sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Mannerin lipan alla !

Mannerin lipan alla sitä nuorena tuli notkuttuu erinäisiä kertoja ja voin vakuuttaa, että en ollut ainoa. Koskaan en ollut siellä yksin, päinvastoin, väkeä piisasi niin, että oli melkosen tiiviin olonen tunnelma. Liikkuminen oli lähes mahdotonta, mutta silti liikuttiin ja se tunnelmakin oli tiivis.

Se oli sitä aikaa ja siitä ajasta on Kouvolan kaupunginmuseo nyt pystyttänyt näyttelyn Mannerin lipan alla. Näyttely on ainutlaatuinen ja suosittelen sitä ikäisilleni eli aikalaisilleni, jotka siellä kanssani aikaa viettivät. Mutta myös paljon vanhemmille, jotta heille edes nyt selviäisi, mitä ne heidän nyt jo aikuiset lapsensa nuorena hääräsivät. Lisäksi nuorille, näille nykynuorille, että he saisivat pikkasen osviittaa siitä, miten heidän vanhempansa ovat nuoruutensa aikoja viettäneet!

Museossa on autoja! Wau! Autot olivat osa meidän nuoruutta. Ne cruisailivat rinksaa, pojat ajoivat ja tytöt kyttäs, millo se tietty auto taas tulee. Pääsisköhän kyytiin ja kenties saisi kyydin kotiin?


Nuoren tytön ja nuoren pojan huone on kans! Aika hirveetä! Peittoja ja värejä myöten oikein puistattaa, kun materiaalit ovat niin muuttuneet.


Musiikkipuoli on hyvin edustettuna! On levyjä, on julisteita ja "kirjaston musahuone" ja jos vaikka mitä, millä voi palauttaan mieleen just vaikka mitä!
Ravintolapuoli löytyy jukebokseineen! Niitä aikansa ruokalistoja ja joo, kyllä te tiedätte! Katsomaan vaan, tulee mieleen niin paljon entisiä juttuja, että alkaa naurattaa, ihan väkisin.

Nuorisotalot olivat kovassa käytössä. Kaikilla on niistä jotain muistoja. Kuvia piisaa museossa ja kannattaa käydä bongaamassa, onko siellä tuttuja, kenties ittensäkin saattaa sieltä löytää. Biljardia saa pelata - silloin ja nyt myös museos!! Saa koskea!
Vaatetus - niin, miten se onkin eri aikoina ollut niin kovin erilaista? Ei kun museoon nauramaan ja muistelemaan, että ei, oliko se tuollaista? Oli se.
Kaikki oli erilaista silloin, ennen ja nyt. Vaan kyllä, ihan käsi sydämellä suosittelen tätä näyttelyä! Kaikki voitte mennä katsomaan, miten tässä ihan vähän aikaa sitten elettiin.
Siellä on äänijuttujakin, ihan oikeilla äänillä - pakko kuulla! Filmimateriaalia löytyy, joten kaikki peliin.

Kuvat: Elina Winne

Kouvolan kaupunginmuseo Poikilo




tiistai 23. helmikuuta 2016

Kahdeksan naista

Kaksi naista lähti Kuusankosken teatteriin katsomaan peräti Kahdeksan naista -näytelmää! Jännittävää näytelmää, sillä heti alkajaisiksi ilmenee, että talossa, missä nämä naiset ovat, on ruumis!!!!


Koko näytelmän ajan ratkotaan arvoitusta, kuka on murhaaja, kuka näistä kahdeksasta naisesta, sillä jokainen voisi olla, jokainen on niin mahdollinen ja kukaan ulkopuolinen se ei voi olla.


Näytelmä kulkee eteenpäin kuin juna ja jokaisesta naisesta nousee esiin kaiken aikaa jotain, mitä muut eivät tiedä! Talon isäntä makaa kuolleena ja siihen on epäiltynä vaimo(Sari Rajulin), anoppi(Satu Rautiainen), tyttäret Suzon(Milja Marttila) ja Catherine(Seila Ruuhimäki), sisko(Henna Sokura), vaimon sisko(Jatta Salo) ja palvelijat rva Chanel(Heli Nikunen) ja Louise(Balbina Käki). Tätä junaa ohjasi Karolina Eklund-Vuorela

Tytär Suzon on juuri tullut kotiin ja saa tietää isänsä kuolleen, murhatun. Ottaa ikään kuin ohjat käsiinsä ja alkaa selvittää kuka se voisi olla. Mitään ei kuitenkaan oikein voi tehdä, koska puhelin on poikki ja kaikki mahollinen suljettu pois. Kukaan ei pääse mihinkään. Oikein kiva tilanne!


Kun Herra Murhatun sisko kuitenkin pelmahtaa paikalle, niin eipä pidot parane, ei. Taas on syytä epäillä. Häntä ja kaikkia muitakin! Talon rouva olisi tietysti otollisin murhaaja, mutta ei kai nyt sentään? Miksi hänellä on matkalaukut pakattuna. Gaby(Sari Rajulin) vetelee rooliaan todella uskottavasti.

Kohteliaan kiristynyttä tunnelmaa tarjoaa tämä näytelmä, jonka tähdeksi nousee Augustine(Jatta Salo), joka murhatun vaimon siskona narisee joka asiasta ja on niiiin huvittava, ihan joka kerran kun suunsa avaa.
Mamy(Satu Rautiainen) köpöttelee vanhuksena ja niin kovin saitana, hiukkasen portviiniin menevänä, että kyllä on oleminen.



Kuka on murhaaja! Se vaan on jokaisen nähtävä ja koettava. On meinaan ihan sen arvoista!
Muuten hei, valot ja äänet antavat kyllä niin osuutensa tähän, että juuri sen takia olikin jännää!

Kuvat: Elina Winne

Miia Maaranen Lahjan roolissa

 Neljäntienristeys ja siinä Lahjan osaa tulkitseva Miia Maaranen kertoo, millaista on Lahjan osa.

Miia Maaranen(Lahja) kuvassa vasemmalla. Kuva: Juha Lahtinen


1. Neljäntienristeys, Tommi Kinnusen kirja ja nyt teatteriesitys Kotkassa. Miten valmistauduit tähän näytelmään?
- Luin kirjan tietäen, että tulen tekemään Lahjan roolin. Joten ehkä jo lukiessani aloin alitajuisesti pohtimaan, miten ja miksi henkilö toimii niin kuin toimii. Löysin monia samaistumiskohtia rooliin ja jo lukiessani tunsin melkoista myötätuntoa häntä kohtaan.(Itkin monessa kohtaa ääneen.) Monet negatiivisina ulos tulevat tunteet ovat syvää rakkauden ja yhteyden kaipuuta toiseen ihmiseen. Myös puhumattomuus ja kohtaamattomuus ovat asioita, joihin sain kosketuspintaa.

2. Osasi on Lahja, Marian tytär.  Rankka rooli? Miten työstit sitä?
- Edellinen kysymys vastaa jo osittain tähän. Kun työstän roolia, lähden ensisijaisesti tekemään hahmoa sisäkautta. Mitä hän ajattelee? Miksi hän toimii näin? Haluaisiko toimia toisella tavalla? Mikä on aiheuttanut sen, että hän toimii niin kuin toimii? Miten hän suhtautuu itseensä tai muihin ihmisiin? Kun nämä askelmerkit ovat valmiina, voin miettiä joihinkin tunnepitoisiin kohtauksiin mielikuvia itselleni. Esimerkiksi kun tämä henkilö loukkaantuu, on hän kuin ammuttu eläin, joka viimeisillä voimillaan raahautuu pesäänsä tms. Lahjan rooliin jouduimme yhdessä ohjaaja Miko Jaakkolan kanssa miettimään myös vanhenevan naisen näyttelemistä. Päädyimme vähäiseen fyysiseen ja äänen kautta tehtyyn vanhenemiseen. Tässä minulla oli mielessä eräs "tuttuni", jonka nimeä en tietenkään paljasta;), jonka nahkoihin päätin hypätä.

3. Lahja on näytelmän ehkä "raivostuttavin" ihminen. Miten koit Lahjan?
- Näyttelijän on rakastettava rooliaan ja pidettävä tämän puolia aina. Nautin Lahjan esittämisestä suunnattomasti. Yritin löytää inhimillisen sisällön hänen tekemisiinsä. Hän ei tarkoita pahaa, mutta tavoitellessaan haluamaansa satuttaa toisia. Vanha klisee kukaan ei ole vain paha, on erityisen totta näyttämöllä.

4. Näytelmässä kerrotaan vahvoista naisista. Onko Suomessa vielä vahvoja naisia?
- Suomi on täynnä vahvoja naisia!!!

5. Kerro joku sattumus näytelmän tekovaiheista?
 - Taidan olla aika tylsä, kun en keksi tähän yhtään mitään hauskaa. Proggiksen ohjaaja Miko Jaakkola oli erittäin taitava ohjaaja ja prosessi oli hirmuisen hauska ja mielenkiintoinen. Oli mukavaa, kun meillä oli "iltanäyttelijöitä" lapsina ja lastenlapsina mukana ja koko työryhmässä vallitsi hyvä työrauha ja luottamus toisiin ja uskon, että tämä näkyy positiivisesti myös lopputuloksessa!





sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Neljäntienristeys

Neljäntienristeys on Tommi Kinnusen kirja ja nyt myös näytelmä. En ollut lukenut kirjaa, mutta jotenkin vaan tiesin, että tämä näytelmä minun on nähtävä. Olin oikeassa, näytelmä oli ihan heti ensiminuuteilla juuri sitä, mitä olin tarvinnut.

Upposin näytelmään niin, että se tuntui ihan käsittämättömälle. Olin niin mukana, että hävisi kokonaan ajatus, että olen teatterissa. Katsoin ja omaksuin niin sen tarinan kulun, että se tuntui menevän ihan nahkoihin, sielun syvimpiin sopukoihin.
Kätilö Maria oli heti minun lempihahmoni. Anne Niilola esitti Mariaa niin luonnikkaasti, että otin sen hyvin vastaan. Ehkä siksi, että itse samastuisin eniten juuri Mariaan. Hän pärjäsi yksin, oli sydäntä kaikille ja mikä räväkkyys ja huumori. Olisin heti mennyt antamaan läpyt Marialle!
Marian tytär Lahja(Miia Maaranen) ei ole samanlainen kuin äitinsä. Sanookin sen, ettei ole, että tarvitsee jonkun rinnallensa, koska ei pärjää yksin. Saakin, Onnin! Onni(Osku Haavisto) on niin ihana ja tekee kaikkensa perheen eteen, mutta on jotain... Jotain, mitä kaikki eivät ymmärrä, vain Maria, joka tulee ja sanoo: Jokainen on mitä on. Viisaan naisen viisaita sanoja. Silti - jokainen on mitä on, ja niin on Lahjakin.

Neljäntienristeys on niin mahtava kuvaus siitä, miten me ihmiset olemme erilaisia. Kaikki ei ole aina niin, miltä se näyttää. Äärimmäisen rikasta ja puhuttelevaa kerrontaa ja tulkintaa meistä, joista jokainen on omanlaisensa.
Lahjan ja Onnin tytär Helena(Henni Kiri) on sokea. Taas päästään niin moniin kulmiin. Miten pärjätään ja miten suhtaudutaan. Maria-mummu kaikessa järkevyydessään ottaa asiat asioina.

Loppupuolella Lahjan ja Onnin poika Johannes(Mikkomarkus Ahtiainen) on naimisissa Kaarinan(Mirka Mylläri) kanssa ja heillä on perhe, mutta on myös edelleen Lahja....

Tämä näytelmä on ihan oikeesti kaikkien nähtävä! Olen ihan satavarma, että jokaiselle siinä on jotakin, jotain, mihin samaistua tai ihan muuten vaan syytä elää mukana. Näyttelijäsuoritukset ovat niin huippuluokkaa, että olen vaikuttunut. Kun itse nielin kyyneleitä moneen kertaan ja kuulin kuinka takanani itkettiin, tiesin, miten tarpeeseen tämä näytelmä on tehty.

Aina ei tarvitse olla sirkushuveja, kun saa mielensä ja sielunsa ravittua! Kiitos, iso ja lämmin kiitos tästä!
Lisäksi olin iloinen, että minulla oli kotona Tommi Kinnusen uudempi kirja Lopotti, mikä kertoo samoista henkilöistä, joten uppouduin siihen ja annoin matkan jatkua.

Kotkan teatteri

Kuvat: Juha Lahtinen






tiistai 9. helmikuuta 2016

Heljä Heikkinen Kolmen pennin opperan Pollyna!

1. Olet Lappeenrannan teatterissa Kolmen pennin oopperan Polly. Miten päädyit Pollyksi?
- Näin ilmoituksen, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Kolmen pennin oopperaan etsitään vielä nuorta naisnäyttelijää Polly Peachumin rooliin ja kiinnostuin siitä heti. Laitoin teatterinjohtajalle hakemuksen ja ilmaisin mielenkiintoni. Myöhemmin osa hakijoista pyydettiin koelauluun, josta sitten minut onnekseni valittiin rooliin.
Kuva: Ari Nakari


2. Kuinka haasteellinen Pollyn osa on? Miten pian opit laulut, jotka eivät ole ihan helpoimmasta päästä?
- Koen Pollyn osan melko haastavaksi, mikä on todella mielekästä! Aluksi jännitti muutaman kappaleen kohdalla miten omaksun niihin tarvittavan laulutyylin, joka on äänenkäytöltään "klassisempi" kuin missä olen mukavuusalueella. Harjoitteleminen tekee kuitenkin ihmeitä ja kun näyttelijäntyö vielä siivittää musiikillista ilmaisua, niin kyllä sieltä alkoi kaikenlaista tulla ulos. Kävin myös muutamalla laulutunnilla, toinen oli jopa Lontoossa asti eräällä englantilaisella opettajalla.

3. Yksi Kolmen pennin oopperan herkullisimpia kohtauksia on mustasukkaisuusduetto! Millaista sitä on esittää, riidellä laulaen?
- Mustasukkaisuusduetto on ihana ja sitä on hauska esittää. On kivaa vaan antaa mennä ja jopa kirkua. Tykkään usein hallitun laulun lisäksi rosoisesta ja jopa rumasta äänenkäytöstä, kun se on mausteena muuten harjoitellun kokonaisuuden lomassa. Siitä nautin! Täytyy kyllä sanoa, että välillä riitelykohtauksen jälkeen tunnen lihaksissa, että tulipas nyt puristettua ja riehuttua, heh.

4. Tämän näytelmän alkumetrit olivat vastoinkäymisten saattelemia. Mitä tapahtui?
- Tämän näytelmän harjoituskaudella sattui poikkeuksellinen juttu: ohjaajamme vaihtui vain 4 viikkoa ennen ensi-iltaa. Timo Sokuran täytyi keskittyä teatterinjohtajan tehtäviinsä ja Pirkko Uitto laajensi työnkuvaansa näyttelijästä ohjaajaksi. Näyttelijä Anna-Kaisa Makkonen ryhtyi ohjaajan assistentiksi, sillä Pirkko on paljolti kiinni näyttämöllä Celia Peachumin roolissa, mikä vaikeuttaa hänen osaltaan kohtauksien kokonaisuuden hallintaa. Superkaksikko!

5. Kuinka olet viihtynyt Lappeenrannassa?
- Olen viihtynyt Lappeenrannassa todella hyvin. Teatteri on järjestänyt meille vierailijoille majoituksen sataman alueelta, meillä on ihana näkymä Saimaalle. Vesistön läheisyys on nostanut elämänlaatua paljon, on ollut ihanaa kävellä rantaa pitkin jopa marraskuun pimeyden keskellä!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kolmen pennin ooppera

Lappeenrannan uusi ja kovasti paljon hiano teatteri kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa esittää musiikkinäytelmää Kolmen pennin ooppera. Siis todellakin, ei ole kyse oopperasta, vaikka onkin jonkin verran mahtipontinen ja ääntä riittää, jopa niin että katsojalla henki on salpautua. Alunperin tarina oli Kerjäläisooppera vuodelta 1728. Bertolt Brecht ja Kurt Weill värkkäsivät siitä omanlaisensa version 200 vuotta myöhemmin ja niin syntyi Kolmen pennin ooppera.

Lähdin ihan puhtain ja avoimin mielin katsomaan tätä esitystä. En ottanut etukäteen selvää mistään muusta kuin siitä, missä uusi teatteritalo on ja mihin saa auton parkkiin. Oli kiva jännätä, mitä tulen näkemään ja heti aluksi, orkesterin asetuttua puikkoihin, alkoi soida Puukko-Mackie(varma korvamato!!!)

Kolmen pennin opperan on ohjannut Pirkko Uitto ja hänet myös nähdään Celia Peachum´n osassa. Topakka rouva, jonka käheän karhean ääni hiveli selkäydintä. Jonathan Jeremias Peachum´n nilkin osaa veti Jussi Johnsson ja kyllä löytyi ääntä, joka kantoi.

Kerjäläisiä, ilotyttöjä ja Puukko-Mackien jengiläisiä. Karua ja kurjaa, mutta hauskalla tavalla esitetty. Puukko-Mackien housuissa on Tatu Siivonen(vierailija), joka kaiken rosvoilun lisäksi on melkoinen naisten mies. Mitäpä voi odottaa sellaiselta, jolla on mm. kultaiset bokserit(juu, kyllä jäi mieleen!). Niin ja kyllä hän lauloikin, niin että verenkierto hetkeksi pysähtyi.

Mies on tehnyt taas uuden valloituksen ja hän on Polly Peachum, herra ja rouva Peachum´n tytär. Polly´n roolissa on Heljä Heikkinen(vierailija), joka aluksi söpöilee, mutta näyttää pian, miten löytyy ruutia ja nousee koko tämän näytelmän tähdeksi. Aivan upealla, puhtaalla ja niin kestävällä äänellään ottaa yleisön haltuun.

Puukko-Mackie on sellainen naissankari, että ilotyttöjen ja Pollyn lisäksi on vielä Lucy(Anna-Kaisa Makkonen), hänen toinen vaimonsa. Kun se selviää Pollylle, niin seuraa melkoinen kohtaus!

Suorastaan herkullisin kohtaus koko näytelmässä, kun kaksi naista riitelee yhdestä miehestä. Yleisön mielestä varmasti koko mies saisi pysyä vangittuna ja niin kuin meinaa käydä, että herra melkein hirteen joutuu. Vaan kuinkas sitten käykään?

Menkää kaikki katsomaan! Kolmen pennin ooppera on erittäin hieno esitys ja antaa sellaista iloa ja voimaa, millä taas jaksaa pitkään. Siinä kaikki vetävät roolinsa tyylillä, mitä voi vaan ihastella.
 Uuden karhea ja uudelle tuoksuva teatteritalo on myös kokemisen arvoinen. Kun poistuimme salista, orkesteri soitti vielä Puukko-Mackie´ta, joten enemmistö ihmisistä hyräili biisiä seuraavan tunnin ajan! Kannattaa kokeilla, miten siun käy!

Lappeenrannan teatteri

Kuvat: Ari Nakari