Iso Iita Mikkelissä

 Mikkelin kesäteatteri Naisvuorella, se jotenkii kuuluu kesään, ihan pakko päästä ja sit mennä. No, nyt on päästy, menty ja käyty!

Tänä vuonna siellä on maalaiskomedia Iso Iita. Lähettii liikkeelle siihen malliin, että selvä, että semmonen. Ei tarvinut etukäteen perehtyä millään lailla, koska aateltiin vakavissaan, että Mikkeli ei ole koskaan pettänyt. 
Asetuimme hyville paikoille ja ajoissa. Alettii selailee ohjelmaa ja sillo se sytty - lamppu - siitä, että Antti Heikkinen on ollut toinen käsikirjoittaja ja mie niin heti, sillo viimeistään käsitin, että nyt se sitten pukkaa semmosta settii, että perse penkkiin ja sukista kiinni. Se toinen käsikirjoittaja on Heikki Kujanpää.
Ohjaajaan on hääräillyt Pekka Laasonen.

Alunperin tarina on viritetty Kuopioon, mutta nyt kivasti sovellettu Mikkelii, koska sitä sammaa savvoo. Iso Iita esitettiin alusta loppuun niin maan mahettoman hienosti savon murteel, et jotenkii tuppas olemaan välillä melkein kotonen olo. Ite ku oon sillee puoliks savolain, ni kieli on tuttu.

Esitys lähtee käyntiin ilman mitään alkuesittelyjä, sillä heti mennään syvään päätyyn ja vaikka ollaan apteekissa, niin meno on melkosen huimaa. Apteekissa ihan vaan töissä oleva Mäkysen Lyyti ottaa itelleen niin päähenkilön osan ja sen huomaan tähteyden, niin hänen roolissaan Anna-Leena Sipilä on kerrassaan loistava. 
Tommi Rantamäki, okei joo tuttu mm. Modernit miehet-sarjasta, mutta nyt, niin täysin päinvastainen rooli, että pikkasen piti hakea, onko kyseessä sama henkilö. Maalari Eero Bovellankin, joka niiden sutien ja pensseleidensä kanssa oli sitten sutimassa yhtä sun toista ja Lyyti se antoi hänelle ihan oman nimenkin, joka jääköön silti tässä kertomatta, koska...no,kröhm...
Iso Iita, Iida Railo on se, joka pelmahtaa heti alussa paikalle, koska on juhannus ja haluaa löytää isänsä ja äitinsä. Johanna Kuuva paukuttaa sellaista settiä, että tuntuu kuin katsomossakin alkais hengästyttää.

Apteekkari ite, melkonen lapanen, mutta Lyyti vaan on aina tykänny, ei ole vaan koskaan päässy oikein tuntumaan. Apteekkari Aadolf Saastamoinen,  tuttujen kesken vaan Aatu ja näyttelijänä Panu Vauhkonen, on kova ottaa huikkaa ja sillä on uusi vaimo, joka on sitten koko tarinan pahis, Sirpa. Irina Isberg vetää sellaisen vampin osan, että pois alta.

Iso Iita on esitys, missä on sellainen vauhti päällä, että kun tuli väliaika, niin oli sellainen fiilis, että mitä perskuttia, justhaa tää alko!!! Jokahiin ol roolissaa niin kuin just siihe muottii luotu! 

Siis semmonen meininki oli, että meijän vieressä istu iäkkäämpi naisimmeinen, joka tuumas meille heti väliajan alettua, että olpa hyvä, ku en lähteny mökille, vaa tulin kattoo, mitä ne täällä esittää. Muutenkin huomattiin, että yleisö ol messis, kaikkii nauratti niin mahettomast. 

Koko tarina oli rakennettu niin hienosti kasaan, että siitä nautti ihan joka hetkessä ja kyllä, toivoi, ettei vaan vielä loppuisi. Tämmöstä on kesäteatteri just ihan parhaimmillaan, aivot narikkaan ja sit vaan istumaan ja ottamaan vastaan se, mitä sieltä tulee ja nauttimaan siitä .

Uskaltaisinko väittää, ettei ihan joka puolella Suomea toimisi, mutta tällä puolella kyllä. Murre oli ihan parasta ja miten kaikki sen taisivat, sitten ne kaikki lukuisat hauskat sanat, joita vaan on murteissa. Joten mie, joka rakastaa murteita ja niiden tuomia uusia/vanhoja ilmaisuja, tää esitys oli niin purkkaa. 

Tykättiin ja koko kotimatka Kouvolaan juteltii, mite ol mahtava esitys ja taas jaksaa pakertaa. 

Kuvat: Jere Lauha

Kulttuurikissa kävi kirkossa kahteen kertaan

 Juhannussunnuntai valkeni aurinkoisena, ihan toisin, mitä oli luvattu. Pläräsin aamulla luurista uutiset ja sitten menin seurakunnan sivuille, että missäs on jumalanpalveluksia! Oon ennenkin bongannut niin, että on jossain sellaisessa kirkossa, missä en ole koskaan käynyt, niin kiva keino mennä tutustumaan. Kävi niin, että Kuusankosken kirkossa alkaa jumalanpalvelus klo 10 ja sinne siis. 

Olen siellä toki ennenkin käynyt, mutta vain urkukonsertissa, jolloin Kalevi Kiviniemi oli uruissa ja Ekku Peltomäki valoissa. Toinen kerta oli Samuli Edelmanin virsikeikka. Mutta nyt, ihan normi jumalanpalvelus, jota en ole siellä ennen kokenut. Tunkua ei ollut, joten ihan rauhassa sain paikkani valita. Tsekkasin heti alkuun, että ei ainuttakaan tuttua virttä, harmi, koska olisi niin mieli tehnyt veisata. 

Kun kaikki alkoi, siellä oli esittely, kuka kukin on ja mieleen ei jäänyt kaikkia nimiä, mutta pappina oli Matti Perälä ja kanttorina Ville Perkkiö. Kyseessä oli siis sanajumalanpalvelus. 

Kun siellä penkissä istuu, niin voi samalla tsekkailla kirkon rakenteita, alttaritaulua, valoja ja olla niistä hyvinkin ihastuksissaan. Kolehdin voi nykyaikana muuten hoitaa Mobilepay'lla ja se onkin kätevää, koska harvoin on enää käteistä mukana ja niinpä näppäilin luuria. 

Evankeliumiteksti oli Tuhlaajapojasta, juu, tuttu juttu jo lapsuudesta, sillä kyllä on Raamatun kertomuksia kuultu ja omaksuttu yheltä sun toiselta kantilta. Saarna ei ollenkaan ollut tylsä, pitkä ja pitkäveteinen vaan ihan sellainen lupsakka tarina, minkä kuunteli mielellään.

Kanttori oli mainio, lauloi kuin Caruso ja kun oli kanttorin loppusoitto, niin mietin, kenen sävellys ja olipa joku muukin miettinyt, koskapa Matti Perälä häneltä kysyi tätä ?! Kävi ilmi, että oli ihan improvisaatiota! Wau! Jäin sitten miettimään kanttorin ammattia, mitä kaikkea hänen kuuluu osata...
Mietinpä sitäkin, miksi kolehtia ei siunattu...

Kuusankosken kirkko on kaunis kivikirkko, jonka on suunnitellut Armas Lindgren ja se on rakennettu 1929. Suosittu paikka konserteille, enkä yhtää ihmettele. 
Kun jumalanpalvelus oli ohi, oli pakko jäädä kävelee ja ihmettelee Kuusankoskea ja tunti siinä vierähti, kun oli vaan niin nättiä.

Olin kuitenkin huomannut sieltä seurakunnan sivuilta sellaisenkin tapahtuman, että Anjalan kirkossa olisi messu  eli ehtoollisjumalanpalvelus illalla klo 18. Oon ennenkin halunut Anjalan kirkkoon, koska olen lukenut Tarja Jussilan kirjat, jotka käsittelevät sukua Anjalan Junkkarilta. Kirjojen henkilöitä on vihitty tässä kirkossa ja siunattukin haudan lepoon. Niinpä, kohti Anjalaa. Menin ajoissa paikalle ja otin kuvia...

Nyt on siis kyseessä puinen ristikirkko 1700-luvulta, joten sitä historian havinaa oli ilmassa. Katto on juur uusittu, joten se kiiltää jonkin aikaa. Äärimmäisen kaunis ja sellainen lämmin kirkko ja olin ihan pikkasen liekeissä, kun eka kertaa pääsin sisään.

Taaskaan ei ollut tunkua, joten jokainen sai paikkansa valita. Heti alkuun huomasin pari tuttua virttä ja sekös kohensi oloa, että nyt mie pääsen veisaamaan. Jumalanpalvelus alkoi Suvivirrellä - ihanaa ja miten mie veisasin mielin kirkkain. Esittelyä ei ollut, mutta kävin kurkkimassa seurakunnan sivuilta, että pappina olisi ollut Tanja Dahlström ja kanttorina Hanna Hoikkala. 

En sitten taas ollenkaan muistanut, että ne kirkolliset tekstit ovat aina joka palveluksessa samoja joka sunnuntai, joten nyt on kyllä se Tuhlaajapoika-juttu tullut tutuksi. Silti, joka papilla on se oma tyyli kertoa siitä, että olen nyt saanut kuulla parit hyvät versiot. 

Kolehti meni Anjalan kirkossa KÄPY'lle, lapsikuolemaperheet ry:lle. Hieno ele! Se kosketti ja myös se, että kolehti siunattiin. En tiedä miksi, mutta minua se aina koskettaa. 

Kun kanttori ilmoitusten jälkeen veti Täällä Pohjantähden alla ihan vaan ilman säestystä, niin kyllä meni ihan kylmät väreet ja tuli sellain olo, et täs kyläs kyl muistetaa edesmenneitä, kuten kaikkia muitakin.

Ehtoollinen nautittiin ja siinä ei kauaa mennyt, koska mahduimme melkein kaikki samaan aikaan sitä nauttimaan. Kun pappi lopuksi antoi ehtoollisen suntiolle, niin oletin, että suntio olisi tarjoillut sen papille - vaan ei - pappi nautti sen itse. Ensimmäistä kertaa näin tapahtuvan näin. 

Pidin molemmista palveluksista hyvin paljon, mutta eniten herkillä olin Anjalassa. On mainittavaa vielä sekin, että en kuulu kirkkoon, mutta siitä huolimatta käytän ehkä kirkon palveluksia enemmän kuin he, jotka siihen kuuluvat. 

Lämpimästi suosittelen, jos haluaa kokea rauhallisen elämyksen, niin kirkkoja on koko maa täynnä. Katsoo vaan ne paikalliset seurakunnan ilmoitukset ja lähtee tutustumaan. 

Siunattua kesää! Minut on siunattu tänään jo kahdesti ja ihan hyvä fiilis!

Kiasman viisi kivaa kerrosta

 Helsingissä käydessäni on aina ilahduttavaa käydä Kiasmassa, nykytaiteen museossa. Se sijaitsee otollisella paikalla ja aina sieltä löytyy jotain yllättävää taiteellista antia. Rakennuksenakin se on miellyttävä, sillä aina tuntuu, että siellä on tilaa ja helppo hengittää.

Ekassa kerroksessa on mm.lipunmyynti, ravintola ja museokauppa. Hyvä tila siihen, että astuu tiloihin ja siitä sitten alkaa kiivetä kohti mielenkiintoisia seikkailuja. 

Kakkos- ja kolmaskerros ovat nyt viritetty kokoelmalle Nelivärinen uni. Se on Kiasman kokoelmanäyttely ja käsittää hyvin erilaisia teoksia Kansallisgallerian kokoelmista. En juurikaan ottanut kuvia, kun en osannut päättää, mitä olisin kuvannut. Teoksia on paljon ja eri taiteilijoilta ja osa on semmoisia, että ne "elävät". 

Neloskerros otti minut sitten ihan totaalisesti haltuun, sillä siellä on Saamelaisen taiteen aika. Entiset ainoat.

Paljon erilaisia, erilaisten saamelaisten taiteilijoiden teoksia. Hyvin kävi myös ilmi se, kuinka saamelaisia on kohdeltu ja sekös minua on aina harmittanut. 

 "Tietopaketteja" oli ja niitä innoissani luin, vaikka sellainen ikävä haikeus asettui mieleen. Onneksi sentään ilahduin niistä upeista teideteoksista, joita oli eri tavoin loihdittu.

Ihan lempparini oli teos, mikä oli leveä, mutta kapea seinäteos, jonka on tehnyt Britta Marakatt-Labba. Sen nimi on Näkymä ja se on vuodelta 2019. Se on kirjonta ja applikaatio. Otin kuvan siitä, kuvan mikä on vain yksi kohta isosta teoksesta. Jotenkin se vain niin lämmitti mieltä.

Kuljin tässä kerroksessa aika lailla pitkään.

Siirryin sitten lopuksi sinne ylimpään kerrokseen, mikä on korkealla ja siellä on kattokin niin korkealla, ettei koskaan tiedä, mitä siellä tulee näkemään. Nyt siellä on Edith Karlson'n näyttely Sarastus. 

 Kaikenkoisia teoksia, joista osa niin suuria, että oikein pelotti. En ehkä uskaltaisi olla yksin tilassa ja vielä jos valot sammuisivat. Kuitenkin puhuttelevia ja paljon erilaisia. 

Kannattaa käydä tutustumassa, sillä aina siellä on jokaiselle jotakin! 

 

Palokunnan juhlat

 Ku Kuusankosken teatteri aikoinaa ajettiin alas (vielkii pännii se tilanne), nii jo sillo lohuttelin ittiäin, ett siel o nii mahtavaa, taitavaa ja kekseliäst porukkaa, ett kyl hyö jottai värkkää ja niihä hyö ovat sit tehneet. Lyöttäytysivät Mikä?teatterin kaa kimppaa ja siitähä ei oo ku hyvii seurauksii!

Palokunnan juhlat o Agapetuksen näytelmä, mikä jo vuosii sit esitettii Kuusankosken teatteris ja siin miun näkemäs esitykses ol sit iha oikee palohälytyskii. No, ny ei ollu, onneks, ni sai kattella koko esityksen yhtä soittoo. 

Tän version o ohjannu Karolina Eklund ja melkoset juhlat olkii viritelly. 
Palokunnan juhlat ku o semmone hassun hauska tarina siit, ku esitetää näytelmä, minkä aiheen o näytelmän esittämiin tai no, sen harjottelu. 

Eletää kyläs, mis valmistellaa Palokunnan juhlii näytelmää ja ku kylää o saapunu lomailemaa Severi Urmasto, näyttelijä, ni onhaa se saatava mukaan, etenkii ku kaik kylän naiset ovat hänest iha mehuissaa. Matti Olenius näyttelee roolissaa näyttelijää, joka sitte ohjaa kyläläisii ja hyvin vetääki, vaik jo katsojaan meinaa hermo mennä häne puolestaa niitte kaikkien tumpeloitte takii. Irma Jäppinen on Anna Bris, joka on ain enne ohjannu, mut suostuu ny mielin kielin olee apuohjaaja. 

Koko esityksen hauskuus on sitä, ku harrastajat harrastaa, mut mukaa tulee sit ne kaikkien keskinäiset suhteet, kylän juorut, perhetapahtumat ja ne kaik ovat nii läsnä siel kaike aikaa, ettei meinaa valmista tulla. Ain keskeytyy, ku jonkun täytyy mennä puhelimee. Osataanks vuorosanoi ja uskalletaanks jotai vai ei... Komediaa roppakaupal. Jokahiin ol nii osaasa uponnu, et sit ol kaike aikaa nii keskel kyläläiste elämää, et oikee kunnol jännitti, tuleeks täst ny yhtää mitää.

Rajakiven Erkki se ol sellain totuuen torvi, joka kieli poskes lauko ain niit kylän faktoi kehii, et iha väkisinkii nauratti. Janne Järvisalo ol kyl nii Erkki, ettei paremmast välii. Häne rouvansa Kerttu sai tämän täst olla sanomas, et ny Erkki, hiljaa. Tia Aronen ol varsin topakka Kerttu, joka lupas ain kaike hoitaa. 

Koko esitykses ol 13 näyttelijää eli melkone sakki, mut mite ottivat tarinan haltuu ja esittivät sen meil, nii ku oisvat ennenkii esiintyneet...ehe-ehe, no ku siis tarkotin, et mite ol nii valmist kauraa, ettei yhtää kömmähyst huomattu. 

On viel mainittava Eeva Hiki, joka ol koko sen talon vahtimestari-siivooja-yleismiesjantune, tiukka tyyppi, jonka jälki ol moitteetont, ei ees hiirii. Heidi Koskinen-Järvisalo ol kiva nähä pitkäst aikaa näyttelees!
Hemmetin hiano esitys, mikä kantsii mennä tsekkaa!!! Hei, ja sisätilois!!!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Eero Nelimarkka Ateneumissa

 Ateneum on paikka, missä on aina kiva käydä ja kyllä, siellä pitää käydä aina kun vain on mahdollisuus. Jotenkii on jo kiva käydä senkin takia, että se tuntuu tutulta ja silti aina on sellainen fiilis, että on kuitenkin vain vieraana ja kunniottaa niin paikkaa kuin sen tarjoamia elämyksiäkin. 

Nyt siellä on Eero Nelimarkan näyttely, joka alkoi jo 13.3 ja sitä voi käydä ihailemassa 13.9 asti. Eero Nelimarkka oli minulle jokseenkin vieras ja tuntematon, no hyvä, nimen olin ehkä joskus kuullut, mutta nyt se mielenkiinto heräsi ja miksi? Olin juuri lukenut kirjan Riitta Nelimarkasta, joka on Eeron pojantytär ja niin olikin sitten mentävä katsomaan, mitä se Riitan vaari oli aikoinaan saanut aikaseksi. 

Näyttely oli varsin laaja ja oli kivasti jaoteltu niin, että jokaisessa huoneessa/tilassa oli aina samanoloiset teokset. Juuri kun olin sanonut tyttärelleni, joka oli seuralaisenani, ettei tämä herra ollut mikään maisemamaalari, niin...

...tulimme tilaan, missä niitä maisemia sitten oli ja piisasi oikein roppakaupalla, toinen toistaan hienompia. 

Paljon aistin teoksista tunnelmia ja sellaista jännää lämpöä. "Huhtikuun ilta Pariisissa" oli maalaus, mikä todella tuo mieleen Pariisin huhtikuun, melkein alkoi soimaan joku ranskalainen chanson.

Eero Nelimarkka eli 1891-1977 ja Alajärvellä on Nelimarkka-museo. 
Taiteilijan elinkaari oli täynnä kaikkea ja niitä maalauksia syntyi yllin kyllin. Oli paljon omakuvia, mutta myös vaimo Saimasta. 

Minun mielestä tyyli on hiukan kantikasta, mutta silti niissä on omanlaisensa viehätys. 

Menkää Ateneumiin, ja nauttikaa sen näyttelyistä!

JUSSI KOUVO - "Ei kylää ilman riukuaitaa"

 Kesän ensimmäin kesäteatteri ol miulla Jussi Kouvo. Ja mis, nii Puolakan talomuseol. Se paikka on miul tuttu jo kansakouluajoist, ku sinne tehtii luokkaretki. Jote voin siis het kättelys kertoo olevain paljasjalkalain kouvolalain. Niinpä ol varsin mukavaa alottaa kesäteatterisuksee nostalgisest paikast. Mut, tää kesä...se o ain niin kovin konstikas. Niinpä, ku ensilta ol klo 18, nii mite sattukii, et alko sataa vettä jo 17:15. Mie se oon nii kokenu kesäteatterikävijä, jot en hetkaha ja miul o ain saeviitta mukaan ja jo nii parkkiintunu, et sokerit o sulanu vuosiin mittaa. 

Halusin nähä tän esityksen, jonka o kokoo keitelly Jouni Sjöblom, joka siis o musat viritelly alust loppuu, osallistunu viel kässäriinki. Kässäris o avustanu Kimmo Lavaste, joka o sit ohjannu koko setin. Kimmol ol viel melkone taika, ku ensillas meinas keskeyttää esityksen sateen takii, ni ol kohtaus menos, mis hoettiin Hakkaa päälle.... ni se olikii "lakkaa.... ja sade taukos! Nii myö sit nähtii koko esitys.

Jos on syntyny näil savuil, nii onhaa se hienoo ain saaha siit tietoo, mist kaik on saanu alkusa. Jussi Kouvo se tul Hämeest tänne, ihastu jokee, peltoihi ja mettii. Jussi Kouvoon taituroi sillai turvallise lupsakkaast Oleniuksen Esko. Vaa ei tarttinu Kouvon Jussin iha itteksee oleilla, ku sil ol Tellervo, Tapion tytär, Metsän neiti! Onks se vaa sellain myytti? Viivi Mauno ottaa katsojat nii haltuu, ku joutuu olee syän syrjällää, ettei se vaa tipu, ku siel vaik katon harjal keikkuu. Tellervo on tän tarinan tähti, se ku ei mukamas oo ees oikee, nii se voi irvii ja seikkailla siel muitte lomas mielin määrin. 

Tarina kulki ja oli totta tai ei, niin iha sellain, minkä otti haltuu. Ol kaikkee kyläläiste juttui, nii ku ny naapurie kans, nii ku ain. Skismoi synty, mut olhaa ne hoijettavis. 

Ku pienet pennut tul mukaa köyen vetoo ja sit voitettii, ni jo vai ne palkkioks halus laulaa. Olpa hianoo. 
Tää esitys ku o semmone, mis o mukaan iha kaike ikäsii, nii ku joka kyläs muutenkii. Siks tää maistu jotenkii nii erinomase hyvält. Oltii nii ku keskel jotaa historiaa, jossaa Kouvolan kyläs, mis tapahtu kaikkee. Ol jotenkii sellain hassu olo, et nykyaika ja se vanha aika kohtas. 

Kaikennii näköst tapahtumaa ja tapahtumii ol ja hyvi otettii myö katsojat haltuu. Laului kuultii nii paljo ja hyvi säestettyin, et oikee mielt himmens. Jouni Sjöblom'n sävellykset ja sanoitukset ovat niin vertaans vail. Melodisia ja tunteikkaita. 

Pakko o viel mainita kaik vermeet, ei hemmetti, mie kaike aikaa kattelin kaikkii vaattehia, mitä kaikkie pääl o, nii olhaa nii mittoin mukaa tehtyi ja sopivii. Mite Tellervon puku ol nii kaikee siihe liikkuvuutee sopiva!? Aiva uskomaton! Mut, kiitos kuuluu pukusuunnittelijal, joka o Seija-Kiuru-Lavaste (taitaa olla ohjaajan frouva)

Kannattaa käyä kattoo, nauttii musiikilliin esitys, joka nostaa historiallisii juttui mielee. 

Kuvat: Jouni Sjöblom