat ohjaaja Heidi Koskinen-Järvisalo ja Janne Järvisalo.
Olin niin biisien aikana tippa linssissä, koska ne nostalgiapöhinät vaan jotenkin ottivat valtaan.
Kun väliajalla kuulin, miten siellä juteltiin, kuinka on ihanaa teatteria. Parasta oli se, kun puhuttiin siitä, että kun on harrastajateatterilaiset, niin on ihan sellainen oma fiilis. Olen niin samaa mieltä ja ymmärsin, että nyt oli sellainen yleisö, joka oli mukana. Oli ihan mahtavaa olla siinä itsekin.
Nyt ei ole montaa esitystä enää jäljellä, mut kannattaa mennä katsomaan!
Sateinen syysilta ja menimme Kotkaan ja siellä kaupunginteatteriin, missä menee Myrsky. Shakespeare'n klassikonäytelmä on saanut uuden version Miko Jaakolan toimesta. Hän on myös ohjannut, lavastanut ja esityksessä näkyvät videot ovat hänen tuotoksisaan.
En ollut etukäteen ottanut selvää, millainen näytelmä olisi nähtävissä, vaan ihan sumeilematta luotin siihen, että Kotkassa osataan, olipa se sitten millainen esitys tahansa. No, Myrsky on pienellä näyttämöllä ja olipa vaikuttava. Miten olikin vanhasta näytelmästä saatu vielä sovittamallakin varsin toimiva. Sovituksesta vastasivat näyttelijät.
Seppo Merviä on roolissaan Pertti, joka luulee olevansa Prospero. Pertillä on Shakespeare-syndrooma. Aika jännä, että vaikka välillä oli jotenkin hupaisaa, niin kyllä oli vakavaakin. Melkein uskoin, että on oikeasti olemassa Shakespeare-syndrooma, kun onhan niitä kaikkia muitakin omistuisia syndroomia. Niin uskottavaa oli se tulkinta ja sen syyt ja seuraukset.
Prospero-Pertti on hoidossa, missä lääkäri ja kolme topakkaa hoitsua hoitavat varsin tehokkaasti potilastaan. On erilaisia hoitomuotoja ja terapioita, joilla yritetään päästä Pertin mielen ytimeen. Vauhtia ja uskomattomia tilanteita ei puutu ja siitä vastaa mm. Mirka Mylläri, joka on hoitaja Milla, mutta myöskin Miranda, Antonio ja Ofelia!!!
Vauhdissa mukana myös Ella Mustajärvi, jonka roolit ovat hoitaja Mari, Caliban, Sebastian ja Desdemona. Siis ihan toden totta, melkoisia tilanteita oli ja jos välillä tuntui, ettei pysy kärryillä, niin lopulta se kokonaisuus oli kyllä hyvä paketti.
Anne Niilola on sellainen pakkaus, jota aina ihailen, sillä kun hän ei ole enää mikään nuori tyttö, niin olemus ja kropan notkeus on ihailtavaa, puhumattakaan ilmeistä. Hänellä oli roolit olla hoitaja Tuuli, Ariel, Alonso, Hamlet Koistinen, Lady Machbeth ja Trinculo!!! Sitten Kari Kukkonen, hänellä oli vain yksi rooli, se lääkäri. Jotenkin niin turvallinen, että hyvä, kun joku edes tietää, missä mennään.
Myrsky on hemmetin hieno esitys ja oivaltava uusi toteutus, missä on niin monta vivahteikasta kohtausta, että kyllä sitä oli ihan ihmeissään ja miten ilahtunut. Tällainen tragikomedia antaa todella paljon ja jättää sellaisen pitkäkestoisen jälkitunnelman. Silti uskallan pikkujouluporukoita varaamaan iltaansa tämän!
Miika Nousiainen on kaikille tuttu televisiosta, mutta kun minulla ei ole televisiota, niin kaikki, ihan kaikki hänen kirjansa olen lukenut. Joka kerta saanut kivoja fiboja siitä, miten se teksti kulkee ja miten sen "näkee". Ei sitten ihme, että niistä on tehty teatteriversioita ja jopa elokuvaa. Mutta - nyt Miika Nousiaisen PINTAREMONTTI on Minna Leinon dramatisoimana nähtävissä Kouvolan teatterissa!!!
Olin lähes liekeissä, kun kuulin, että Pintaremontti tulee Kouvolaan, sillä ensin se oli jo Helsingissä, Kansallisteatterissa ja jo silloin olin, nonii, justiinsa joo, että ihan oikein! Miika Nousiaisen teksti vaan on niin oivaltavaa ja henkilöt suoraan jokaisen tuttuja, silti melko hupaisia. Kouvolaan tämän tarinan ohjasi "pintaremontoimalla" Johanna Sorjonen.
Melko lailla keskeisiä henkilöitä ovat mm.Sami, jolta on juuri isä kuollut, mutta hänellä se vaan biologinen kello raksuttaa, kun niin haluaisi olla isä. Naisia tulee ja menee, mutta kun ei vaan natsaa. Markus Vaara on aivan elementissään Samin roolissa. Sitten on ne Samin kaverit Markus ja Pesonen. Jotenkin niin liikkistä sellainen miesten välinen ystävyys, missä jokainen on ihan erilainen. Jos Sami on sinkkumies. joka pörrää ties missä, niin mites sitten Markus? Tommi Kekarainen esittää aivan loistavasti yksinhuoltajaisää kolmelle lapselle, joiden äiti hävis, kun masentui. Panu Poutanen taas on niin Pesonen, ku olla voi. Pesonen on vähän sellainen vanhempiensa nuorassa kulkenut, joka sitten hoitaa heitä ja oma elämä on vähän jäänyt hoitamatta.
Samilla on sisko, Henna! Johanna Heimonen antaa ihanasti palaa Hennan roolissa, kun siinä saa kuulla kunniansa niin veli, kuin aviomies, puhumattakaan sukulaisista. Ihan liputuksen arvoisia reploja. Sillä kaikki ovat ihan asiaa!
Mites sitten hyvinvointibloggari Sini, joka kaiken keskellä raportoi omasta erinomaisesta elämästään. Miten kaikki seuraavat sitä ja uskovat siihen... Onko se sitä? Tiina Winter klaaraa niin hienosti Sinin roolin, että kyllä kelpas katella,
Sitten on se Samin ja Hennan äiti, Seija! Kirsi Asikainen vierailee tässä roolissa ja kyllä onnistuu. Olemaan lastensa äiti ja sitten ihan paljon muuta. Toinen tuttu vierailija on Juha-Sakari Hippi, joka on ennenkin nähty Kouvolan teatterissa ja ehkä siksikin riemastuttava tapaus ja nyt sitten peräti kahdeksassa eri roolissa!!! Vähänkö oli siistiä roolien vaihtoa.
Satu Taalikainen otti haltuun kuusi roolia, joten kyllä oli siinäkin menemistä, mutta miten osui kaikki kohdilleen. Varsin ihailtavaa työskentelyä, mitä on leppoisaa seurata.
Etukäteen jo jännitin koko esitystä, että miten hyvä se voikaan olla ja kyllä, sitä se oli. Koko esitys oli todella onnistunut. Miika Nousiasen teksti ja ajatukset toimivat niin hienosti ja sieltä jokainen saa jotain. Vaikka on huumoria, niin ne vakavatkin aiheet pääsevät omille tasoilleen. Tai sitten niin, että on vakavia asioita, jotka kerrotaan huumorilla höystäen. Moni aina sanoo, että kirjassa oli sitä ja tätä ja tässä ei ollut...höpöhöpö - on mieletön taito pakata kokonaisen kirjan tapahtumat yhteen illan esitykseen. Minusta on hienoa, että tiedän "taustoja" ja katselen nautiskellen sitten niitä parhaita paloja!
Toimiva ja oivaltava lasvastus on Sanna Halmeen hienoa työtä. Pukusuunnittelun takana on Laura Dammert. Paljon on porukkaa, että tämä esitys on saatu aikaan ja että se toimii ja on meidän nähtävissä. Iso kiitos kaikille, että Pintaremontti on nyt meille tarjolla.
Marko Partanen – olet toiminut Anjalankosken teatterissa lähinnä
äänimiehenä, tekniikasta vastaavana. Jos nouset jossain estraadille, sinulla on
yleensä mukana rumpukapulat. Nyt olet melko lailla mittavassa roolissa HIIRENLOUKUSSA.
1.Miten
jouduit/pääsit rooliin, joka on urasi ensimmäinen?
-Kun
puhuttiin tulevasta näytelmästä, ohjaaja sanoi yhden roolin olevan minun
näköinen. Pohdin asiaa pitkään ja päätin sitten lähteä kokeilemaan.
2.Kuinka
valmistauduit Christopher Wren’n rooliin?
-Alkuun
olin ihan pallo hukassa, mutta pikkuhiljaa aloin sisäistämään millainen hahmo
tämä Wren oikein on. Siitä lähdin sitten kehittelemään kävelytyyliä ja mietin,
että miten se Christopher mistäkin asiasta ajattelisi. Isot eväät hahmon
kehittämiseen olen saanut ohjaaja Markku Kekiltä.
3.Millaiset
ovat olleet fiilikset?
-Mielettömän
hauskaa on ollut tehdä roolihahmoa. Minut on otettu hyvin vastaan
näyttelijäpuolelle. Anjalankosken teatterin porukka on niin huikea ja yhdessä
on hyvä tehdä. Tosissaan tehdään, mutta ei vakavissaan. Hienot fiilikset siis.
4.Mitä
haluaisit sanoa heille, jotka eivät ole vielä, mutta ehkä haluaisivat olla
harrastajanäyttelijöitä?
-Aina
kannattaa rohkeasti kokeilla, jos vähänkin sitä miettii. Itse olin miettinyt
pitkään, että olisi hauska kokeilla ja nyt kun tuli tilaisuus, niin en kyllä
kadu yhtään.
5.Millainen kipinä syttyi – näemmekö
sinua vielä jossain näytelmässä?
-No
kivaahan toi on ja kipinä todellakin syttyi, mutta tykkään kyllä myös tekniikan
tekemisestä. Aika näyttää 😃
Agatha Christien Hiirenloukku on ihan legendaarinen jännitystarina, mikä on varmaan eniten esitetty näytelmä maailmalla. Vaan nytpä se on nähtävissä Myllykoskella, Anjalankosken teatterissa. Rohkea veto, mutta äärimmäisen onnistunut. Ohjauksesta on vastannut vanha konkari Markku Kekki.
Alkuasetelma on se, että on täysihoitola, ihan tuore sellainen, missä nuori aviopari toimii yrittäjinä. Mollie Ralston (Elli Harju) ja Giles Ralston (Matti Olenius). Säätila on sellainen, että lunta tulee oikein runsaalla kädellä ja vieraat täysihoitolaan tippuvat yksitellen.
Ensimmäisenä saapuu Christopher Wren. Hänen roolissaan huseeraa Marko Partanen. Marko on yleensä se, joka on hääräillyt siellä valojen ja tekniikan puolella. Mutta nyt - aivan uskomaton suoritus ensi kertaa näyttelijänä, sitä voi vaan ihastella, miten oli roolinsa haltuun ottanut, aivan kuin olisi syntynyt näyttämölle.
Sitten tulevatkin muut, kuten Rouva Boyle. Jaana Kurittu on elementissään, kun on saanut Rouva Boylestä niin raivostuttavan ärsyttävän, että jos muut täysihoitolan asukkaat eivät hänestä pidä, niin en yhtään ihmettele. Rouva Boylen kanssa tuli samalla taksilla majuri Metcalf, jonka roolia näkemässäni esityksessä esitti Timo Hopponen. Voi olla, että jossain esityksissä hänen roolissaan on Antero Raanoja. Majurimainen asenne ja topakka käytös ja sehän onnistuu ja toimii.
Siis vaikka on kyse jännitysnäytelmästä, niin kyllä oli nauratti ne kohtaukset, missä ilmaistiin ihan suoraan joku mielipide, jos ei tykätty. Neiti Casewell on jokseenkin omituinen, koska no joo, että miksi omituinen, sehän on vaan Ninni Partasen rooli. Aivan ihana ja pirtsakan suorasukainen,
Viimeisenä pölähtää paikalle herra Paravicini, Jarmo Pillin hahmossa. Hänellä ei ollut varausta, mutta mahtuu kuin mahtuukin, tosin aika pieneen huoneeseen.
Agatha Christien tyyliihän oli se, että esitellään porukka, sitten tapahtuu murha ja kuka tahansa voi olla syyllinen. Niinpä sitten nytkin! Paikalle saapuu vielä ylikonstaapeli Trotter, joka tulee suksilla. Hän kertoo, kuinka Lontoossa on tapahtunut murha ja sillä murhalla on yhteys täysihoitolaan. Ylikonstaapeli Trotterin osaa jämäkästi toimittaa Perttu Nyman, jonka äänikin oli jo niin ihana.
Kaiken kaikkiaan koko esitys on ihan hypnoottinen. Vaikka olen sen kirjankin joskus nuorena lukenut, niin ikä on tehnyt tehtävänsä ja en muistanut, kuka on murhaaja! Enkä kerro sitä nytkään, sillä Hiirenloukun juttuhan on se, että sen näkeneet eivät saa sitä kertoa. On hienoa, että jokainen saa itse kokea sen fiiliksen, mikä tulee, kun selviää, kuka se on!!!
Hei ja lavastus! Aivan osuva ja toimiva. Niin on Veera Kivelä osanut rakentaa sellaisen lavastuksen, että se on osa sitä tunnelmaa.
Joka tapauksessa, kaikki vetivät osansa niin hyvin, ettei moitteen sijaa, silkkaa ihailua siitä, miten taitavasti saa katsojan koukutettua tarinaan, joka on kerrassaan mahtava ja mahtavasti esitetty.
Miepä lähin käymää Rovaniemel, iha vaa muka miun poikast kattoo, mut ku sinne asti junailee, nii onha se iha pakko tsekata, mitä siel menee teatteris. No, Nunnii ja konnii. Ei ollenkaa huono, sillä olinhaa mie sen jo Lahes nähny kolme vuotta sitte. Muistin, et kelpo esitys ol. Ny sitte järkkäsi mukaa muutaman muunkii, ni jo vain meil ol lysti retki olla niitte nunnien ja konnien kans. Nii, ja ku pit mennä ajois paikal, ett saatto oikee huolel katella Alvarin piirustamaa rakennust, siniset kaakelit ol siistei ja sit ku oltii ravintelis, nii siel ol ne Aino Aallon lasit, mist ol hyvä siemailla. Mut mite jotenkii tul mielee Helsingin kaupungin teatteri, onko se vähä ottant mallii...
Varsinain esitys olkii sit iha mahtava, Rikollise hauska musikaalikomedia, kute jo käsiohjelmas sanotaa. No sitä se just ol. Puitteet ol nii, ku oltas oltu oikee maailman luokan mestas. Het läks käyntii siihe mallii, et vauhtii piisas loppuu asti. Ohjaajaan ol Miika Muranen, joka on pestisä hallinu. Jos ja ku o nähny tulkinnan jo jossai muual, nii mite o hienoo nähä jonkun muunkii näkemys samast.
Yhtää en sit vertaillu, koska pääosan esittäjä ol kyl nii virtuoosi, Heidi Kirves on aiva loistelias Deloris. Nii luonteva ja sellain, et otti roolisa ku ois ollu ain Deloris.
Tarinahan o se, et Deloris o sellain laulaja, joka osaa ja laulaa, mut sit estraadit o ollu vähä mitä sattuu ja sit se "poikaystävä" ol se konna. Deloris sattuu tulee paikal iha hiukkase vikaa aikaa ja näkee jotaa, mitä ei ois nii välttis ja sen takii alkaa olla henki vaaras.
Poliisi Hiki-Ricky, meijän esitykses Timo Vuoento, o ollu lääpällää Deloris'iin ja niinpä järkkää tälle turvapaikan - luostarist! Jote - siin vaihees o jo soppa keitetty. Millane meininki alkaa luostaris, mihi menee "nunnaks" Deloris. Ai, et millane, nii sehän o silkkaa vauhtii ja vaarallisii tilanteit. Nii ja Hiki-Ricky anto meil kyl sellase esityksen, et huh-heijaa!
Nunnien kuoro saa iha uuen saundin, ku Delores alkaa treenaa heit. Sitä enne se ol ollu iha rapakamaa. Vaa ny läks oikee moodi ja musast tul nii letkeet, jot oikee piispakii, Kari Koivukangas, innostu, vaik abbedissa, meijän esitykses Helka Periaho, koitti viimesee asti jarrua laittaa. Muute abbedissal ol ääni hallus.
Sillee iha hianoo, et murskattii kaik perinteet ja annettii musan laulaa. Tykkäsin tavattomast koko jutust ja mite kaik ol loppuu asti hiottu. Koreografi Elina Mäkelä ol tehny riemastuttavaa työtä ja se huomattii myös Geordanis Figuerola Medinan kohil, jonka liikkeet usiammas roolis olvat nii pehmeen sulavii.
Upee lavastus ja viel pukusuunnittelukii o Minna Välimäen loihtimaa ja pakko sanoo, et iha on onnistunu hommassaa, sillä nii ol silmän iloo. Luostaris ol melkosest valoo ja se ol Mika Haarasen ansioo.
Koko esitys ol sitä luokka, et ei ku jatkoo ja mie se en ollu ainoo, vaa ku koko esitys ol nii täytee buukattu ja kuulin korvat hörrölläin usiamman kommentin siit, mite ol mahtava juttu ja kyl kantsii suositella, jote miekii suosittelen!
Tulipas tehtyä taas ihan täydellinen taetterireissu Kotkaan. Kouvolasta sinne pääsee näppärästi junalla ja myös takaisin. Maukasta ruokaa ja hyvää palvelua saa Ravintola Canttiinista, kun vaan muistaa varata pöydän etukäteen, sillä muutoin voi olla, että jää ilman. Kun oli syöty, siirryimme teatterille, missä esitettiin The Addams Family. Kerrankin en oikeastaan tiennyt mitään etukäteen, sillä jostain merkillisestä syystä en ole ennen nähnyt yhtään mitään koko tästä varsin kummallisesta perheestä. Alunperin tämä perhe on luotu jo 1930-luvulla Charles Addams'n toimesta sarjakuvina. 1960-luvulla tuli tv-sarja ja sittemmin elokuvia, videopeliä ja musikaali.
Meidän näkemä esitys on nimenomaan musikaali ja sävellysten takana on Andrews Lippa. Käsikirjoituksen ovat rustanneet Marshall Brickman ja Rick Elice. Kotkaan tämän perheen on ohjannut Katja Krohn. Heti aluksi saimme tiedon, että sairastapauksen takia ohjaaja itse näytteli Fester-sedän roolin. Jotenkin niin siistiä, että tartutaan toimeen ja paikataan rooli. Olisi ollut harmi, jos esitys olisi vaan peruttu, sillä sali oli täpösen täynnä.
Tässä esityksessä on sitten runsaasti vierailevia tähtiä. Heti aluksi Comez Addams'n roolissa TommiRantamäki. Sinänsä minua huvitti, kun olin juuri edellisenä päivänä katsonut Modernit miehet-sarjan loppuun ja nyt yksi moderni mies on äärimmäisen vinksahtaneen perheen isä. Vaan olipa hienoa nähdä hänestä hivenen toisenlaista esiintymistä. Laulu ja tanssi olivat ihan parasta. Morticia Addams'a näyttelee kerrassaan loistavan luontevasti Mervi Takatalo. Hän oli niin uinut rooliinsa, että se kyllä ihastutti. Sitten oli Mumma, joka on jossain versiossa ollut Comezin äiti, jossain Mortician, no nyt se tainnut olla selvää kenellekkään, että kenen äiti tämä 102-v. valtavan suuriryntäinen hirmuisen hauska ja viriili mummeli on. Vaan hänen roolissaan on Krista Putkonen-Örn. Intohimoisena äänikirjan kuuntelijana hänen äänensä on tuttuakin tutumpi. No, nyt se ääni on viritetty 102-vuotiaalle.
Koko Addams Family on siis täynnä ihan kornia porukkaa, jokainen säätää tyylillään ja sitten perheen tytär Wednesday menee ja rakastuu sellaiseen ihan tavalliseen poikaan, jonka nimi on Lucas. No mitä siitä seuraa, kun Wednesday uskoutuu isälleen ja ettei kertoisi äidille. Soppahan siitä syntyy, eikä niin hyvä keitto. Maiju-Riina Huttunen, joka tulkitsee Wednesdayn osan todella reippaasti ja osaavasti, on myös vierailija. Lucas'n osassa on sitten Kotkan teatterin oma Juho Markkanen. Saa olla vaan ihan tavallinen, joka ei karkaa eikä paljon muutakaan, jollei saa ensin harkita.
Miia Maaranen ja Osku Haavisto ovat Lucasin vanhemmat Alice ja Mal Beineke. Hyvin tavallisia hekin, paitsi että jotain siellä pinnan alla jäytää. Kun Alice saa Mumman "taikajuomaa", niin johan alkaa tapahtua.
The Addams Family on hauska, ihanalla musiikilla höystetty tarina, missä huumori on mustaa ja osittain käännetty kaikki nurin niskoin, niin että siitä on tullut todella hupaisaa. Kaikki tyypit ovat niin äärimmäisiä persoonia ja vaikka mennäänkin sillä mustalla huumorilla, niin asiaa tulee. Perhekeskeisyys on aika lailla kupletin juoni.
Lurkkia ei sovi unohtaa. Perheen hirveän iso ja ruma hovimestari, jota esittää niin hersyvästi Antti Leskinen. Kyllä oli pituutta saatu järkyttävän paksuilla kengän pohjilla. Hartiat olivat kuin ladon ovet ja koko pää, no olihan sanottu, että Lurkki on kuin Frankesteinin hirviö ja kyllä teatterissa osataan.
Nyt en kerro enempää tarinasta, mutta sen tekijöistä vielä sen verran, että lavastus oli niin mieletön ja toimiva ja sen on loihtinut Lucie Kuropatovà. Koreografiat ovat Sami Vartiaisen, joka on myös vieraileva. Livebändi veivasi siellä lattian alla ja kyllä lähti! Heillä kapellimestarinaan Ilja Kaskimaa.
Kyllä on sanottava, että taas on Kotka onnistunut ja The Addams Family on koettava. Huomasin muuten yleisössä aika paljon lapsia, (suositusikäraja on 8+) ja näytti siltä, että he olivat heti kartalla, mitä tuleman pitää. Vähänkö siistiä!
Pitkästä aikaa taas Helsingin kaupunginteatterissa, missä esitetään musikaalia Priscilla. Koska olen jotenkin tottunut siihen, että aina kaikki ei suju niin kuin pitäisi, niin en liioin hämmästynyt, kun meille ei ollutkaan lippuja, jotka olivat varattu jo elokuun puolella. Siinä kun sitten lippukassa yritti selvittää tilannetta, jono takanamme kasvoi. Sanoin sitten hänelle, että voit hoitaa nuo ja tulemme kohta takaisin, niin jatketaan sitten. Hän vaikutti huojentuneelta. Kun palasimme noin kymmenen minuutin päästä, tämä illan tähti oli hoidellut sen jonon ja meille paikat! Ihan huipputoimintaa! Mihin teatterit joutuisivat, jollei niillä olisi lippukassoja, jotka venyvät aika lailla ja vaikka mihin. Saimme paikat avecini kanssa eri riveiltä, mutta sekö ei haitannut, sillä ei siellä esityksen aikana seurustella ja meillä oli treffit väliajalla ja esityksen jälkeen.
Musikaali Priscilla oli siis varsin ihana, jo senkin takia, että juuri kun oli ollut läheltä-piti-tilanne, etten näekkään sitä ja sitten sainkin nähdä, niin se fiilis oli valmiiksi aivan isosti vastaanottavainen. Ohjauksesta vastaa Samuel Harjanne.
Priscillan tarinahan on se, että kolme varsin erilaista persoonaa lähtevät kiertueelle Australian toiselle puolelle, koska siellä on pieni poika, joka kaipaa isäänsä. Hetkinen, onko drag queenilla lapsi? On ja vaimo! No, sekin selviää kaveruksille vasta matkan edetessä.
Clarissa Jäärni roolissaan transnaisena, Bernadettena on aivan mahtava. Lauri Mikkola on se Tick, joka tuskailee siitä, kun on se lapsi ja kun ei oikein ole selvää sapluunaa siitä, kuinka tulisi toimia. Aivan upea ääni hänellä. Niki Rautén on se, josta kuulin jo etukäteen, että aivan pettämätön lavakarisma. Hän on Adam ja ei ollenkaan turhaa kehuttu. Olin ihan liekeissä, hyvä etten syöksynyt lavalle halaamaan.
Yhtään vähemmälle eivät jääneet muutkaan, sillä heitä oli paljon! Priscillan tempo on sitä luokkaa, että kaikki sujui sellaisella vauhdilla, että tuntui kun aika olisi lentänyt siivillä. Olin erittäin häikäistynyt, mykistynyt ja välillä aivan vedet silmissä siitä ihanuudesta, mistä sain nauttia. Kaikki se mitä siellä lavalla tapahtui, oli niin PALJON, että yritin imeä sen kaiken, nähdä, kuulla ja kokea.
Kun Niki Rautén veti osansa kuvassa olevassa kohtauksessa, olin aivan myyty! Miten taitavaa ja kaikki palikat kohdillaan. Tekniikka on hämmästyttävää ja entäs sitten valot!!! Okei, ollaan nyt "suuremmassa maailmassa", missä on resurssit tehdä jotain niin loistokasta, että sitä voi tulla pienemmästäkin paikasta nauttimaan ja se kyllä kannattaa.
Puvustus oli myös ihan omaa luokkaansa! Mikä mielikuvitus ja se työ, että oli saatu sellainen määrä, mitä uskomattomimpia luomuksia aikaseksi.
Siis kun ei tiedä, mitä kaikkea kertoisi, kun kaikki oli niin mahtavaa. No, mutta koreografiat! Miten se on aina nautittavaa katsoa, kun askeleet ja liikkeet rimmaa ja kaikki yhdessä osaavat kuviot. Sellaiseen vaan ei kyllästy ikinä.
Lavastus: Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu: Tinja Salmi
Valo- ja videosuunnittelu: William Iles ja Toni Haaranen Koreografi: Gunilla Olsson-Karlsson
Kun loppuhuipennus on se, että Tick pääsee poikansa luokse, niin se on ihan huikeeta. Pojan roolissa vuorottelee kolme poikaa ja meidän esityksessä hän oli juuri Aleksi Johansson. Hän se sai yleisön herkistymään, koska niin mahtavaa tulkintaa, laulua ja ne replat, mitkä hänelle oli tehty, kertoivat sen kaiken oleellisen. Olin niin vaikuttunut siitä, kuinka hän siellä meni kaikkien mukana, aivan kuin olisi syntynyt estraadille.
Voisin loputtomasti jakaa kiitoksia, hehkuttaa sitä fiilistä, minkä tästä esityksestä sain, mutta kerron ihan käsi sydämellä, että kun kaipaat jotain irti-arjesta-juttua, niin se on tämä. Kun yleisön sekaan lensi sitä bling-blingiä, keräsin osalleni osuneet talteen ja talletan ne. Joskus sitten lapsenlapset voivat katselle, että mummi on ollut kattomassa jotain ihan hemmetin hianoo.
