Yöllisen koiran merkillinen tapaus

 Kotkan kaupunginteatterin kevään viimeinen ensi-ilta oli Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Niin merkillinen nimi, että oli hiukan etukäteen otettava selvää, mistä  oikein on kyse. Niinpä sitten löysin kirjan, minkä on kirjoittanut Mark Haddon ja kirjastossa se löytyy nuorten aikuisten hyllystä! Minäpä sitten kuuntelin sen äänikirjana ja siinä samalla mietin, että miten se saadaan näyttämölle? Toki oli heti vahva tuntuma, että kyllä kotkalaiset osaa, enkä ollut väärässä - tälläkään kertaa. Simon Stephens on tehnyt sovituksen ja Aino Piirola on suomentanut. Kotkaan tämän upeasti ohjasi Sini Pesonen.

Kun odotimme esityksen alkamista, sitä katseli lavalle ihmetellen, että nyt on taas melkoinen lavastus, koska sellaisia valoputkia meni siellä sun täällä. Jahka esitys lähti lähti käyntii, silloin alkoi se valoshow ja miten hyvin koko setti toimi! Lavastus onkin Lucie Kurapatován ja valaistusmestarina Mikko Laaksonen.

Mutta sitten itse tarinaan! Päähenkilö on Christopher, 15-vuotias autisti. Naapurin koira on kuollut ja siitä seuraa sellainen episodi, joka hämmentää entisestään Cristopherin elämää. Marika Huomolin tekee kyllä sellaisen roolisuorituksen, että jos jo tarina on aivan mahtava, niin ei voi kuin käsi sydämellä haukkoa henkeään, mite taitavasti hän on upputunut Cristopherin osaan.

Cristopheriin ei saa koskea, hän ei pidä keltaisesta ja ruskeasta, hän haluaa aina tietää paljonko kello on ja paljon kaikkea muuta. Hän ei osaa, hän ei ymmärrä kaikkea, mutta kuitenkin hän on erityinen, joka osaa ja ymmärtää paljon sellaista, mitä muut eivät. Isän ja äidin riidat ja erot riipivät. Hän ei pidä valehtelusta, hän ei itse valehtele, koska ei osaa. Äitinä on Ella Mustajärvi. Hienosti tulee esiin, kuinka äiti ei vaan jaksa, ei ole hyvä äiti, mutta kuitenkin tekee sittenkin kaikkensa. 
Isänä Jarkko Sarjanen menettää malttinsa, mutta joutuu kovaa paikkaan, että saa poikansa luottamusta edes vähän takaisin. Se vanhempien rakkaus omaa lastaan kohtaan oli koskettavaa. 

Cristopherin luokkakaverit ja opettaja ovat ihania. Kun on eritysryhmä, niin miten siellä huolehditaan toisesta, eletään mukana niin iloissa kuin suruissa. Miia Maaranen on se ymmärtäväinen ja viisas opettaja. Oppilaina, joskin myös muissa sivuosissa temmeltävät Anne Niilola, Kalle Kurikkala, Kari Kukkonen, Osku Haavisto ja Mirka Mylläri.

Sanat eivät riitä kertomaan sitä tunneskaalaa, mitä tämä näytelmä herättää. Esitys tuli niin vauhdilla päin, että se oli todella pakahduttavaa. Antoi ajattelemisen aihetta ja nostatti pintaan kaikenlaisia ajatuksia, mutta päällimmäiseksi jäi sellainen hyvin lämmin olo. 

Taas voin suurella sydämellä suositella tätä esitystä, joka antaa kaikkensa, kaikin puolin!

Kuvat: Jukka Koskinen

Kouvolan Kevätrevyy

 Kevät keikkuen tulevi ja just kun oltiin lähes selvitty Joulu-show´n pyörityksestä, niin taas mennään, eikä meinata. Nämä teatterin henkilökunnan aivoitukset ovat aina niin tervetullutta herkkua siihen hetkeen, kun kevät on vihjailemassa kesän tulosta. 

Tämän kevään spektaakkelin on siis rustannut kasaan näyttelijäporukka, sen ohjaaja Satu Taalikainen ja  taustavisionäärinä Mikko Vaismaa. Iloittelua meille annostelevat Johanna Heimonen, Jarno Hyökyvaara, Veli-Matti Karén, Satu Lemola, Annina Rubinstein, Satu Taalikainen, Markus Waara ja Tiina Winter.

Koko juttuhan lähtee Käyskiltä, Käyrälammelta ja jos joku ihan muualta tullut eksyisi seuraamaan tätä, niin voi kuvitella ihan mihin tahansa omalle rannalle, missä menoa ja meininkiä piisaa. Tässä tulee sellaiset rantaranttalit, että kyllä kelpasi katella. 

Käyskillä oli sitten oikein messutkin, Keksimessut...melkoinen keksintö, joka jonkun mielestä oli mennä pipariksi, sillä...

Ismo Leikola ja Krisse olivat luulleet tulleensa ihan eri messuille - kumma juttu. Näyttelijöiltä niin oivan luovaa heittäytymistä ja sellaista roolien omaksumista, että kyllä meillä kaikilla vaan oli ihan huisin hauskaa. 

Kaiken hauskan ja hassun läpän heiton lomassa saatiin runsaasti musiikkia ja miten esitettynä, ni jo vain mie tykkäsin. Tuli kivasti sellaista muistin virkistystä menneiltä vuosilta, joten ajoittain joutui nostalgiapöhinän valtaan. 

Orkesteri! Se ihka oikea ja elävä bändi pani niin parastaan, pääosin siellä montun piilossa, mutta nousivat ne sieltä kerran ihmisten ilmoillekin, joten saatin nähdä heidät! Kapellimestari Iikka Kahri on tehnyt ison työn, kun on saanut kaiken musan sovitettua aika lailla minimaaliselle sakille. 

Koko Kevätrevyy on niin täpötäyteinen paketti, mikä kannattaa käydä katsomassa, sillä jos haluaa hyvää mieltä, niin tämä on se, mikä sen antaa. 
Miten oli taas niin kiva vaan istua paikoillaan ja katsella, kun muut tekevät töitä - ehe-ehe - nautinnollinen iltarupeama paikassa, missä saa nauttia hyvästä esityksestä.

Kuvat: Kouvolan Teatteri

Loviisan Päällystakki

 Jo piti mennä kauan, että minulle selvisi Loviisan teatterin olemassaolo! Olen käynyt lukemattomia kertoja Loviisassa, mutta koska siellä ei ole varsinaista teatterirakennusta, niin eihän siellä voi olla teatteriakaan - Väärin! Kun sain vinkin, että siellä esitetään Päällystakki, niin ei kun kalenteri esiin ja sovittelemaan meno sinne. 
Loviisa on ihana, kaunis kaupunki ja täynnä silmän ruokaa rakennusten muodossa. Vaan missä on se teatteri? Loviisan teatteri on harrastelijateatteri, joka esiintyy milloin missäkin ja nyt areena on Kulttuurikeskus Marilynissa. Ohi olen kävellyt usein, että jaahas elokuvateatteri, mutta sisälle menin ensimmäistä kertaa ja on heti sanottava, että varsin viihtyisä ja toimiva tila, ihan kaikin puolin. Mikä ehkä jännää, niin siellä on myös anniskeluoikeudet ja ne ulottuvat katsomoon asti eli halutessaan voi viinilasin kanssa mennä nauttimaan esityksestä. Tässä kohdin minä tein "etikettivirheen" ja menin katsomoon "popkorni-poksin" kanssa! Se vaan tarttui mukaan, kun oli niin kivasti tarjolla. Lähes hävetti niitä napostella, kun jotenkin minusta tuntuu, että ne sopivat elokuviin, ei teatteriesitykseen.

Päällystakki on aluperin Nikolai Gogol`n novelli, joka on syntynyt jo 1842 eli tosi kauan sitten, mutta tarina ei kuole. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä muokkasivat siitä näytelmäversion 2009 ja nyt Loviisaan tämän klassikkotarinan on ohjannut ja sovittanut Laura Järviluoma. (tähän kohtaan mittavat aploodit)
Olin aivan innoissani näkemään tämän esityksen, sillä onhan se tarina luettu ja olen kaksi versiota aiemmin muualla nähnyt. Jo näin heti alkuun on sanottava, että tämä Loviisan esitys on aivan loistava, se kaikki kekseliäisyys hämmästytti.
Jo se, kun pääsimme saliin, niin siellä 14 näyttelijää olivat jo lavalla ja "ottivat vastaan". En kerro miten, koska se pitää jokaisen itse kokea.

Päähenkilö on tietysti itse Akaki Akakijevits, jonka osaan on uppoutunut Oskari Orenius. Orenius on niin Akaki, että välillä oikein pahaa teki, säälitti ja herkisti. Akaki on reppana, sellainen hieman yksinkertainen, mutta silti niin sitkeä, joka yrittää jotenkin pärjätä muuttuvassa maailmassa ja sen ihmisten kanssa, ollen kuitenkin niin yksin. 

Näyttelijäkaarti oli mittava ja rooleja niin paljon, että osalla niitä oli ihan roppakaupalla. Pääosin puvustus oli mustaa. Tuli mieleen, että jokainen on kaivannut kaapistaan ne mustat vaatteet, joiden ei tarvitse olla millään lailla uusia. Muutakin puvustusta oli, että saatiin esiin hieman erikoisia tyyppejä. Puvustus ja tarpeiston valmistus on Leena Saul'n, joka myös toimi kuiskaajana. 

Tarina kulkee pääosin sillä, että Akakilla on päällystakki, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta se on hänelle tärkeä. Siitä huomautellaan, mutta Akaki ei välitä, kunnes hän sitten hankkii uuden takin... Sen jälkeen kaikki muuttuu ja mikään ei ole enää ennallaan.
Akaki tekee niin paljon töitä, että uupuu ja saa lääkityksen ja sen myötä taas lisää ongelmia. Tarinasta voisi kertoa kaikkea loputtomiin, mutta en kerro, koska tämä tarina puhuttelee kaikin tavoin, etenkin kun sen on päässyt näkemään.
En nosta jokaista esiintyjää erikseen, mutta haluan mainita pääkertojan, jonka osassa on Eila Diekman. Hän on sitten mielisairaalan johtaja, joka antaa Akakille ruiskeen, että pärjää sitten taas maailmassa, kun sairaala suljetaan. Roolista toiseen, hups vaan ja taas mennään.

Niitä roolista toiseen hyppimisiä siis piisasi muillakin ja toinen nosto on Päivi Pollari, jolla oli kuusi erilaista roolia. Masentunut lääkäri oli aivan huippu! Se, miten hän valuu näyttämöltä pois, oli ihan vertaansa vailla. Just se sellainen kohtaus, että kelataas taaksepäin ja otetaan vielä kerran. 

Jos Akaki oli se näytelmän rauhallisin, niin lähes kaikki muut olivatkin sitten vauhdikkaita, siis todella niin, että energiaa piisasi just niin, että katsojallakin sykkeet nousivat. Dunja Katz ottaa haltuun viisi roolia ja ollessaan Storbjörn, estraadi on todella hänen. Vaikuttavaa, miten sellainen johtaja juuri hallitsee - ihan kaiken! 

Voisin kehua retostella vaikka kuin tätä esitystä, sillä niin vaan se on Mahtava! Miten harrastelijaporukalla on saatu näin upea esitys aikaseksi!!! Aika lailla päällimmäisenä ajatuksen nousee raha! Kuinka se tässäkin tarinassa hallitsee ja sen myötä ihmisen käytöstä. Vielä sekin, että harrastelijoilla ei ole varoja lavastuksiin yms. mutta kekseliäisyyttä sitäkin enemmän. Minäkin sain käteeni arbuusin kuoren, joka minun piti heittää Akakia kohden. Oli se näppärästi askarreltu. Suihkupullot ja pahvilaatikot olivat hyvin käytetty ja sen ensimmäinen kännykkä tallentui pääni kuvatiedostoihin ikuisiksi ajoiksi. 

Loviisan teatterilaiset yllättivät minut kyllä niin täysin ja sellaisella otteella, ettei sitä hevillä unohda. Kiitos ja kummarrus ja nyt toive, että jos ette ole ennen käyneet Loviisan teatteria katsomassa, niin nyt olisi sen aika. Todella kokemisen arvoinen esitys, joten TAKKI niskaan ja menoksi!
Minä ja ystäväni hurautettiin Loviisaan Kouvolasta ja kyllä piisasi kotimatkalla tarinaa, kun kävimme tätä kokemaamme läpi.

Kuvat: Linda Varoma

ISÄ

 Anjalankosken teatterin tämän kevään ensi-illassa nähtiin koskettava näytelmä ISÄ. Alunperin ranskalainen Florian Zeller kirjoitti näytelmän, jonka oli Meidän isä, mutta sittemmin se muotoutui lyhyesti vain Isä. Tarina on niittänyt mainetta ja kirjailija teki siitä myös elokuvaversion, jonka ohjauksen myös otti haltuun. Pääosassa oli Anthony Hopkins. Muistan sen elokuvan, mutta en ole sitä nähnyt, joten kun nyt pääsin katsomaan esitystä, se oli minulle täysin tuore. En oikeastaan tiennyt siitä mitään, mutta kuin sen, että varmasti on hyvä, enkä pettynyt. Anjalankosken teatterille ohjauksen on tehnyt Kimmo Lavaste.

Heti alkuun, kun istuuduimme etupenkkiin, oli nautinto ihailla aivan upeaa ja tunnelmallista lavastusta. Sen on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste ja toteutuksesta on vastannut mm.Teatterin Paapparaiset. Valosuunnittelu on säväyttävän häikäisevä, mutta sen onkin suunnitellut Jyrki Kleimola.

Esitys alkaa, kun Isä ja tytär kohtaavat. Heti alkuunhan kaikki vaikuttaa olevan ihan hyvin, kunnes pikkuhiljaa selviää, että ei ole, ei todellakaan ole. Isä ei muista, eikä siinä kaikki, vaan näkee ja kokee myös sellaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Tämä tällainen on aika lailla monelle tuttua, jopa lähipiiristä. 

Timo Kurittu tekee niin hienon roolin, että sitä ei voi kuin henkeä haukkoa. Hänen roolinsa Andréna on niin vakuuttava, että sitä välillä unohtaa olevansa teatterissa. Andrén tyttären osassa on Elli Onnensuo. Hän on Anne, joka huolehtii kaikesta ja yrittää saada isän elämän jotenkin järjestymään.
Muistisairas ei vaan ymmärrä tilaansa ja on ajanut kaikki edelliset hoitajansa pois. Sitten tulee Laura, joka ottaa tilanteen haltuun. Lauraa esittää Jaana Kurittu. 

Timo Kurittu vetää roolinsa niin hyvin, että on vaan ihan pakko välillä nauraa. Niin, nauran minä äitinikin jutuille, joissa ei ole päätä ei häntää, vaikka oikesti sen ei pitäisi naurattaa. 

Muissa rooleissa ovat Marko Partanen ja Jukka Sinkkonen. Markolla on parikin roolia, jotka ovat varsin mielenkiintoisia. Kiva nähdä teatterin tekniikkamiestä lavalla! Jukka Sinkkosen roolina on tytär Annen puoliso. Vielä on mainittava Minna Sipinen, jolla on vaan naisen rooli, mutta myös sairaanhoitajan. 

Tarina etenee niin, että on hetkiä, kun joutuu miettimään, missä mennään, mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, siitä oikein nauttii kahta enemmän. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, sellaista se on muistisairaankin elämä. 

Näytelmän loppukohtaus, jossa on Isä ja sairaanhoitaja, on se, mikä viimeistään kirvoittaa vettä silmiin. Siinä on sellainen tunnelataus, että se kyllä hyppää syliin. 

Esitys on jälleen niin onnistunut toteutus, että menkää katsomaan ja huolehtikaa muististanne. Minulla se sakkas heti sen verran, että minun käsiohjelma unohtu penkille. 

Kuvat: Pekka Kaatiala

Pientä laittoa

 Mikä?teatterin kevään ensi-illassa nähtiin parisuhdekomedia Pientä laittoa. Käsikirjoituksen takana on Heikki Lund ja Kouvolaan tämän on ohjannut Eero Hasu. Käsiohjelmassa Eero mainitsee tämän näytelmän olevan hänen viimeinen ohjauksensa, mikä on harmillista, mutta ainahan voi toivoa, että mieli muuttuisi...

Lissu ja Masa ovat olleet naimisissa 25 vuotta ja suhde on jotenkin väljähtänyt. Masa on ihan tyytyväinen ja haluaa vaan olla, kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Lissu sen sijaan on eri mieltä. Kaipailee romantiikkaa ja läheisyyttä.

Lissun ja Masan rooleissa ovat Mira ja Jari Lukkari. Aviopari esittää avioparia ja hyvin uskottavasti vetävät. Sanan säilät sivaltavat niin, että oikein sattuu jo katsojaankin. 

Mira tulkitsee Lissua siihen malliin, että jos oisin Masa, niin millään ei jaksaisi kuunnella ja ottaa vastaan sitä määrää valitusta ja toiveita toisesta. Jari taas on sellainen Masa, joka mieluiten vaan istuisi tuolissaan, joisi kaljaa ja katselisi TV:tä. Jos oisin Lissu, olisin jo mennyt.
Ainiin, mut täähän olikin näytelmä ja komedia, joten ei nyt niin tosissaan saa ottaa. Masan ja Lissun läpän heitto oli napakkaa ja herutti naurua tämän tästä. 

Esitys eli hienosti ja herkät biisit rakensivat tunnelmaa kertoen samalla syvistä tunteista, joita heillä oli, mutta eivät saaneet sanotuksi. "Aulikki" oli myös hauska "terapeutti".
Videotekniikan käyttö tuo myös kivan piristävän lisän esitykseen. Jos vaikka luulisi, että koko esitys on kahden näyttelijän sanailua, niin ei se sitä ole, vaan erittäin hyvin koottu paketti elähtäneestä parisuhteesta. 

Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan. Muutama kirosana siellä singahtaa, joten jos joku niitä pelkää, niin olenpahan varoittanut. 

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo