sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Honkatonk ja Costello Hautamäki & Rock'n'roll boys

 Heti aluksi avaudun, että en ole mikään vappu-ihminen, joten kaikenlainen sellainen juhlinta on poissa minusta. Vaan nytpä oli tarjolla Pato Klubin areenalla sellainen kattaus, että vetäsin koltun päälle ja ei kun jortsuihin. Auto nouti minut kotipihalta ja sitten kohti Pato Klubia.
Pato Klubille on aina kiva mennä, koska siellä otetaan kaikki hyvin vastaan, toivotetaan tervetulleeksi ja niin, että heti tulee sellainen fiilis, että oikeesti on tervetullut. Aina järkkäreitä myöten, jotka hymyilevät, rupattelevat, eivätkä ole mitään kivipatsaita, joille olisi turha käydä heittämässä mitään kevyttä läppää. Baarissa toiminta on ripeää ja ystävällistä, tuttavallista.

Mutta - kun olimme päässeet sisään, juomat hankittu ja päästy alkukankeudesta, niin sitten lavalle ilmestyi HONKATONK! Mie oon niin fani! Tykkään siitä reippaasta menosta, biiseistä, missä on sama syke kuin minulla eli vauhtia ja rytkettä, huumoriakin!

Miten tuli hyvä mieli, että naama oli korvissa, kun heiluin sen tahtiin, mitä nää musikantit soitteli ja lauleli. Lasse Andersson soitteli kitaraa ja lauloi suoraan suoneen. Kjell "Zellu" Starck keekoili Kekkos-paidassa ja oli niin rock kitaransa kanssa, että huh! Markku Fredriksson hillitysti ja antaumuksella näppäili bassoa. Rumpali Marko Lipponen oli sitten aina iloisesti virneessä oleva pikkupoika kapuloittensa kanssa.


Kun oli Honkatonk lämmitellyt yleisönsä, niin sitten oli pieni breikki, kunnes lavalle tuli illan tähti:
Costello Hautamäki ja Rock'n'roll boys!!! 

Costello ja kakarat veteli sellaista settiä, että vanha narttukin oli notkeena. Tuli täys laidallinen biisejä ihan joka makuun ja vaikka kenen tekemiä, kuten vaikkapa Peitsamon Kauppaopiston naiset.
Millään en jaksa olla ihmettelemättä, että Costi on edelleen ihan yhtä nuoren näkönen kuin ne pennut, joiden kanssa soitteli. Oma poika, Alex Hautamäki vielä bassossa! Aika hemmetin mahtavaa, musiikki yhdessä ei ole ikäkysymys, itse asiassa oli aika lailla liikuttavaa katsoa, kuinka isä ja poika rokkasivat rinta rinnan. 

Sampsa Rättäri oli kyllä sellainen kitaran vinguttaja, että siitä todella sai hyvän mielen, tyyli ja taito hanskassa! Luulin ensin, että rummuissa oli myös Costellon poika, se toinen, mutta eipä ollutkaan. Sain tietää, että kapuloita paukutti Eero Sampolahti.

Tällä kertaa oli muuten baarin juomien lisäksi tarjolla pizzaa!!! Paikalla oli rokkileipuri Jussi Matsson, joka käden käänteessä taikoi pizzoja ja niitä tuntui menevän. Ihan mahtavaa!

Miksi kerroin tämän kaiken, niin siksi, että ihan vilpittömästi pidin keikasta, siellä esiintyvistä, paikan henkilökunnasta ja sen hengestä (Vesa ja Amanda) ja toivon, että moni kävisi siellä. Olen kuullut, jos yleisö viihtyy, niin bänditkin tykkäävät, koska heistäkin pidetään hyvää huolta. Joka tapauksessa, niin tuli antoisa olo, että oli ihan vaikea nukahtaa, koska edelleen syke oli huima!

Kuvat ja videot: Astrid Tigerstedt


sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Kolme iloista rosvoa

 Kivasti arkisena iltana, töiden jälkeen, teatteriin - Kouvolan teatteriin, missä Kolme iloista rosvoa mellastivat oikein kovasti iloisina.

Vanha tuttu tarina, missä Kasper, Jesper ja Joonatan rosvoilevat Kardemumman yössä. Nyt tämä Thorbjörn Egner'n iki-ihana satu on nähtävissä ja koettavissa Kouvolan kaupunginteatterissa Olka Horilan ohjaamana.

Heti aluksi, ennen kuin yhtäkään rosvoa on näkynyt, saa panna merkille upean ja kivasti toimivan lavastuksen, joka on Annukka Pykäläisen loihtima. Kaikki hienot puvut ovat Riikka Aurasmaan suunnittelemat. Kun esitys alkaa, niin se on sitten menoa, sillä tapahtumaa piisaa niin paljon, ettei tiedä, miten paljon silmiä pitäisi olla, että kaiken kerkeisi nähdä. Niin ja ne valot - Esa Kurrin "pistorasiasta".

Kun kolme iloista rosvoa ilmestyvät lavalle, katsoin heti, että nyt on rock! Niin ja kyllä, oli se sitä, kiitos musiikin toteutuksesta kapellimestari Iikka Kahri. On pakko varoittaa, että jos jo etukäteen soi päässä "Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään...", niin esityksen jälkeen se soi siellä niin tiukkaan, että vielä seuraavana aamunakin rosvot hiipii korvakäytävässä.

Iloisesti rosvoina temmeltävät Veli-Matti Karèn (Kasper), Samu Loijas (Jesper) ja Markus Vaara (Joonatan). Heilläpä on sitten lemmikkieläimenä leijona ja siinä roolissa taituroi Matias Husgafvel. Heistä oli saatu mahtavan luontevat tyypit, joihin ei voi olla ihastumatta.

Rosvoilla on nälkä ja siivoton koti, eikä kukaan osaa/viitsi tehdä mitään, paitsi rosvota. He käyvät kähveltämässä Sohvi-tätin (Satu Taalikainen) ja siitähän se soppa syntyy. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta ainakin rosvot saavat ruokaa.

Kardemummassa tapahtuu paljon ja kaikki ovat aina innolla mukana. Pidetään toisista huolta ja käännetään asiat hyvin päin. Eläimet ovat mukana ja leijonan lisäksi mukana ovat kameli (Tiina Winter) ja papukaija (Annina Rubinstein), jotka osaavat laulaa. 

Ilahduttavaa oli sekin, miten Kouvolan teatteri ottaa mukaan vierailevia tähtiä! Vaikka oma väki on mahtavaa, niin vielä hienompaa on se, miten hyvin toimivat näiden vierailevien kanssa. Heitä siis Samu Loijas (Jesper), Matias Husgafvel (leijona) ja Otto Pilli (makkaramestari ja eläinkauppias). Lisäksi ovat reippaat lapset Tommi ja Kamomilla, joilla on kaksoisroolitus Iivari Nikula/Niki Rihu ja Emma Teräväinen/Iiris Veneskari.

Nyt sitten passitan kaikkia menemään Kardemumman kaupunkiin, sillä siellä viihtyy ja saa niin iloisen mielen. Edelleen on mainittava, että tämä tarina on tehty kaiken ikäisille. Tämäkin keski-iän ylittänyt toisen samanmoisen kanssa nautti täysin rinnoin koko esityksen ajan. 

Kuvat: Tavaton Media

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Pohjolan satoa

 Olipa taas se lauantai, kun päätin lähteä elokuviin. Kävelen assalle, hyppään bussiin ja hurautan sillä Kuusankoskelle, Studio 123-elokuvateatteriin. Katson elokuvan ja kävelen kotiin. Mainiota ajanvietettä. Mannaa sielulle ja ruumiille.

Nyt oli sitten katselmuksessa elokuva Pohjolan satoa, jota olinkin jo osanut odottaa. Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuukka Temonen!


Tarinassa on kolmen sukupolven miehet, jotka pakon sanelemina alkavat viljellä kannabista!!! Erkki-isä (Juha Laitela) asustelee poikansa Matin (Jussi Puhakka) kanssa landella ja vastustavat ohitustien rakentamista, jota kunnanjohtaja Leppälä (Jan Nyqvist) kiivaasti ajaa. 
Yks kaks paikalle pölähtää Ville, jonka bisnekset ovat menneet ihan ruvelle ja hän ikään kuin hakee turvapaikkaa kotikonnuilta. Ville (Miska Haakana) on Matin poika ja Matti ei suuremmin ilahdu poikansa tapaamisesta. 


Takapiruina ovat Mehmed (Arman Alizad) kumppaneineen ja Jori (Roope Salminen). 
Ihan mutkattomasti kaikki ei suju ja se onkin koko leffan juoni, mitä kaikkea voikaan sattua, kun kesantopeltoa varjellaan. Kaiken kaikkiaan kelpo tarina ja leffana mainio.


Eritoten menin katsomaan tätä elokuvaa, bongatakseni tuttuja maisemia ja tuttuja näyttelijöitä ja niitähän riitti. Mutta - suuri yllätys oli Miska Haakana, joka on pääosassa, jota en ollut ennen nähnyt missään (olen siinä iässä, että just ja just hämärästi tiedän, mitä on tubetus), niin hän oli luonteva, uskottava nuori kasvo, tämän elokuvan tähti. 

Muutenkin pidin siitä, että mentiin vähän niin kuin kieli poskessa. Oli vauhtia, oli ilmeitä, kiperiä tilanteita ja hauskoja hetkiä. Olin oikein tyytyväinen, jos en puutu pariin tekniseen juttuun. En kerro niitä, vaan menkääs kattoo elokuva!

Kuvat: Filmikamari

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Valmennetaan varas

 Tämän vuoden Kuusankosken teatterin ensimmäinen ensi-ilta ja estraadilla Valmennetaan varas. Ranskalaisen rikoskomedian on kirjoittanut Maria Pacôme, kääntänyt Satu Milonoff ja Kuusaalle napakasti ohjannut Ilmo Ranne.


Esitys alkaa, kun ollaan kartanossa, on yö ja päähenkilö Celine herää ja päättää lähteä syöttämään kultakalaansa Joonasta. Tapaa sitten varsin tomppelin murtovarkaan ja siitähän se mielenkiintoinen ja nokkela sanailu alkaa. Minna Sipinen on ihanan räväkkä, selkeä ja hauska. Hän tekee Celines'stä niin ärsyttävän rakastettavan. Pikkurikollinen Guillaumen osassa temmeltää Pirkka Mäkelä ja osaa olla niin tomppeli, että ei voi kuin olla ihastunut. 

Hyvin pian käy ilmi, että miksi Celine on niin tilanteen tasalla ja jutuissaan ns. niskan päällä, niin hän on mestarivaras ja hänen omaisuutensa on kertynyt muilta. Hyvänä apurina hänellä on taloudenhoitaja, kodin hengetär Anna, jonka roolin sujuvasti tulkitsee Heli Nikula.  Pyörähtää käyntiin valmennusjakso. 

Celinellä on poika, Pierre, joka on ihan eri alalla kuin äitinsä. Pierre'nä on Ari Lahtinen, joka on vakuutustarkastajan roolissaan juuri niin jäykkä ja muodollinen kuin vain saattaa. Ei parane olla äidin vitsailuissa mukana. Hänellä on kuitenkin uutisia, että aikoo tuoda päivälliselle "Erään" ja äitihän saa heti järisyttävän päänsäryn. 

Hempsakka ja simpsakka Natacha yllättää kaikki ja sulosääri Mira Peussa korkkareissaan saa Natachan roolin hehkumaan. 

Valmennetaa varas on äärimäisen nokkela ja hauska näytelmä ja en tiedä mitä odotin, mutta olin kyllä ystäväni kanssa sitä mieltä, että olipa nautinnollinen. Esitys kulkee herkeemättä, kaiken aikaa tapahtuu, replat toimii ja kokonaisuus on herkullinen. 

Erityistä oli välispiikit, jotka olivat hyviä ja pitivät katsojan kartalla. Tuli ihan mieleen junamatka, kuinka alussa kuulutetaan tiedote, missä on ravintolavaunu, sitten seuraava pysähdyspaikka. Tämä matka kannattaa tehdä jo sen takia, että pääsee näkemään kuinka Jyrki Kleimolan valot saavat Celinen puvun vaihtamaan väriä. Mervi Suvela on loihtinut upean puvustuksen.  Elina Perälän lavastus on osuva, kaikkea juuri sopivasti ja oivaltavasti.

Nyt kaikki katsomaan ja saamaan hyvä fiilis!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

maanantai 21. helmikuuta 2022

Pinokkio

 Jälleen vietin ystäväni kanssa Kotka-painotteisen lauantain ja se huipentui Kotkan kaupungin teatterin PINOKKIO-ensi-iltaan. Olipa hienoa, sillä vaikka äkkiä luulisi, että ei vanha klassikkosatu voisi kiinnostaa aikuisia, niin väärin, sillä kylläpä hyvinkin. Oli siellä muitakin meitä ikä-ihmisiä ja ilman lapsia. Lapsia oli silti enemmistö ja se olikin parasta, koska siten oli juuri oikea tunnelma. Kun oli väliaika, kuulin, kuinka sellainen suloinen, parhaimpiinsa sonustautunu pikku-neiti kertoi äidillensä, miten rakastaa Pinokkiota!

Kyse on siis Carlo Collodi'n sadusta, mikä on kirjoitettu jo 1800-luvun loppupuolella. Kuten saduissa yleensä, niin on vääntöä hyvän ja pahan mittelöistä ja niin Pinokkiossakin. Vanha satu toimii edelleen. Tämän puunuken tarinan on ohjannut Pia Oinas

Köyhä puuseppä Geppeto on tehnyt puunuken, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Samalla surkuttelee sitä, kun ei ole saanut omaa lasta. Kari Kukkonen on juuri oikea puuseppä ja laulava sellainen. Älä tyri nyt  lähti kyllä niin vakuuttavasti.
Keiju, se sellainen hyvä haltija saapuu paikalle Kalle Kurikkalan esittämänä ja hän se puhaltaa hengen Pinokkioon. Puunukesta tulee elävä. Nukelle on kuitenkin saatava omatunto ja siihen Keiju pestaa Simo Sirkan. Juho Markkanen on sellainen Simo Sirkka, jolla olisi ollut muutakin tekemistä, kuten treffit, mutta ei auta. Tehtävä otettu vastaan eikä se ole helppo.

Pinokkio - jos Keiju luo siihen hengen, niin Ella Mustajärvi hoitelee loput. Ollakseen jäykkä puunukke, niin Ella hallitsee varsin notkeasti nuken kulkemiset, istumiset ja nousut. Häkellyttävää ja valehtelusta johtuva nenän kasvaminenkin käy näppärästi. 

Tarina alkaa ja siihen sisältyy monia mielnkiintoisia kohtauksia teatteria, sirkusta, Karkkimaata, valaan vatsaa jne. Musiikkiosuudet ovat tätä päivää ja paitsi hyvin valittu, niin myöskin mahtavasti esitetty. Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy.... Siitä saa tahtomattaan hyvän korvamadon kotimatkalle. 

Muissa rooleissa seikkailivat Eeva Hautala ja Osku Haavisto
Pinokkio on erittäin oivaltavasti koottu näytelmä. Jos näyttelijäsuoritukset olivat taas vertaansa vailla, niin puvustus ja lavastus olivat niin hyviä, että sai nauttia silmän ruokaa oikein täys laidallisen. Eeva Hautalan Sergei ja Osku Haaviston Tonnikalapolitiikko olivat ihan huippuja. Lavastus on Anssi Uusinäkin ja puvustus Anne Hannulan. Musiikin toteutus Ari Ismälän.

Olipa esitys! Jotenkin oli ihana fiilis, kun sai olla hetken aikuisena ja lapsena yhtäaikaa. 

Kuvat: Niklas Malinen

perjantai 18. helmikuuta 2022

Valkoinen kissa

 Valkoinen kissa! Oli ihan pakko päästä näkemään tämä mirri ja onneksi tähdet olivat suotuisia ja pääsin silittämään tätä kissaa. Missä, niin Kuusankosken teatterin Luolanäyttämöllä.

Jokiteatteri ja Juha Salminen - sellainen kombo, ettei ikinä jätä ketään vaille mitään. Juha Salminen oli kirjoittanut ja ohjannut sellaisen esityksen, että sitä katsoessa tuntui, että uskaltaako välillä edes hengittää, ettei yksikään sana mene ohi. 

Elämän ja kuoleman kysymys, mihin haetaan vastauksia. Onko niitä, niin se jää jokaisen omaksi mietittäväksi. Vaan miten kaikki esitetään... He ovat jo poissa, mutta miten he lähtivät ja millainen oli heidän elämänsä. 

Sami Lahtinen, Anu Ruuhimäki ja Sanni Seppä ovat estraadilla ja aivan luokattoman lumoavia. He jutustelevat toistensa kanssa, muistellen niitä edesmenneitä. Sieltä tulee ihan kaikki. Ollaan herkkiä ja nostalgisia, sitten taas sellainen surkuhupaisa inhorealismi nostaa päätään, niin että yleisö meinaa ihan naurahtaa, kunnes upotaan jälleen siihen, mistä on kysymys: kuolemasta, vai elämästä?

Kuva: Juha Salminen


Kahdella "taululla" näkyy vanhoja valokuvia, jotka todella vangitsevat katsomaan. Tuntui, että ihan hypnoottisesti katsoin kuvaa ja kuuntelin, mitä puhutaan tai kuinka musiikki soi. Kuinka luulin, että se Niko Saarisen musiikki tulee nauhalta, vaan eipä tullutkaan, koska hän oli itse paikalla. Olisin voinut lyödä itseäni otsaan, kun en heti sitä oivaltanut, mutta se myöhäinenkin oivallus tuntui hyvältä.

Sekä Sami, että Sanni ja Anu, he rupattelevat niin tuttavallisesti asioista, mitkä ovat joskus tapahtuneet, mutta Sanni myöskin laulaa. Ihan mieletöntä, ilman säestystä, ilman mitään taustamusiikkia ja se oli kaunista, niin herkkää ja osuvaa, niin kaunista. 

Valot ja kaikki se kuvien toiminta on Jyrki Kleimolan ansiota. 


Olen kuullut, että se joka pelkää kuolemaa, pelkää myös elää. 
Kannattaa tämä Valkoinen kissa nähdä, kuulla ja kokea ja ottaa se kaikki ajatustulva vastaan, mitä se aiheuttaa. Tällainen kuoleman ja elämän rakastaja sai kyllä sielulle mannaa. 




sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Viimeinen vuosi....

 ...potilas nro: CA15-3

Kotkapäivä ystäväni kanssa! Junalla Kouvolasta Kotkaan, ravintola Canttiiniin ruokailemaan ja jälkiruokahuipennuksena teatteri! Ensi-illassa Viimeinen vuosi, mikä on Mirka Myllärin käsikirjoittama ja perustuu tositapahtumiin. 

Miten hyvältä tuntui olla teatterissa, Kotkan teatterissa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kokea se elämys, joka meni kyllä niin ihon alle, että vieläkin nousee vesi silmiin. 

Viimeinen potilas on Miko Jaakolan ohjaus ja Lucie Kuropatová'n lavastama ja puvustama. Lavastus toimi jälleen niin hyvin. Ei mitään liikaa, vaan sopivasti ja toimivasti. 

Oletimme, että esitys kertoo vaan siitä viimeisestä vuodesta, mutta siinä olikin koko perheen tarina, kivasti toteutettuina takaumina. Perheen vahvat naiset, heikompi isä ja sisar. Kuinka toinen pärjää mustalla huumorilla ja sitten joku ei ymmärrä sitä alkuunkaan.

Äidin osa on niin vahva ja voimakas, ettei siitä selviä yhdellä vaan on oltava kaksi näyttelijää.  Se Helmi Tuovinen on reipas, hiihtoa ja ruokaa rakastava. Miia Maaranen on osassaan varsin tomera tuulipukuineen ja karaokelaulajana. Potilaana olikin sitten Sirpa Tuovinen, kuolevaa naisen osaa tulkitsi hämmästyttävän hyvin ja tuskaa ilmaisten Anne Niilola, joka ei halua kuolla. 

Tyttären, sen omaishoitajan, joka vaan jaksaa ja pärjää, hoitaa kaiken, siinä osassa loistaa käsikirjoittaja itse, Mirka Mylläri. Ihmetellä saattaa, miten hän kykenee siihen, tuleeko ikävä vai onko osa surutyötä. Kaiken kaikkiaan hienoa työtä, koko tunteiden kirjo käytiin läpi.

Antti Leskinen lääkärinä oli kyllä huippu. Takelteva ja änkyttävä, äärimmäisen hienotunteinen, ettei vaan millään loukkaisi potilasta. Kun potilas on kuollut, niin puhuu ihan normaalisti, kun ei ole enää "vaaraa".

Jarkko Sarjanen isänä oli mahtava. Olla se perheen elättäjä, tuoda rahaa ja hoitaa niin, ettei puutu mitään, mutta ollen samalla se herkkä ja syvästi kokeva, se joka ei surun tullessa pärjää. 

Ihana ja piristävä ylläri oli Nadja Holopainen. Hän on sairaanhoitaja, pappi ja vaikka mitä, mutta kun hän oli kotihoidon lähihoitaja, niin se käytös oli sitä, että yleisöstä kuulin, miten monet huokailivat ja olivat samaa mieltä.

Erittäin hyvä juttu oli myös sisarusten välit. Isosisko Minna ja pikkusisko Kaisa (Marika Huomolin). Niin erilaiset ja välillä tuntui, että kaukana toisistaan, muttei kuitenkaan. Mahtavaa tulitusta ja tilistystä sisarusten välillä ja lopulta niin paljon rakkautta, että taas oli vettä silmissä. 

Viimeinen vuosi on tarina elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja miten sitä voi osoittaa. Surusta, suremisesta, luopumisesta ja tuskasta, elämästä ja siitä selviämisestä. Kaikki kerrottu niin, että se tulee lähelle, koskettaa, osuu sydämeen, nostattaa kyyneleitä, panee miettimään ja nostaa ajatuksia. Kuoleminen koskettaa eniten niitä, jotka jäävät. 

Tämä esitys ylitti ihan kaikki odotukset ja jättää todella pitkän jälkimaun. 
Esitys on hyvä, jos se naurattaa ja itkettää ja Viimein potilas teki molempia. Olo oli kaiken jälkeen ihan "kaikkensa antanut", mutta hyvällä tavalla. 

Kiitos Kotkan teatteri!!!

Kuvat: Jukka Koskinen


sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Muistojen virta

 Minua lykästi, kun olin niiden 50:n onnellisen joukkossa, jotkä pääsivät Kouvolan teatterin kantaesitykseen Muistojen virta. Tuntui äärimmäisen hienolle istahtaa teatterin katsomoon ja nauttia siitä, ihan elävästä teatterista. Meinas ihan herkistää.

Muistojen virralla matkattiin Olavi Virran elämässä, muistoissa. Mari Kahri on loihtinut käsikirjoituksen ja ohjannut koko mahtavan virran. Iikka Kahri on sovittanut kaikki esityksen laulut ja tietty hoitaa kapellimestarin pestiä. Sanna Halmeen lavastus on häkellyttävä. Esa Kurrin valot!!! Kokonaisuus on ilo silmälle, sielulle ja korvalle.


Eletään aikaa, jolloin Virta asui Huldan luona Tampereella. Vanhenevaa Olavi Virtaa esittää Veli-Matti Karén. Kaukana on loiston ajat ja nyt vain sairas olo ja ne muistot. Karén on onnistunut mainiosti lököttävissä pyjaman housuissaan käsi vapisten tuomaan esille sen Virran, josta pitää huolta paljon vanhempi ja reippaampi Hulda. Huldana huseeraa Johanna Heimonen, joka tekee roolistaan koko näytelmän positiivimman hahmon. Huldasta vaan ei voi olla pitämättä.


Muistojen virralla tulee kivoja pyörteitä vastaan, kun nuori Olavi Virta astuu estraadille ja rakastaa niin Ireneä. Markus Vaara on Olavina valovoimainen ja innokas. Satu Lemola on kaunis ja kiltti Irene, jonka elämä järkyttävän anopin kanssa on kamalaa. Annina Rubinstein on saanut Ida Virrasta niin tiukan ja topakan, että juoksisin karkuun sellaisen edestä.
Markus Vaara esittää myös "omaa poikaansa" Pauli Virtaa ja Ilse-siskona on Tiina Winter. 

Kun kerrotaan yhden ihmisen elämää, niin rooleja piisaa. Niitä on siunaantunut rutkasti ja mainitsempa niistä Sami Kosolan osan T.J.Särkkänä ja Tommi Kekaraisen roolin plastiikan opettaja. Olen aina ihastunut siihen, kun yhdellä näyttelijällä on monta roolia ja pääsee sen esityksen aikana esittelemään melkoisen kimaran.

Olavi Virran laulut soivat niin sydämeen osuvasti ja niitä on runsaasti. Aivan varmasti jokaiselle jokin tuttu ja nostalginen laulu tulee esitettyä. Täysikuu ja Katupoikien laulu ihan vain pari mainitakseni.

Muistojen virta on loistavasti toteutettu esitys, mikä antaa paljon. Itse olen lukenut kirjoja, nähnyt elokuvan, dokkarin ja teatteriesityksen, niin tarina on tuttu, mutta tulkinta uutta. Silti, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Olavi Virrasta (vaikea uskoa), niin esitys on antoisa ja siitä tulee hyvää virtaa!

Kuvat: TAVATON media

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Pari kirjavinkkiä ammateista

 Kun itse on toiminut useassakin ammatissa, niin kyllä aina kiinnostaa ne ammatit, mistä ei mitään tiedä. No, tietää ku tarvii, mutta mutta ei kuitenkaan tiedä kuin sen yhden näkökulman. Niinpä on hienoo, kun voi lukea tai kuunnella äänikirjana teoksia, missä valotetaan, mitä se oikeasti on. 

Niinpä kerron tässä nyt ihan vain pari kirjavinkkiä, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon, mutta kukin voi sitten itse innostuessaan hakea lisää. 
Me siis ollaan nähty ja luettu, millaista on poliisin tai palomiehen ammatti, mutta mitä se on sieltä ammatin harjoittajan kannalta, niin ensin esittelen kirjan Sisko Koskimies: Pohjoisen poliisi kertoo. Myllylahti 2021.


Sisko Koskimies on toiminut Rovaniemen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja kirjoittanut aiheesta pari fiktiivistä romaania. Niinpä innostuin tästä kirjasta, jonka hän kirjoitti Martti Karjulasta, joka toimi rikostutkijana Rovaniemellä. Sitä ennen suojelupoliisin etsivänä ja keskusrikospoliisina.  Koskimies on antannut äänen Karjulalle ja ne kaikki tarinat, tositarinat, ovat äärimmäisen mielenkiintoisia.  Miten poliisi toimii ja ne kaikki lukuisat tilanteet, mitkä meille on vain median kautta tuttuja. Mielenkiintoisia juttuja ja lisäksi se tunne, että asialla on ihminen, joka toimii sellaisessa ammatissa, mihin on se tietynlainen kutsumus. Aivan mahtavaa saada tietää se kaikki sieltä "toiselta puolelta". 

Toinen erittäin kiinnostava kirja on Reijo Salminen: Tulta, hikeä ja kyyneleitä. Siltala 2021



Tässä kirjassa pääsee sitten palomiesten maailmaan. Jos sitä luulee, että siellä ne vaan korttia pelaa ja odottelee tilanteita, niin kirja valottaa kyllä niin hyvin sen, mitä ei osaisi millään mielikuvituksella kuvitella. Aivan henkeäsalpaavia tilanteita ja niin hyvin kuvattu, että lukijallakin nousee hiki pintaan. Palomiehen on osattava jos ja vaikka mitä ja parhaiten nousi esille se, kun piti viedä Turusta kaksi sydäntä Helsinkiin, Se kerronta nosti kyllä sykkeen ihan tappiin. 

En kerro enempää, mutta suosittelen, On ihan mahtavaa tietää, mitä se kenenkin ammatti sisältää! Kunnioitus ja arvostus lisääntyy.
Niin ja näitä tämän tyylisiä kirjoja kun kaiken aikaa ilmestyy, niin lukekaa ja ihastukaa, ihmetelkää ja olkaa innoissaan, niin ku mie.