Napapiirin sankarit 2.

Aina ei jaksa mitään kakkososia, mutta koska Napapiirin sankarit, osa 1, oli niin hyvä, että kesti katsoa useampaan kertaan, oli vaan ihan pakko nähdä osa 2. Enkä pettynyt!

Tällä kertaa aikataulut sanelivat meille Kauppakeskus Veturissa sijaitsevan Kino 123:n suuren salin, missä oli aivan valtava valkokangas! Kyllä näki hyvin!

Mitään juontahan en ala kertomaan, mutta se ei olekkaan se pointti. Elokuvassa toimii yksittäiset laukaukset ja roolihenkilöt. Juu, kyllä ammutaan välillä yli, mutta se tekeekin niin namia. Vakavalla naamalla vedetyt tilanteet ovat niitä, mistä tulee se fiilis, että alkaa naurattaa.

Ihana pikkuinen tytöntyllerö Lumi-Aura on se keskushenkilö, minkä takia on ne pari muuttujaa. Asiat voi ihan todellisuudessakin mennä pieleen, ohi käsikirjoituksen, mutta se tekee elämästä ja niin ollen elokuvastakin mielenkiintoisempaa.

Edellisestä osasta tutut tyypit koheltavat ja se onkin mukavaa, sillä ainahan on kiva nähdä tuttuja. Jasper Pääkköstä ei ole, mutta tilalla on Santtu Karvonen, joka heti ottaa tilanteen haltuun. Pamela Tola Inarina on niin äiti kun vaan voi olla ja Jussi Vatanen Jannena on se, mitä osasikin odottaa. Timo Lavikainen Räihäsenä yrittää pikkasen olla toppuuttelijana, mutta mukana mennään. Ihan uutena oli Sekis, piripää (Joonas Nordman).Eikä sovi unohtaa Kari Ketosta Pikku-Mikkona.
Oikein mukava Lapin mausteilla maustettu soppa!

Elokuvassa on tiukkoja käänteitä ja vaarallisia tilanteita, mutta kaikki selviää ja lopussa kiitos seisoo.
Jos haluaa dramaa ja vakavaa uskottavuutta, kannattaa jäädä kotiin. Jos taas haluaa nousta pikkasen arjesta, niin ei kun Napapiirille!

Viivi ja Wagner

Kuusankosken teatterissa saadaan nauttia sikamaista taetteria, sillä Wagner Viivinsä kera hilluu Luolanäyttämöllä.

Wagner on niin laiska ja ärsyttävä sika, että menee jo sitten melkein ihanuuden puolelle? No, ainakin Viivi tykkää. Viivi ja Wagner - he ovat tuttuja meille Juban sarjakuvastripeistä, mutta miten heidät on saatu näyttämölle????

No on! Karolina Eklund-Vuorelan ohjaamana Viivi ja Wagner vetävät settiä niin, että heikompia hirvittää. Wagner(Kimmo Puhakka) rakastaa sohva ja olutta ja niin ollen sohvaa ja jääkaappi myös puhuvat hänelle, kilpaa ja viettelevästi. Ymmärrän sen oikein hyvin!!! Viivi(Tia Aronen) ei niinkään. Silti oli ilahduttavaa, ettei Viivi ihan niin tiukkana kaiken aikaa ollut.

Kun väliajan jälkeen Viivin ja Wagnerin arkeen tupsahtavat Viivin vanhemmat (Oki Ruuskanen ja Heli Nikunen) ja mummo (Aija Kajama), tulee lisää säpinää ja melkoista tuleekin. Mummo on ihan yli kylän ja kirvoittaa mehukkailla jutuilla yleisön nauramaan.

Wagner oli melkolailla se sama, mikä astelee ja laukoo juttujaan lehtien sivuilla. Puvustus oli osunut ihan saparon tynkään. Lisäksi tykkäsin tekniikasta, että äänet olivat niin osa kokonaisuutta!

Kuvat: Elina Winne

Fredmanin epistolat

C.M.Bellman(1740-1795) oli ruotsalainen runoilija ja muusikko. Bellmanin tunnetuimman juomalaulujen sarjan puhuja on eräänlainen kapakoiden apostoli ja juoppo Fredman. Hän oli kuninkaallinen kelloseppä, joka alkoholisoitui pahoin, menetti virkansa ja tavattiin usein sammuneena katuojasta.

Näitä epistoloita saadaan nyt kuulla Ossi Perälän ja Baccanalus - porukan voimin ja voin vakuuttaa, että on vaikuttava esitys.

Ossi Perälä on armoitettu juop... tähti tässä Fredmanin osassa. 1700-luvun vaatetus ja heittäytyminen kellosepäksi onnistuu paremmin kuin hyvin. 

Koko esitys alkaa sillä, että Fredman on huonossa kunnossa, todella huonossa kunnossa ja heräilee katuojasta luullen olevansa kuollut. No tilanne korjaantuu...

Viini ei tuo iloa vaan se pistää unohtamaan huolet! Niinpä sitä kuluu ja saamme kuulla Fredamanin epistoloita koskien naisia, juomista, ystävyyttä...

Mielenkiintoinen kaksijakoisuus on se, että musiikki on hienoa, aivan upeaa kuultavaa ja sen voisi ottaa vakavasti, mutta kun Fredman on vaan niin kovasti huvittava! Vaikka hän on ilmiselvä alkoholisti, niin se, miten asia tuodaan esille, on kertakaikkisen huvittavaa ja Ossi Perälä on armoitettu koomikko. Se, että hän puhuu ihan hervottomia, niin hän tekee sen taitavasti, ottaa yleisönsä! Lauluosuuksissa tulee hyvin selkeästi esille se, että ääntää piisaa ja sitä osataan käyttää! Olin niin otettu!

Musiikin säestys on aivan mahtavaa! Se ei tullut päälle eikä jäänyt taakse, vaan oli mukana niin hivelevästi, että hyvin pääsi 1700-luvun tunnelmaan.

Kitarassa oli Simo Helkala, joka paljain jaloin ajan henkeen pukeutuneena näppäili Fredmanin sulosoinnut. 

Kappaleiden sovituksissa hänellä oli myös osuutensa, kuten myös...

...Tuomas Vanhalakalla. Hän se vain cembaloa soitti - mikä ihana ääni siitä lähteekään. Onneksi oli piilossa, se soitin, kun ei se sitten ollutkaan ihan sellainen cembalo kuin kuvittelin, mutta onneksi ääni oli!

Viulussa oli Piia Pellikainen. Nokkahuiluja, joista toinen oli niin ku pikkasen reilumman kokoinen, mitä on tottunut näkemään, soitti Henna Mäkelin.

Aivan upea ilta Taideruukilla meillä oli. Esitys oli ilman väliaikaa ja hyvä niin, sillä siten säilyi mukava fiilis ilman katkoja.

Menkää nyt hyvät ihmiset katsomaan, sillä niin tuli hyvä mieli! Fredmanin epistolat on sellainen paketti, että siitä ei voi olla tykkäämättä, fiilistä löytyy!

Kuvat: Elina Winne

Love Story

Kouvolan teatterissa menee nyt Love Story - pohjoismainen kantaesitys. Aivan ihana, herkkä ja koskettava, Henrik Timosen ohjaama musikaali.
Lähdin vähän huolimattomasti matkaaan, sillä unohdin nessut kotiin. No, eipä hätää, otin ravintolasta pari servettiä ensiavuksi.

Pääparina rakastaa Elina Aalto(Jenny) ja Jukka Nylynd(Oliver). Molemmat uusia ja siksi hiukan meinasin vierastaa, mutta turhaan. He lunastivat paikkansa ja valloittivat niin upeilla laulutaidoillaan kuin ihan luonnikkaalla esiintymisellään.

Tarina raapaisi niin mukaansa, että ihan huomaamatta tuli väliaika! Joskus todella haluaisi, että aika kulkisi hiukan hitaammin. Musiikki oli kaunista, laulut niin puhtaan riipaisevia. Seppo Välisen koreografia oli erittäin onnistunut ja oivaltava, joten lopputulos oli todella ilo silmälle.

Jenny ja Oliver - kaksi eri maailmasta olevaa ihmistä - rakastuvat! Yhdessä olo ei ole yksinkertaista vaan molemmat joutuvat tekemään valintoja, luopumaan tärkeistä asioista saadakseen viettää aikaa toistensa kanssa.
Oliver hylkää perheensä, jossa isä ei hyväksy poikansa valintaa. Jenny luopuu musiikkistipendistä Pariisissa. He ovat yhdessä ja rakastavat...

...kunnes elämä päättää toisin! Juuri kun kaiken pitäisi olla hyvin, maailma sortuu. Sitä on sanaton sen kaiken äärellä. Tässä tarinassa ei ole imelää "happy endiä". Se on niin surullinen ja koskettaa varmasti jokaista. Silti, kaikesta huolimatta, niin kaunista.

Tämän rakkaustarinan muissakin rooleissa ollaan hyviä! Veli-Matti Karen Jennyn isänä niin ihanan italialainen, että pois alta! Lähes vastakohtina Sami Kosola Oliverin patrioottisena isänä tiukan muodollinen ja Satu Taalikainen Oliverin äitinä aivan ärsyttävän hillitty miehensä varjo.
Kaikki muutkin roolit olivat niin sulautuvia, että juuri se ihastutti, se miten kaikki toimi yhteen.

Servetin jouduin kaivamaan esiin, sillä ei auttanut olla reipas, kun naama vaan kastui, silmät niin kyynelistä sumeat, ettei oikeastaan enää nähnyt mitään.
Kun rakastaa, niin jää kaipaamaan. Niin se on.

Kuvat: Marja Seppälä

Häiriötekijä

Häiriötekijä - on tämän syksyn kotimaisia elokuvia, mikä on siis ihan kertakaikkiaan pakko nähdä! Miksi, niin heti sen jälkeen kun tajusin, että ei seevetti, me ollaan tämä poikani kanssa nähty Q-teatterissa, niin siksi. Se ei muuten ihan heti minulle valjennut, vaati pari pientä päivää. Onneks valkeni...

Kuusaan Studio 123 otti meidät taas hienosti vastaan ja vietimme antoisan elokuvaillan!

Häiriötekijä käsittää erinäisiä tarinoita, ei millään kaikista helpoimmalla ja siisteimmällä huumorilla varustettuja juttuja, joten ihan pikku varoitus kukkahattutäteille tai sitten niille, jotka muutenkin kuolevat joskus huumorintajuttomuuteen.... Silti väitän, että moniin tarinoihin on helppo samaistua! Kyllä, ihan siihen kaikista absurdeimpaankin!

Hah - Elinan kuolema - (ei sentään Elinan surma) tai siis vanhan rouvan(jota antaumuksella näyttelee Elina Knihtilä) lopullinen lähtö kun perhe suree ympärillä on se ehkä tämän elokuva hauskin ja riemukkain kohta.

Pakko nostaa framille Tommi Korpela, joka tekee monta moninaista roolia, välillä jopa joutuu hiukan hakemaan, että kuka, mutta kun se selviää, on vilpittömän ihailun vallassa, että no silla lailla se tuokin sitten vaan luonnistuu.

Elina Knihtilä on niin räväkkä, niin hemmetin suora, että sitä ei voi vakavana katsella. Sitä repee ihan väkisin ja kummastelee, että kaikkeen sitä joutuukin.

Eero Ritala tekee myös hienon työn, monta kertaa! Samoin Elena Leeve, Lotta Kaihua, Pirjo Lonka.

Minusta tämä oli hauska elokuva, juuri sitä sopivasti vinksahtanutta huumoria ja olisin katsellut sitä paljon pitempäänkin, monta tarinaa enemmän!

Rakkauslaulu

Abi Morgan: Lovesong - on nyt Kouvolan teatterissa! Juuei, ku Love story menee Kouvolan teatterissa ja myös se Lovesong...ei ku se on RAKKAUSLAULU! Itkettävän ihana!

Huolimatta siitä, että olin muka jo vähän näytelmän aiheesta saanut tietoa, se yllätti minut! Miten, niin pakko myöntää, että herkkyydellä. Ihan oli turha minun yrittää olla "coolina", kun siitä ei tullut mitään...

Margaret ja William - kuinka heistä tulee Maggie ja Billy... Miehen ja naisen suhde, pitkä suhde, arkea ja kaikkea elämän koukeroita, mutta ennen kaikkea sitä rakkautta, mikä kuitenkin kantaa ja vie.

Olin ihan liekeissä koko ajan, joka kohtauksessa. Ihmettelin sitä, miten hienosti nuoruus ja vanhuus kulki käsi kädessä. Minun mielestä ihan mieleen painuvin oli se, kun vanha Maggie otti syliinsä nuoren Margaretin... Jotenkin koin sen niin omakseni, lohduttaa omaa nuorta itseään.

Nuorena Margaretina ja Williamina ovat Tytti Vänskä ja Panu Poutanen. Ihana pariskunta, missä Margaret on aluksi kotona ja William on hammaslääkäri. Heti huomaa, että Margaret määrää kaapin paikan. William hyväksyy sen, mutta ottaa silti oman aikansa. Heidän tanssikohtaukset olivat herkän koskettavia. Niin ja se rakkaus, se nuori rakkaus ja ne riidat...

Vanhempana Maggien roolissa on Hannele Laaksonen ja Billyn roolissa Arimo Haltsonen. Kertakaikkiaan aivan huikeita. Juuri he saivat minut niin kyyneliin. Kypsää rakkautta, jotain sellaista, mitä ei nuorempi ymmärrä, mutta kunnioittaa.

Rakkauslaulu! Ei mitenkään hunajaa. Juuri sitä, mitä se on, karua arkea ja toisen sietämistä. Miten voi käydä kaikkea, mutta se rakkaus - sellainen rakkaus, mistä tässä kerrotaan, pistää  miettimään, herkistymään. Ei vaan näytelmän aikana, vaan sen jälkeenkin. Kotona istuu ja katselee ikkunasta ulos, pimeään iltaan ja vieläkin vaan nieleskelee...

Tämän laulun on ohjanut Anne Rautiainen ja kauniin koreografian on luonut Sonya Lindfors. Lavastus ja puvut on loihtinut Maija Louhio ja se on ihan huikea - kyllä vaatteet tekevät niin paljon ja niihin kiinnittää huomiota!

Rakkauslaulu on näytelmä, jonka soisin kaikkien näkevän, sillä en keksi millään ketään, kuka siitä ei jotain saisi ! Se vaan on niin koskettava. Anteeksi, kun niin itketti..

Kuvat: Marja Seppälä

Kouvolan teatteri

Kätilö

Olen ennenkin nähnyt kätilön, mutta nyt oikein elokuvana! Osasin odottaa sitä hetkeä, että pääsen elokuviin ja valot sammuu. Oli muuten melko lailla muitakin samalla lailla ajattelevia kuin mie, sillä Studio 123:n sali oli täyttymisprosentiltaan aika lailla korkea.

Luin Katja Ketun kirjan, Kätilön, jo silloin sen synnyttyä, joten miulla oli pikkasen muistikuvaa siitä, mitä olin näkemässä. Silti tulee muistaa, ettei kirjaa ja elokuvaa saa vertailla, koska ne ovat ihan eri asioita. Kun kirjaa lukiessa "tekee oman elokuvan", niin oikean elokuvan tekeekin ihan joku muu ja siinä ei paljo auta murehtia. Ups, anteeks, nyt eksyin hiukan polulta.

Heti alkajaisiksi haluan mainita kuvauksen, mikä miun silmää hiveli. Kamera kiersi tuntureita, upposi veteen, näytti luontoa ja ihmistä, niin että sitä oli varsin kiva katella. Mie en osaa sanoiksi pukea sitä, mitä ajan takaa, mutta kun Kätilön näkee, ymmärtää varmasti mitä tarkoitan.

Sitten se murre - ihan uskomatonta! Mie niin vedän lippua salkoon, mikä työ on ollut opetella puhumaan niin kivaa murretta. Mie-kieli kun tuntuu muutenkin aina niin läheiseltä. Eikä ainoastaan murre, vaan olipa siellä jokunen joutunut saksaakin sokeltamaan.

Kätilöä tähdittää kelpo kaarti ja rankassa elokuvassa hyvin onnistuen. Krista Kosonen on Helena, Vikasilmä muille, mutta Johannekselle Villisilmä. Keskellä Lapin sotaa, Helena rakastuu suomalais-saksalaiseen SS-upseeriin, Lauri Tilkasen nahoissa olevaan Johannekseen. (Miekii oisin...)

Pirkka-Pekka Petelius on Jouni, Helenan veli! Aivan ihana, Lapin mies, trokari, joka koittaa olla niin kova ja jämerä, mutta silti sopivasti aina tulee apuun. Melkein väittäisin, että juuri Jouni on se tämän elokuvan symppis.

Natsiupseeri Gödel voisi olla sitten se pahis. Tommi Korpela on niin hillityn pelottava, että aina kun hän ilmestyy esiin, sitä tarttuu käsinojista tiukemmin kiinni. No, lopussa kiitos napsahtaa kohille.

Kaikki muutkin roolitukset olivat niin sitä luokkaa, että oikein ihmettelin, etteivät uniin ängenneet, vaikka vielähän sitä ehtii.

Pääosin ollaan Titovkan vankileirillä mikä siis ei todellakaan ole mikään kylpylä, vaikka siellä eräänlaisia kylpyjä saakin. Tapahtuu hirveitä ja sota on kamalaa. Se tuodaan esiin ja juuri sen rumuuden, kaiken sen järkytyksen keskellä on rakkautta. Ei kuitenkaan ihan mitään hunajaa, vaan niin karua ja koskettavaa, että kyllä se vaan siinä kauneudessaan on jotenkin lohduttavaa.

Parituntinen Kätilö on miun mielestä elokuva, mikä jää mieleen. Miten ihminen tekee pahoja asioita ja sitten siinä rinnalla on jotain kaunista. Niin ja se jostain sisältä pulppuva huumori, nauru, mikä auttaa ihmistä. Siitä mie pidin!
Mie oon vahvasti sitä mieltä, että mahottoman hyvin Antti J. Jokinen on tämän elokuvan ohjannu ja tarjoillu esille.