Valmentaja

Nyt on tullut oikein ryppäänä kotimaisia elokuvia, joten minulla, joka niistä niin kovin tykkään, on menossa oikein kulta-aika. Kerron nyt Tuukka Temosen ohjaamasta elokuvasta Valmentaja, jonka näin jo ennen ensi-iltaa. Se on elokuva, jota osasin odottaa ja oli ihan äärimäisen jännittävää nähdä se.

Miksikö, niin sen takia, että se on pääosin kuvattu Kouvolassa, jonka nurkat ovat minulle niin kovin tuttuja. Lisäksi siinä mukana olleet avustajat ovat suurimmassa määrin myös Kouvolan seudulta, joten kyllä oli bongattavaa!

Valmentaja kertoo Jari Sarasvuosta. Noniin, en mennyt sen takia sitä katsomaan, vaan elokuvan takia ja koska Mikko Nousiainen on pääosassa. Olen jo sen ikäinen, että muistan ja tiedän, kuka on Jari Sarasvuo, joskaan en ole suuremmin seurannut hänen elämäänsä sen jälkeen kun Hyvät, pahat ja rumat -ohjelma päättyi. Elokuvaa katsellessa ei yhtään häirinnyt se, että se kertoo Jari Sarasvuosta. Katsoin kuin hyvää tarinaa katsotaan, mukaan eläytyen, nauttien siitä, mitä näkee ja kuulee. Mikko Nousiainen tekee niin hienon roolin, että olen kunnioituksesta ihan sekaisin. Miten hän osasikin olla niin "sarasvuomainen" - ihailtavaa ammattitaitoa!

Parasta elokuvassa oli ihan huikeat näyttelijäsuoritukset, joita riitti ihan koko matkan. Tuttuja kotimaisia näyttelijöitä vilisti silmien eessä vaikka kuin ja lisäksi niitä avustajia. Mikä jäi mieleen, niin Tatu Sinisalon esittämä Jussi Parviainen. Ihan kauhee, sitä vaan katsoi, että miten se osaa olla niin just ärsyttävä ja olisi tehnyt mieli huutaa, että Mikko, eiku Jari, älä!!!

Kun elokuva alkaa, se kertoo Jarin lapsuudesta ja kun sellaista esitetään, niin kyllä se on sitä, että pala nousee kurkkuun. Lapsuuden traumoja kukin elää uudelleen, jos ei ihan samoja, niin jotain nostattaa mieleen...
Sitten kun Jari on aikuinen, niin omat kommervenkkinsä siinäkin tulee vastaan. 

Valmentaja kertoo miehestä, joka haluaa hyväksyntää, puskee kaiken läpi ja kun epäonnistuu, puree hammasta, nousee ja yrittää uudelleen. Mielenkiintoista sekin, miten se on vaikea ottaa vastaan? Onko ihminen sellainen, että se haluaa vaan nyyhkytarinoita ja juttuja siitä, kuinka kaikki voikin mennä pieleen. Olisi aikamoinen asia, jos voisi olla onnellinen toisen hyvinvoinnista. 

Tässä elokuvassa on ihan kohtuullinen tempo ja sitä seurasi mielellään. Itse en edes välillä muistanut, että katsoisin elokuvaa Jari Sarasvuosta. Katsoin kotimaista elokuvaa ja hyvä niin.
Suureksi harmikseni jouduin lukemaan mitä törkeimpiä "arvosteluja", koskien tätä elokuvaa. Lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse, että jatkan entiseen malliin, menen elokuviin elokuvan takia, en sen takia, mitä muut siitä sanovat. Enkä lue sen jälkeenkään mitään arvosteluja, koska jos on itse katsonut miellyttävän elokuvan ja joku sanoo siitä, että se oli paska, minulle saattaa tulla paha mieli. 

Saatan mennä katsomaan elokuvan jopa uudestaan. Kyllä suosittelen!

Kuvat: https://valmentajaelokuva.fi/

Olavi Virta

Olavi Virta - jumalainen ääni, jota kukaan ei voi olla ollut kuulematta. Olavi Virta on minulle tuttu, koska kuulin sitä jo lapsena. Olavi Virran aikakausi osui vanhempieni nuoruuteen ja osani sain minäkin. Niinpä nyt keski-ikäisenä fiilistelen ja miksipäs en, koska onhan Olavi Virta nostalgian kuningas ja hänen laulunsa elävät edelleen.

Tämän kauniin elokuvan on ohjannut Timo Koivusalo ja huolimatta siitä, mitä kriitikot sanovat, niin Koivusalon ohjaukset uppoavat tavalliseen kansaan, kiitos! Miksikö sitten sain tyttäreni mukaan, johtuu ihan muusta syystä kuin Olavi Virrasta. Hän lähti mukaan, koska Lauri Tilkanen oli pääosassa!

Lauri Tilkanen miellyttää vanhemmankin naisen silmää ja miten veti roolin, niin kertakaikkisen upeasti. Kuvaus ja ääni on toteutettu niin hyvin, että ei juuri huomaa, että Lauri ei itse laula. Kuka pystyisi laulamaan Olavi Virran äänellä? No, varmasti monikin, mutta ei niin täydellisesti.

Kun juuri olen lukenut kirjaa Isäni Olavi Virta, minkä on kirjoittanut Ilse Hammar, joka taas oli Olavi Virran tytär, jolle selvisi vasta teini-iässä, ettei olekkaan Oavi Virran biologinen tytär vaan adoptoitu, niin elokuvan näkeminen muutti kaiken lukemani kuviksi.

Malla Malmivaara on ihana Irene. Elokuvan rakkaustarina, Olavi ja Irene. Vaikka Olavilla oli muita naisia, niinkuin niitä nyt oli kaiken aikaa kainaloon tunkemassa, niin loppupeleissä oli vain Irene ja Olavi. Vaikka Irene muutti lapsineen Ruotsiin.

Hyvin raadollisesti elokuva kertoo sen, mitä menestys tekee, kun on rahaa ja mainetta. Otetaan päivä kerrallaan, juhlitaan ja murehditaan sitten myöhemmin. Kaikki ne loiston ajat nähdään, kun on iso hieno asunto, auto ja rahaa tulee. Kunnes sitten koittaa se hetki, kun ei olekkaan enää juuri mitään, paitsi se ääni...

Vanhaa Olavi Virtaa näyttelee Raimo Grönberg. Kun hän keppinsä kanssa vielä astelee lavalle ja alkaa laulaa, se osui niin syvälle, että kyyneleet alkoivat valua. Lohduttava kuvakulma oli se, että kun kuvattiin ihmisiä, jotka olivat sitä kuuntelemassa, niin sielläkin kyyneleet valuivat.
“Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie!”

Olavi Virta -elokuva on todella koskettava ja suosittelen sitä ihan kaikille. Se on eräänlainen tarina siitä, mitä voi tapahtua, kun ihmiselle annetaan kaikki ja otetaan se sitten pois.

Liikuttavaa oli sekin, että lähes koko elokuvasali oli täynnä, hitaasti liikuvia ihmisiä, juuri niitä, jotka ovat eläneet sitä omaa nuoruuttaan yhtä aikaa Olavi Virran kanssa, rakastuneet ja tanssineet toistensa kanssa Olavi Virran laulujen tahtiin, ehkä jopa nähneet hänet. Liikuimme heidän perässä, annoimme heidän mennä ensin ja oli sellainen Hopeinen kuu -tunnelma.

Kuvat: www.olavivirta.fi

Ruokateatteri: Illallinen yhdelle… kahdelle… kolmelle

Ruokateatteri!? No haloo, mitä se on ja miten teatteri ja ruokailu yhdistetään? Siitähän oli otettava selvää. Kouvolan teatterin Klubilla se oli mahdollista 13.10 lauantai-iltana, jolloin siellä oli vieraileva esitys.  Pöytävaraus oli minulle ja ystävälleni. Aluksi jännitti se, että miten paljon (tai vähän) tykkään menu'sta, kun olen tavallista ronkelimpaa tyyppiä.

Kuva: Petra Tiihonen

Pöydät olivat katettu ja KSAO:n kokkioppilaat hoitivat tarjoilun.
Ensin me näimme Illallinen yhdelle. Jos on joskus nähnyt uutena vuonna sen televisiosta, sen elokuvan, missä vanha täti ja hovimestari... niin, nyt näimme sen nopeutettuna ja aivan huikeilla sirkustempuilla maustettuna. Se oli paitsi hauska, niin häkellyttävä, koska kaikki temput olivat niin loppuun asti hiottuja ja me saimme vain ihastella. Olisin voinut heti perään katsoa sen uudestaan, mutta oli se jännittävän alkuruuan aika.
Se oli Miss Sophien Mulligatawny-keitto - Kukkakaalia, currya ja punasipuli-chutneyta! Olin aluksi, että ei, nyt ei kyl uppoo, mut hei, kun maistoin, niin oli viedä kielen mennessään, siis ihan oikeesti todella maukasta.

Kuva: Kini Laine

Sitten oli vuorossa Kattaus kahdelle. Kohtaus ravintolasta, missä kokki ja tarjoilija saavat tietää, että kaksi ruokakriitikkoa saapuvat ruokailemaan. Ihanaa teatteria, kun kaksi näyttelijää vuorottelevat eri roolien kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi.  Kerrassaan mahtavaa. Nautittavaa, jonka jälkeen oli pääruuan vuoro!
Kanaa Cordon Bleu - á la Koria-style! Broilerin sisäfilettä, säräjuureksia, Koria-velouté... Noniin, melko tuttua, että broiskua ja sillee. Juureksista jätin ne isot keltaiset kuutiot, koska maha... Niin ja oli oltava nyt ihan viileenä, sillä nyt oli se hetki, kun meidän oli siirryttävä sohvalle istumaan. Miksikö, niin siksi, että tuli mentyä lupaamaan. Siinä sitten istuimme, kunnes alkoi...

Kokkaus kolmelle! Just niin, meidät noudettiin lavalle ja olimme ikäänkuin osana sitä esitystä, missä kävi ilmi, että olimme sisarukset, jotka äiti oli kutsunut illalliselle. Veljemme ei ollut saapunut paikalle ja se olikin äitimme suuri harmin aihe. Jälkiruoka sen sijaan lavalla nautittuna oli maukasta, vaikka siihen kylkiäisiksi saikin kuulla, miten kelvottomia me ollaan.
Ihan järisyttävä esitys, koska siihen ikäänkuin tempaantui itsekin mukaan, eli sitä hetkeä niin, että siitä riitti aihetta keskusteluun vielä seuraavana päivänäkin.

Kuva: Liisa Ruuskanen

Tämä meille upeasti toteutettu esitys on tuotettu yhdessä Tanssiteatteri Minimin (Kuopiosta) ja  Riihimäen teatterin kanssa ja heidän upeat näyttelijänsä Liisa Ruuskanen ja Antti Lahti. Olipa vaan hienoa olla mukana!
Ruokateatteri on todella nautittavaa kaikin tavoin, mutta jos on/on ollut ravintola-alalla, niin jopas aukeaa hyvin kupletin juoni, joskaan se ei ollenkaan haittaa, jos ei ole, koska siten se aukeaa vaan eri kantilta! Haluan ehkä joskus uudestaankin, sillä erilainen teatteri on aina erilaista!

KAPA - komedia miehestä, joka haluaa hirven lemmiksi

Kuusankosken Luola-näyttämöllä on nyt meneillään sekopäisen hauska tarina. Odotin, että aika on otollinen sekä minulle, että pojalleni, sillä hän se on aina hirvistä tykännyt...

KAPA on Miko Kivisen käsikirjoitus ja kun luin nopeasti, että Mikko Kivinen ja niin ootin siis ihan erilaista huumoria. Noh, Karolina Eklund-Vuorela on ohjannut tämän hiukan omituisen näytelmän hyvin ja saanut näyttelijät todella antamaan sarvensa ja karvansa.


Kapa on tyyppi, jolla ei mene oikein iloisesti. Hän on jäänyt työttömäksi, puoliso taas ei ja tuo sen esille kaiken aikaa. Sellainen parisuhde, että heti miettii, miten se voi toimia. Kaksi täysin erilaista tyyppiä himmailee yhdessä? Teemu Virsu on loistava Kapa, mies joka haluaa hirven lemmikiksi. Kaikki on valmista, kunnes lupaa ei myönnetä ja siitä se elämä sitten vasta murheeksi muuttuukin. Byrokraatti Raija Hotisesta tulee vihollinen. Emma Nokelainen Raijana saa juosta karkuun. Puoliso Irjana huseeraa Anika Kumpulainen, joka tuntuu olevan niin käytännön ihminen ja kaiken aikaa menossa, itsensä hukanneena. Hyvin pysyy vauhti päällä.

Irjan ystävänä on Ritu, jonka kanssa hän käy lenkillä. Ritusta tulee lääkäri. Linda Miettinen on niin mahtava Ritu, että kyllä oli ilo seurata, miten luontevaa se "rituilu" oli. Ritun äitinä, Kaisana "palloilee" Mira Helli ja hänen miesystävänään Pyynynä Touko Lehto. Pyynystä kuoriutuu kyllä ihan lintu.

Se, mikä tässä näytelmässä on hauskaa, niin se, että kaikki aiheet ovat henkilöille tosia ja ihan suht normaaleja. Katsojaa naurattaa se, kun tietää, ettei niin voi olla. Henkilöhahmot ovat niin huvittavia.
Kaikkea sattuu ja tapahtuu, eikä mitään voi oikein ennalta arvata, etenkään sitä, miten kaikki päättyy.


Menkää katsomaan, että mitä oikein tapahtuu!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Elokuvahetki lasteni kanssa ja eiku Kuusaalle ja Studio123, missä lippuluukulla oli jonoa!!! Kun pääsimme saliin, niin eipä päässytkään miettimään, mihin istuisi, kun oli istuttava sinne, missä oli vielä tilaa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä sykkii suomalaiselle mielelle. Tiina Lymin ohjaus on tunteisiin vetoavaa.

Jos välillä on tuntunut siltä, että Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen menee yli ja tulee korvista, niin tämä elokuva on ihan kertakaikkisen hyvä!
Heikki Kinnunen on juuri niin aito ja oikea, uskottava ja lutunen Mielensäpahoittaja, ettei paremmin voisi enää onnistua. Mieli on nyt sitten niin totaalisen pahoittunut, kun emäntä on kuollut, joten ei kun sorvaamaan arkkua itelle ja tähtäimenä kuolla pois.

Hautajaisiin saapuvat Mielensäpahoittajan pojat, joiden rooleissa mahtavat Jani Volanen ja Iikka Fors ovat oikein mallikappaleita. Jani Volanen on Pekka, se poika, joka tietää ja osaa kaiken, ylimielinen nilkki, jolle urajohteinen menestyminen on vain tärkeää. Niinpä tietenkin, aina Volaselle napsahtaa rooli, missä pääsee olemaan ärsyttävä. Iikka Fors on Hessu, se herkkä ja kiltti poika, joka tasoittelee tilanteita. Oli pojilla perheetkin mukana, Pekan vaimona Elina Knihtilä ja Hessun vaimona Mari Perankoski. Lapsenlapsista, Pekan tytär...

Elokuvan tähti on Satu Tuuli Karhu, joka Sofian osassa pehmittää papan! Sofian pitäisi olla ihan josain muualla, mutta pelmahtaa papan luo ja siitäkös on aihetta mieli pahoittaa. Satu Tuuli Karhu on ihana ja raikas uusi kasvo, joka otti roolinsa todella luontevasti, läpyt sille!

Tilanteet kehittyivät ja kun oikein naurattaa, niin sitten tuli niitä hetkiä, ettei naurattanut. Vaikka kuin yritti olla pokkana, niin silmät vaan kostuivat ja purona juoksi poskille. Ihan vaan ne elämän tosiasiat ovat joskus sellaisia, että panevat liikuttumaan.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä on täynnä tyyppejä, joita tapaamme päivittäin. Nyt ne on kuvattu niin, että ne naurattaa, jollei sitten kattele vesissä silmin.

Tää ol taas sellane elokuva, mist mie niin tykkäsin! Uskon, et siekii, mee kattomaa!

My Fair Lady

Kesä on lähes taputeltu ja syksy on saapunut, mutta Kouvolan teatterissa on siihen lääke - My Fair Lady! Ihana klassikkomusikaali, mistä ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, mistä saa virtaa. Jukka Keinonen on jälleen onnistunut ohjaamaan jotain niin kaunista ja niin mieleen osuvaa, että on suuri onni olla katsomossa ja nauttia siitä.

Musikaalin tähdet ovat Emma-Sofia Hautala, joka loistaa ihanasti olemuksellaan ja äänellään Eliza Doolittlen roolissa ja Veli-Matti Karén ollen täpäkkä, tapoihinsa piintynyt poikamies Henry Higgins.
Kupletin juoni on se, että Eliza myy kukkia, on köyhä, mutta siunattu luonteella, millä pärjää. Henry Higgins on oikea kielipoliisi, jonka oppiin Eliza hakeutuu. Noniin, ja siinähän on sopan ainekset koossa ja ei muuta kuin keittämään.
Koska on kyseessä musikaali, niin kaikki laulut ovat niin osuvia, sävelet jää mieleen ja soivat siellä pitkään. Kun Emma-Sofia alkoi laulun, se oli niin kaunista, niin kuin enkeli olisi avannut äänensä. Muutenkin hänen osansa Elizana oli kuin hänelle tehty.  Suloista, niin tavattoman suloista.
Veli-Matti oli osassaan myös kuin hansikas. Olin aivan etukenossa taas, että saisin ja kerkeisin kaiken nähdä. Ne kaikki eleet, liikkeet, ilmeet, ääni, niin mahtavaa!
Onneksi on kuitenkin Hugh Pickering, joka jossain määrin toppuuttelee Higginsiä, joka osaa kielen, mutta ei taitoa käsitellä ihmisiä, etenkään naisia. Hannu Kivioja vierailevana tähtenä ottaa yleisönsä!

Elizan isä Alfred P. Doolittle on vanha juoppo, joka ei tapaansa piilottele. Mies joka panee ranttaliksi heti kun siihen vain kykenee, jos vain on lykky mukana. Johannes Korppijaakko on ketterästi mukana ja on osassaan kerrassaan mainio.

Nina Petelius-Lehto on aluksi topakka kapakan mamselli, joka nakkelee pahimmin juopuneita kadulle. Sitten hän jo onkin Henry Higginsin äiti, tyylikäs seurapiirirouva. Tekisi mieli kertoa vielä vaikka mitä, mutta enpäs kerrokkaan, koska olen sitä mieltä, että tämä tarina on nähtävä.
Petteri Hautalan osana on myös useampi rooli ja sitä oli suuri ilo seurata. Kun hän laulaa Freddy'n roolissa Täällä tiedän sun hengittävän, se vaan osuu suoraan niin suoneen ja kiertää siellä pitkään.

Kaikki avustajat tuovat niin kortensa kekoon, että sitä haukkoo henkeään, miten kaikki sujuu, miten osuu kohilleen. Ammattilaisia kaikki tyynni.  Iso läpy jälleen koreografille, joka tässä spektaakkelissa on Jouni Prittinen.
Musikaalin  lavastus on upea ja niin toimiva. Maija Louhio on alansa konkari. Vaan entäs puvut!!! Kun ollaan puvustettu 1900-luvun luokkayhteiskuntaan, niin onhan iloa silmälle. Puvustuksen takana on Sari Suominen. Monia osaajia tarvitaan, että tälläinen esitys luodaan ja olen kyllä hämmästyksestä soikea, että niitä on ja että me saadaan niiden kykyjä nähdä ja kokea.

My Fair Lady on nautittava esitys. Kaikin puolin, se antaa niin paljon. Tunnelma on katossa, niin kuin teatterissa kuuluukin. Silloin on onnistuttu, kun voi heittäytyä mukaan ja unohtaa kaiken muun. Niin ja miten vielä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, musiikki soi sydämessä ja sitä vaan muistelee kokemaansa. Kotimatkalla sitä vielä mietti, että kuinka voi olla niin hienoa, että pääsee nauttimaan niin nautinnollisesta esityksestä, että on ihmisiä, jotka osaavat tehdä niin upeaa työtä, jota me voimme vain ihan istualtaan nauttia!

Kuvat: TAVATONmedia

Miehen kylkiluu

"Minä pidän kansaa kyllä pöllöpäinä, mutta silti en suinkaan aseta sitä itseni alapuolelle. Minä luotan terveeseen vaistoon. Typeryyttä vastaan ei ole muuta asetta kuin nauru."
- Maria Jotuni -

Niin se on ja tätä saamme seurata Kouvolan teatterissa, missä sai ensi-iltansa Miehen kylkiluu. Maria Jotunin yli sata vuotta sitten kirjoittama näytelmä, jonka on nyt ohjannut meille Mikko Roiha. Omintakeista ja raikasta tyyliä, missä klassikkokomedia nähdään uusissa puitteissa.
Tämä Miehen kylkiluu on todella rakennettu taiten, kun on otettu mukaan viisi näyttelijää eri teattereista. He kaikki yhdessä tekevät esityksestä sellaisen luun, että sitä ei voi puremmatta niellä, mutta sitä voi ihan rauhassa kaluta.

Tarinahan tapahtuu hyvin pitkälti apteekissa ja nyt on lavastus sitä luokkaa, että apteekin tuulikaappi riittää ja kyllä siinä kaapissa tuuleekin. Erilaiset ihmistyypit marssitetaan esille ja heitä on miehiä ja naisia, ihan miten kukin haluaa nähdä.

Naisista Elli, jonka roolin vetää antaumuksella Maija Siljander (Riihimäen teatteri/ Tanssiteatteri Minimi), on apteekkarin vaimo ja kaikki pitäisi olla hyvin. Hän on jo naimisissa, mutta olisiko tekemisen puute, kun takertuu pikkuasioihin ja käsittää väärin ja tekee kärpäsestä härkäsen...

Miina on tohtorin emännöitsijä ja perimmäisenä ajatuksena on vain päästä naimisiin. Ulla Reinikainen (Turun kaupunginteatteri) tekee kaikkensa Miinana, joka haluaa miehen. Kujertaa miehen kylkiluun vieressä.

Amalia on apteekin emännöitsijä ja hän on päättänyt ottaa miehen! Anne Niilola (Kotkan kaupunginteatteri) on se suoraselkäinen ja niin päättäväinen, että minusta koko näytelmän hauskin  hahmo ja ryhtiä piisasi.

Apteekkari Jussi on hyväntahtoinen ja kiltti, väittäisin, että ihan normimies. Naimisissa ja silti tekee mieli hiukan vilkuilla aidan toiselle puolelle. Paavo Honkimäki (Teatteri Eurooppa Neljä/Jyväskylän Kaupunginteatteri) tekee roolista miehen mittaisen. Hän myös tekee toisen roolin, kun loikkaa lavalle välillä ollen Topias Kinkkunen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Topiaksella on vain yksi toive; saada akka, kun on se lehmäkin.

Lukasson on vain Lukasson. Hannele Laaksonen (Kouvolan teatteri) on hypännyt hänen housuihinsa ja niin on voita molemmin puolin leipää ja pelko hihassa, kun ei oikein osaa päättää. Hannele Laaksonen on jäämässä eläkkeelle ja tekee todella hienon roolin Lukassonina. Nostan hattua ja kumarran syvään vai niijaisko.

Miehen kylkiluu on näytelmä, mikä välistä naurattaa, vaikka näyttelijät ovat niin vakavina. Roolit ovat niin koomisia ja ihmisen tarve saada olla rakastettu tulee niin suoraviivaisesti esille. Tämä esitys kulkee kuin juna, vauhdilla ja ei aikaakaan kun ollaan jo perillä. Voi jäädä miettimään, mitä jäi evääksi ja pureskella jälkimaininkeja ihmisen elämästä.

Tämä tarina on nähtävissä muuallakin kuin Kouvolassa, sillä ensi-iltoja piisaa ja esityksiäkin.

Ensi-illat

7.9.2018 Berliini, Heimathafen Neukölln-teatteri

14.9.2018 Kouvolan Teatteri, suuri näyttämö, 26.1.2019 asti

20.9.2018 Kotkan Kaupunginteatteri, Naapuri-näyttämö, 16.3.2019 asti

27.9.2018 Riihimäen Teatteri

30.11.2018 Kuopion Sotku-teatteri 

30.1.2019 Jyväskylän kaupunginteatteri 

5.2.2019 Turun kaupunginteatteri

Kuvat: Moe Mustafa