Kuin Raivo Äiti

 Syksy ja Kotkan ensimmäinen ensi-ilta! Lähdimme ajoissa Kouvolasta ja kun saavuimme Kotkaan, tuli hyvä mieli, pitkästä aikaa taas, sillä olihan sitä jo kerennyt ikävä tulla. Meillä oli sellainen kivanoloinen jännityksen tunne, koska Kuin Raivo Äiti oli esitys, mistä vain osasimme odottaa jotain, mutta mitä, niin ei muuta kuin että se on jokin upea teatterikokemus. 

Kuin Raivo Äiti esitetään Naapurinäyttämöllä ja ilman väliaikaa, joten kävimme ravitsemassa itsemme Bar Parvella, missä on aina niin suussa sulavat antimet ja mikä parasta, niin ruokavammaset on huomioitu. 

Loistava käsikirjoitus on Hanna Vahtikarin ja Kotkan ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen. Lavastus ja valosuunnittelu on Petteri Pietiäisen. Aivan nerokasta, kun vesikin tuli hanasta!!!

Tässä näytelmässä on sitten vain kaksi näyttelijää! Eeva Hautala ja Juho Markkanen, joista Eeva tekee sen äidin roolin, luonnollisesti. Niin ja hei, minkälaisen roolin, niin olen tässä jo pari päivää sitä makustellut, miettinnyt ja muistellut, niin että se oli ihan hemmetinmoinen suoritus! Se mieleton tempo ja draivi tuo esille niin hyvin sen näyttelijän ammattitaidon, jota ei voi kuin henkeä haukkoen ihailla. 

Eeva Hautala on Sirpa, jolle on tulossa ensimmäinen vauva! Hyvin kuvaavaa, millaista se on, kun perheeseen tulee se kolmas henkilö. Kun lapsia syntyy lisää, niin esikoisen osa on aina se aika lailla erilainen. Kaikki on uutta ja vaikka ihan hirveästi nauratti kaikki kommellukset, niin se, miten Sirpa sitten sanoo, kuinka opettelee vielä, sitä äidiksi tulemista, sitä uutta roolia. 

Juho Markkanen toimittaa perheen isän virkaa, mutta niin, että äitillä on estraadi aika lailla suurimman ajan. Koska esityksessä on musiikkia, niin sen tuottaminen jää näppärästi Markkasen kontolle. Musiikin suunnittelu on Jouni Bäckströmin. Musiikki tuo korostaa hyvin niitä tunteita, mitä käydään läpi. 

Kuin Raivo Härkä on sellainen esitys, mikä monen tulisi nähdä, sillä vaikka se on hauska ja ehkä hivenen karikatyyrinen, niin heittäähän se silmille kaikkea sitä, mistä vaietaan. Kuinka äidit ovat aina hyvi pitkälti olleet hiljaa siitä, miltä tuntuu, kun ei osaa, kun ei jaksa, pinna palaa jne. Silti se ei tarkoita sitä, etteikö lastaan rakastaisi. 

Nykypäivänä on vielä se saamarin some, mikä on armoton ja kuinka valheellinen. miten se antaa väärän kuvan siitä, millainen sinun tulisi olla. Nykyajan äiti on paineita täysi. Kyllä sitä tuli miettineeksi, pääsinkö helpommalla, kun omiani hoidin, heitä, jotka ovat jo aikuisia. Silloin ei ainakaan ollut somea rasitteena. 

Vauvat/lapset olivat nukkeja, joita sitten lenteli sinne sun tänne, aina tilanteen mukaan. Eeva sai venyä moneen, sillä paitsi että hän oli Sirpa, hän oli välillä muutakin. Vaatteitakin sai vaihdella ihan kiitettävästi. 

Nukkumaanmenovariaatiot olivat melkoisia! Aina kun sitä kuvitteli, että ne ovat nyt siinä, niin vielä tulee yksi ja millainen...

Kun esitys päättyy, kaikki on ihan hyvin, näyttämö täynnä kaikenlaista tavaraa, paikat huiskin haiskin, mutta silti, kaikki on ihan hyvin, sellainen hetkellinen harmonia. Niitäkin hetkiä on...

Kuvat: Jukka Koskinen

Diivat studiossa

 Aleksanterin teattteri Helsingin Bulevardilla on komea rakennus, jonka ohi olen mennyt lukemattomat kerrat, mutta nyt pääsin sinne sisälle! Olimme ajoissa paikalla, että sain ihailla upeita seiniä, no, kaikkea muutakin, sillä olihan se kaunista.

Esitys, jota saavuimme katsomaan, oli Diivat studiossa. Hienosti rakennettu esitys, missä oli vanhaa ja uutta aikaa sekoitettu sopivissa suhteissa, niin että loppututulos oli varsin herkulllinen.

Paikalla oli Ida Aalberg (Elina Mustonen) ja Aino Acté (Reetta Ristimäki) sadan vuoden takaa, studiossa, missä Tv-juontaja (Heljä Heikkinen) heitä lempeästi ohjaa siihen, mistä puhutaan. Heitä taas ohjaa studio-ohjaaja ja pianisti (Anu Silvasti). Vaan ihan koko paketin on ohjannut Lija Ficher.

Pääosin käsikirjoituksen on tehnyt Anna Kortelainen. Biisejä esityksessä on 12 ja kun eivät olleet ollenkaan tuttuja, niin niiden säveltäjät ovat Marko Puro ja Olli Kortekangas, sanoitukset Axa Sorjasen. Pari laulua oli kyllä jostain oopperasta, mutta enhän minä tunnistanut...

Ensimmäinen puoliaika meni niin, että valmistauduttiin suoraan studioesitykseen. Kaksi diivaa, joiden elämästä haettiin kaikkea sitä, mikä voisi nykyajan ihmistä kiinnostaa, eritoten sitä diivamaisuutta. Naisen elämää, millaista se oli silloin, mistä joutui luopumaan ja millaista oli luoda uraa. 

Molempien, sekä Ainon, että Idan tunnetuista esityksistä, eritoten Ida Aalbergin Nooran osasta Ibsenin Nukkekodissa. Aalberg leimautui niin Nooraan osaan, että ihmiset luulivat hänen olevan samanlainen. Ihan niin kuin nykyäänkin on kuullut näyttelijöiden kertovan, miten rooliin voi leimautua. 

Toisella puoliajalla ollaankin sitten studiossa ja suorassa lähetyksessä! 
Taustalla on kaiken aikaa kuvia Idasta ja Ainosta ja kuvat ovat vahvasti mukana esityksessä. Niitä katsellaan, ruoditaaan ilmeitä ja vaatetusta, kuvausajankohtaa jne. 

Mainoskatkon aikana studio-ohjaaja antaa komennuksen, että nyt jotain säpinää, sillä katsojaluvut laskeee. No, draamaa tulee ja olihan sen jännää.

Tv-juontaja samalla kipuilee oman elämänsä kanssa, joten saadaans siitäkin aineksia.

Diivat studiossa oli erittäin viihdyttävä esitys, joka oli rakennettu kasaan todella kivalla tyylillä! Jokaisen rooli omanlaisensa ja taidolla esitetty.

Kuvat: Nils Krogell

Miikkulan suuri päivä

 Tänäkin vuonna me suunnattiin Pyhtään harrastajateatterin antia katsastamaan ja olihan se jälleen niin kaikin puolin kannattava reissu. Nyt me nähtiin Markku Pölösen Miikkulan suuri päivä ja Pyhtäälle sen on ohjannut Henni Kiri. Pyhtää on aina se kesän viimeinen kesäteatteri ja se paikka, jonne ei tarvitse varautua säiden puolesta, sillä esitys on sisätiloissa, Purolan Svedebossa. 
Vastaanotto on aina niin lämmin ja ystävällinen, niin että tuntee itsensä heti tervetulleeksi. 

Miikkula on kylä jossain siellä Joensuun kupeessa, pieni ja kuolemassa, jos kauppaan ei saada uutta kauppiasta. Kylän ihmiset ovat kyllä niin hauskaa sakkia, että heti tulee sellainen olo, että voisi muuttaa Miikkulaan (no ei ihan, mutta melkein). Kylän taksisuhari on Keijo, sellainen moottoriturpa, joka ei saa mitään asiaa sanotuksi lyhyesti, vaan alkaa aina kiertän kaartaen selvittää. Jyrki Lommi suhailee osassaan varsin hyvin. Meinaa vaan Keijon elämä käydä surkiaksi, kun elämä koettelee. 

Kylässä on kuollut lääkäri Roseniuksen rouva ja hänelle sitten muistotilaisuutta pitäisi värkätä, samoin kun uudelle kauppiaspariskunnalle tervetuliaisjuhlaa. Koko kylän väki osallistuu niin riemumielin touhuun ja siinä sivussa sitten paljastuu yhtä sun toista. Roseniuksen fiilikset eivät ole korkealla, vaikka uusi rouvakin olisi jo ottamista vaille. Marko Paukkunen on niin sureva lääkäri, että pois alta ja kun hän alkaa laulaa, niin jopas vain ihan tuntuu selkäytimessä asti. Opettaja Kirsti koettaa parhaansa mukaan lohdutella ja Heidi Paukkunen saa roolissaan kipittää tohtorin perään tämän tästä. 

Kun kauppiaspariskunta sitten Keravalta (!) saapuu, niin johan alkaa ilotulitus, sillä Arja avaa heti sanaisen arkkunsa ja silloin on kaikilla muilla suu visusti supussa. Loviisa Luoma on aivan ihana Arja! Ihan solkenaan suoltaa sellaista settiä ja miten lauloi!!! Harri Koponen on mukavasti se avovaimoaan rakastava ja myötäilevä. Jesse Snygg istuu osaansa kuin hansikas. 

Miikkulan baarin emäntä Maikki on reipas ja topakka, kylän sydän. Irene Sipari-Vilhunen viehättää eritoten upealla lauluäänellään. Lammasfarmari Puhakka se käy tarinoimassa omia juttujaan, joissa ei ole päätä, ei häntää, mutta niinhän se aina on, että jos on hyvä tarina, niin ei haittaa, onko se totta. Jouni Tani on oikein sopiva Puhakka ja miten sitä joka kerran yllättyy hänenkin laulutaidostaan!!!

Tässä näytelmässä paitsi, että oli erittäin hauska tarina, niin kuulimme 13 laulua, joita säesti taitava Tanssiorkesteri Karambo! 
Iina Tani - Kapellimestari, koskettimet
Aada Tani - Sello
Sirpa Salorinne - Alttoviulu
Antti Järvinen - Kitara
Sauli Paukkonen - Basso, äänentoisto, äänitehosteet

Miikkulan kylässä oli sellainen porukka, aina Isä Anttoa myöten, joka vetäs Hectorin biisin siihen malliin, että se soi korvissa sitten koko väliajan. Jarmo Marttila oli vakuuttava. 
Vielä mainitsen Jaskan, joka laitosasentajana hääräili ja jonka osan Marjo Viherlaakso hoiti just niin kuin laitosasentajan kuuluukin. Vappua ei sovi unohtaa, sillä hän se oli se kylän tietotoimisto, joka vaan aina "tiesi" kaiken. Vappu oli vielä Jaskan äiti. Gina Drockila-Kosonen osasi aina olla paikalla. Koko kylä oli kaiken aikaa mukana hoitamassa kaikkea ja kaikkien asioita ja hyvässä hengessä. Varmaan samanoloisessa hengessä on Pyhtään Harrastajateatteri saanut tämänkin esityksen aikaiseksi. Kiitos kaikille "kyläläisille" ja kyläläisille!!!

Meidän sakki tykkäsi! Riitti kotimatkalle rupateltavaa, vaikka yksi meistä tulikin Haminasta ja me muut Kouvolasta! Ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen keikka. 

Kuvat: Tommy Larvi

Onnenvirta

 Enpä olisi uskonut, että löydän itseni oopperasta, mutta näin pääsi käymään. Miksi, niin huomasin, että nyt esitetään historiallista oopperaa paikallisin voimin ja jonka tapahtumat sijoittuvat Kymenlaaksoon. Koko paketin "äiti" on Eini Annukka Perälä, joka on Onnenvirran libretisti ja ohjaaja ja vieläpä hänellä on roolisuorituskin. Onnenvirran sävellys on niin kaunis ja koskettava ja sen on loihtinut  Auri-Helena Nikkinen. Kapellimestarina toimii Heidi Hämäläinen. Orkesterissa oli, jos oikein laskin, 10 lahjakasta soittajaa ja ensi-illassa pianon takana oli Esa Ylönen!

Tässä tarinassa onni virtaa eri aikoina. 2000-luvun onnelliset ovat Aada ja Jere. Matilda Nikkinen ja Matti Skyttä upeine äänineen ovat viehättävä pari.  He virittelevät suhdettaan samalla, kun nostavat tapahtumia historiasta.

Vuosi 1918 on esillä niin Kuusaalla kuin Kotkassakin. Sen vuoden tapahtumat nousevat jälleen kerran esiin, monin eri tavoin ja eri näkökulmista. 

Marika Hölttä ja Janne Erkkilä ottavat haltuun Märta ja Gustav Björkenheimin osat. Siinä missä Gustav tuskailee osaansa, Märta uskoo parempaan huomiseen. 

Joukkokohtauksia on sopivasti ja yksi niistä oli se, kun tehtaalaiset toivat Göstan tietoon haluamiaan asioita. Vaikka hän tuli heitä vastaan, se ei vaan auttanut. Kohtausten toteutus on aivan mahtavaa. Kuva on aina taustalla ja sitten lavastus on minimaalista ja vaihtuu nopeilla vaihdoilla. 

Kotkassa pariskuntana on Hilda ja Anton Anttila. Tässä ohjaaja/libretisti Eini Annukka Perälä on Hildan roolissa, kun taas Antonin osassa on Jussi Vänttinen. Punaiset haluavat Antonin Hallan sahan johtajaksi tai muuten... Sami Leino on useammassakin osassa, kuten muutama muukin. 

Hieno yllätys oli se, kun lapset olivat mukana ja kaksi heistä lauloi! Sitä oli ihan täpinöissää, että miten somaa!!! Lapset aina jotenkin herättävät sellaisen söpöystilan.

Koska on kyse oopperasta, niin "repliikit" siis lauletaan ja niin hienosti, että oli ihan hyvä, kun oli se libretto käsissä, että pystyi paremmin seuraamaan. Niin ja sitä seurattavaa piisasi yllin kyllin, sillä kun sitä juuttui vaikkapa katsomaan viuluja, niin eikös vain juuri samaan aikaan tapahtunut jotain siinä vieressä. 

Varsinainen puherepliikki oli lopussa, kun Sakari Viinikainen nousee wanhana miehenä lavalle tai Korian sillalle. Hän tulkitsee osansa nuorempana Gösta Björkenheiminä niin vetävästi, että ihan väkisinkin herkistyin. Siinä kuultiin sellaiset sanat, joita jokainen voi mielessään makustella. 

Loppulaulun jälkeen se oli sitten ohi! Vaan kyllä onnittelin itteäin, että lähin kokemaan tämän elämyksen. Ensi-ilta on nähty ja koettu ja esityksiä on vielä Kuusankoski-talolla neljä ja Kotkan konserttitalolla kolme. 

Kuvat: Eini Annukka Perälä

Rakkaushuolia

 Joka kesäinen Ristiinan reissukin se on aina hoidettava ja nyt siellä oli kesäteatteritarjonnassa Rakkaushuolia! Kari Häkkisen käsikirjoittama ja Ari-Matti Hedmanin dramatisoima näytelmä, jonka Ristiinaan on ohjannut Mimmi Rantala. 

Kun ajeltiin kohteeseen, niin satoi lähes koko matkan ja perillä sitten vedettiin jo sadevermeitä päälle, koska olimme ajoissa, niin pitelimme siinä sadetta sen aikaa, kunnes pääsimme katettuun katsomoon. Siel ei satanu, mut ei satanu näyttämölläkään, vaikka ihan paljaan taivaan alla esittivät. Meille kerrottiinkin, ettei esityksissä koskaan sada ja onhan se uskottava. 
Oli sen moni muukin uskonut, sillä ihmeen runsaasti oli porukkaa saapunut, keskellä viikkoa, viileänä ja kosteana iltana, joten hianoa!

Meille koko käsikirjoitus oli ja jäi hiukan sekavaksi, mutta se, miten se esitettiin, oli sitten sitä parasta antia. Rauno Argillander, joka on Ristiinan nuorisoseuran puheenjohtaja, esitti sitten esitti lääkäri Kai Aroluomaa, jonka kihlattu oli juuri jättänyt. Hän sitten lähtee irtiottomatkalle Rintalan kylään, missä urkenee ihan uudet kuviot. Ääni oli äärimmäisen miellyttävä.

Tohtori Aroluoma jääkin Korkalaisten aittaan lomailemaan ja saa sitten huomata, ettei sillä pariskunnalla lempi oikein leisku.
Tohtori piipahtaa sitten kyläbaarissa ja siellä sitä pitää Lotta Valkama, jonka osiin on sujahtanut Maisa Kakriainen. Lotasta taitaakin sitten kehkeytyä varsinainen juhannusheila. Baarin kantasakki on sitten sellaista melko tuttua kantista ja heti riitaa haastamassa. 

Kyllikki Korkalaisen roolissa Päivi Orava antaa ihan parastaan, ensin kiukkusena ja sitten jo hiukan "saaneen olosena".  Toivo Korkalainen on vähän saamaton, mutta kyllä se siitä sitten piristyy. Hannu Laamanen sitä osaa hoitaa. 

Tarinaa oli koottu kasaan pienistä kohtauksista, jotka eivät ihan saaneet toisiinsa yhteyttä, mutta olivat silti viihdyttäviä. Uusia esittäjia oli nyt entisten joukossa ja yhteistyö oli hyvin nähtävissä. 

Joukkokohtaukset olivat hauskoja ja musiikkivalinnat just sellaisia varsin osuvia. Yritteliäisyyttä oli yllin kyllin, joten sille bonukset!

Harmitonta kesäteatteria!'

Kuvat: Pia Hanski

Nuoren opettajattaren varaventtiili

 Hilja Valtonen ja Nuoren opettajattaren varaventtiili on vanha tarina ja siitä on elokuvakin tehty jo vuonna 1942. Olen ihan pienestä asti rakastanut kotimaisia elokuvia, eritoten niitä vanhoja ja kun olin nähnyt elokuvan, oli aina pakko kaivaa esiin sen kirjoittaja ja vielä lukeakin se tarina. Niin tuli tutuksi mm. Hilja Valtonen. Olin siis aika lailla innoissani, että nyt tähänkin hauskaan näytelmään oli tartuttu Tirvalla ja jos dramatisointi on Pentti Pesän, niin ohjauksesta on vastannut Annukka Waara.

Tirvan kesäteatteri on ihan vertaansa vailla jo senkin takia, että siellä on niin äärimmäisen kauniit maisemat. Koko paikka on yks ihanuus ja sitten jos siellä rannalla saa vain istuksia ja katsella jotain meille esitettyä, niin mitäs siitä muuta osaisi enää toivoa. 

Tirvalle on haalittu näyttelijäkavalkaadiin mahtavan sekalainen sakki kaikenikäisiä harrastajia ja miten se sit meneekin niin, että kaikki ovat roolissaan just eikä melkein. 

Liisa Harju on se tomera, valloittavan ihana ja järkevä opettaja, jonka roolissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa me nähtiin siinä Jenni Aikio. On ihan pakko myöntää, että minulla oli ikävä ennakkoasenne, kuinka politiikkona tunnettu ihminen voi olla pääosassa uskottava... No, se asenne roskiin, sillä olihan aivan mahtava suoritus. Napakka ja niin uskomattoman sujuva. Unohdin hyvin pian Jennin, sillä olin niin Liisa Harjun lumoissa. 
Veronika Laihinen on se toinen Liisa Harju ja väkisinkin tulee mieleen, että pitäisikö ottaa uusintakierros, että näkisi hänenkin tulkinnan Liisana. 

Koko jutun juoni on se, että Liisa Harju lähtee opettajaksi Pohjanmaalle, Latomeren pitäjään ja onhan se nyt savolaiselle melkoinen muutos. Kun siellä sitten kaikki pitäisi mennä niin kuin on mennyt aina, niin Liisa laittaakin hommat heti toimimaan eri tavalla, mutta hyvin . Ennen lähtöä hän saa tietää ja huomata, että hänen opettaja Martti Roine on häneen tykästynyt. Ilja Kaskimaa siis musisoinnin ohella esittää ns. ensirakastajaa. 

Suhde kuitenkin ei saa jostain syystä tulta ja sitten Latomeren tohtori Korpinen ihastuu Liisaan. Raine Kohopää on ihana tohtori, joka saa yleisön sydämet pysähtymään parikin kertaa... Tohtori Korpinen on kylällä kyllä monen muunkin kohde ja no, jutut lähtee kiertoon!

Katsottiin esitystä, mikä on kirjoitettu 100 vuotta sitten, mutta miten siinä tulee asioita esiin, jotka ovat edelleen tätä päivää! Koulun johtajapariskunta Herra ja Rouva Iippo kuvastivat hyvin sitä, että kuinka kaikki tehdään niin kuin on joskus sovittu. Kai Laihinen ja Katri Torro olivat varsin hauska pariskunta. Liisa Harju sitten laittaa niitä kapuloita rattaisiin heillekin. 
Kyläläiset puhuvat ja niin, sitä tehdään edelleen, aina kun joku on nähty jonkun kanssa jossain, se on jo jossain tiedossa. 

Liisalla on sitten opettajatovereita, kuten Oskari ja Rauha. Mukautuvaisia, mutta Liisa tuo heidänkin eloon pientä säpinää. Rauhan roolissa Anni Siekkeli loistaa upealla lauluäänellään. Oskarina Jere Saukkonen on ihan onnen omiaan. 

Porukkaa on, mutta parasta on kuitenkin näytelmän lapset! He vaan niin ottavat estraadin heti haltuun!

Aivan ihanaa seurata, miten he siellä ovat rooleissaan, kuinka isommat ohjaavat pienempiään ja miten koko homma toimii. Liikuttavan ihanaa ja se ajatus, että sieltä se polvi paranee. Niin ja hei, saavat paljon anteeksi, kuten yleensä harrastajateattereissa, kukaan ei ole moksiskaan, jos joku juttu ei toimi, kuten vaikkapa ovi, sillä sitä on ihan innoissaan, kuinka se ratkaistaan!

Mie ja miun seurue, tykättii kovasti ja kyl kannattaa viedä itsensä viihteelle ja ottaa suunnaksi Tirva!

Kuvat: Juho Vainonen

Ari Wahlsten ja Kit Karisma

 

 Ari Wahlsten on kirjoittanut jo 10. Kit Karisma-dekkaria! Uusin on Häikäilemättömät, joka noudattaa sitä vankkaa ja jännittävää sarjaa ja on ihan pakko lukea!
Oli pakko kysyä Arilta muutama kysymys suhteesta Kit Karismaan ja näin hän kertoi:

 

 

1. Ari Wahlsten ja Kit Karisma - kuinka tapasitte? Mistä se kaikki alkoi?

 

Puhemiehenä toimi silloinen kustantajani Mikko Aarne, joka kehotti minua kirjoittamaan dekkarin, koska jonkin omituisen etiäisen saaneena hän uskoi minun pystyvän siihen. Sitten piti vain ottaa selvää, minkälainen tyyppi tuleva työparini oli luonteeltaan. Totesin Kit Karisman karskiksi mutta suoraselkäiseksi kaveriksi, jolla oli yllättävän chandlerilainen suhtautuminen maailmaan - ja pidin siitä.

2. Miksi teit Kit Karismasta tummaihoisen? 

 

Kovaksikeitetyn dekkarin juuret ovat Yhdysvalloissa, ja sitä kunnioittaakseni tein päähenkilöstäni puoliksi amerikkalaisen. Ja koska iso osa amerikkalaisista on perimältään tummaihoisia, miksei myös Kit Karisma? Äitinsä puolelta hän on kylläkin vankkaa suomalaista sukujuurta.

 

3. Luomasi yksityisetsivä on varsin mielenkiintoinen, älykäs ja hauska tyyppi. Kuinka paljon hänessä on itseäsi?

 

En kyllä ole käyttänyt itseäni mittapuuna vähäisimmässäkään määrin. Onneksi. Olisin nimittäin hitonmoisessa lirissä, jos joutuisin kulkemaan Kit Karisman nahoissa niissä ympyröissä, joissa hän tapaa ammattiaan harjoittaa.

 

Kuva: Ari Wahlsten

 

4. Miten ja mistä poimit juonet jokaiseen Kit Karisma-tarinaan, jotka kuitenkin kaikki ovat itsenäisesti luettavissa?

 

Todennäköisesti sitä lukee lehtiä ja kahlailee muutenkin uutisvirrassa sen kummempia juonikuvioita juuri sillä hetkellä miettimättä. Sitten aihe putkahtaa osin jalostettuna esiin jossain ihan arkisessa tilanteessa, kuten vaikka pesutuvassa, ja silloin se pitää kirjata ylös.

 

5. Kit Karisma-dekkarisarja on jo edennyt osaan 10. Kun aloitit, oliko silloin mielessä sarja, joka jatkuu....

 

Silloin oli mielessäni vain se yksi ainoa kirja. Sen jälkeen oli tavoitteena trilogia, ja nyt en ole varma mistään.

 

Kiitos haastattelusta ja kiitos kirjoista!!! 

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät

 Jos joku kirjailija saa minut pauloihinsa, niin olen aika lailla kirjailijauskollinen. Ha-haa ja en varmasti ole ainoa lajissani, sillä onhan se vissi totuus, että kun löytää kirjailijan, jonka tuotokset miellyttää, niin silloinhan se on "peli menetetty", kaikki pitää saada. 

Minä tutustuin kirjailija Ari Wahlsteniin mm. kirjassa Kosteiden mestojen balladi ja se oli sitä luokkaa, että tunsin heti tykästyväni. Tyyli ja huumori napsahti heti.  Kun Ari Wahlsten sitten alkoi vaikuttamaan jännityskirjallisuuden puolella loihtimalla esiin yksityisetsivä Kit Karisman, olin ihan myyty. 

Kit Karisma on juuri se yksityisetsivä, jonka palkkaisin, jos olisi aihetta ja varaa. Ihan mieletön tyyppi, joka joutuu mitä kiperimpiin tilanteisiin ja juuri nyt tuleekin mieleen näyttelijä Eddie Murphy. Pahat paikat, niin että jännittää ihan täpöllä, mutta sitten lentääkin joku ihan mieletön läppä.

Ari Wahlsten on päässyt jo "kymppikerhoon", sillä Häikäilemättömät on koko sarjan 10. osa. Uskomatonta, mutta Kit Karisma on edelleen hengissä ja porskuttaa hommissaan. Ihan vitsin siisti tyyppi. Wahlsten osaa taidon kirjoittaa ja ujuttaa sen huumorin sinne joukkoon niin, ettei sitä edes ensin huomaa, vasta kun alkaa nauru kuplia kurkusta, niin se on perillä.

Kuva: Docendo

Häikäilemttömät on tarina siitä, kun Kit Karisma palkataan tutkimaan aviorikosta. No, eikös se ole se perinteisin juttu, mihin saa toimeksiannon. Vaan nytpä tarina poikii sitten ihan vaan pikkasen muutakin maustetta koko aviorikokselle. Tulee yllättäen mukaan jännä yritys, joka tuottaa drooneja viihde- mutta myös sotilaskäyttöön. Meinasin pudota välillä kyydistä, kun sitä on kaikin muodoin yrittänyt olla kiinnostumatta koko droonitouhusta, mutta toisin kävi. 
Scandic Drones on mukana touhussa hyvin vahvasti ja kun sieltä sitten paljastuu yhtä sun toista, niin onhan siinä setvimistä.

Kit Karisma joutuu jälleen, hänelle ominaiseen tapaan, tilanteisiin, missä vaan tulee jostain kumman syystä ruumiita. En yleensä pidä siitä, kun ruumiita alkaa tulla, mutta jollain on tyyli tuoda ne esille siihen malliin, ettei niin pahasti harmita. 

Pidän tavattomasti kirjassa käydystä sanailusta. Se vaaan on jotenkin niin "elokuvamaista", että kun sitä lukee, lähes näkee, kuka ne replat lausuu ja millä äänensävyllä. Kun mainitsin elokuvamaisuuden ja jo aiemmin Eddie Murphyn, niin Suomessa tämän Kit Karisman osan voisi vetänä Chike Ohanwe.

Häikäilemättömät on häikäilemätön tarina. Se ottaa lukijasta niskalenkin eikä päästä ennen kuin koko setti on käyty läpi. Sitten voi pyyhkiä pölyt hihoista, kohentaa kaulusta ja jatkaa matkaa, pysähtyä ja miettiä, milloin tulee seuraava osa. 

Korvenkylän We will rock you-musikaali

Minun kesään on kuulunut, kaiken muun lisäksi, myös Korvenkylän kesäteatteri. Kun siitä sain infoa jo aika lailla ajoissa, että siellä on Queen-musikaali, niin olinpa pissiä housuuni ja sitten alkoi se malttamaton odottaminen. Pääsinpä sitten ensi-iltaan ja otin autooni kaikki ne, jotka mahtuivat. Sää oli sitä sun tätä ja vettä oli luvattu, mutta ihan sama. Jos siellä esiinnytään, ni me kyllä voidaan valita sellaiset varusteet, että voidaan nauttia siitä. Kaiken päivää tihutteli enemmän ja vähemmän, mutta jotenkin en vaan osanut olla millään lailla huolissani. Kun olimme kohteessa, niin siellä vähän ripotteli ja yks sun toinen viritteli sadeviittaa kohillensa, mut mie en. Sadeviitta se oli minullakin mukana ja meinasin, että sitten kun ihan oikeasti alkaa sataa, viritän sen, ja eipä muuten tarvinut sen virityksiä.

Nähtiin mieletön esitys Queenin musiikista! Jos musa oli Queenia, niin siihen alkuperäisen kässärin oli värkännyt Ben Elton, mutta nyt annan sitten suuren kunnian myös suomentaja Paavo Leppäkoskelle, sillä niin oli nasevaa tekstiä. Olipa muutenkin omintakeinen tarina. Ohjaajana on Jalle Niemelä ja apulaisohjaajana Henna Hännikäinen. On heillä ollut hommia, että kaikki on saatu toimimaan. 

Pääosissa tähteilivät Galileo ja Scaramouche eli Lauri Pönni ja Piia Jussila. Voi jumalaare, miten taitavia ja osaavia, ihan jumalaisilla äänillä lauloivat ja esiintyminen oli muutenkin ihan parasta.

Koko tarina oli varsin kivasti värkätty sen Queenin musiikin ympärille, jota oli runsaasti, enkä halunut seurata käsiohjelmasta ollenkaan, että mikä biisi tulee seuraavaksi, vaan heittäydyin vaan siihen fiilikseen niin täysin, että kaiki otetaan avosylin vastaan, mitä on tarjolla ja kyllä oli syli ihanasti täys. 

Minä siis pidin tästä esityksestä tavattomasti, niin jakaisin kiitoksia jakaa vaikka kelle vallan mahottomasti, mutta siis kaikki esiintyjät olivat niin kuin olisivat ennenkin esiintyneet! 
Hanna Peralä saa kiitoksia lavastuksesta ja puvustuksesta, ensinnäkin, koska bändi oli nostettu estraadille, ylös ja sateelta suojaan. ja puvustus oli sitä luokkaa, että silmä lepäsi. Koskaan ei tiennyt, millaisissa asuissa sieltä tullaan.

Koreografiat olivat aivan mahtavia! Tuuli Immonen on ne hoidellut ja oli ilo seurata jokaista liikettä ja aina jäädä ihmettelemään, miten siistiä se on. 

Jokainen oli tähtenä omassa roolissaan ja sitä katsojana sai vaan olla ihan haltioissaan, miten uskomatonta settiä oli tullut näkemään. Olisi voinut luulla, että kyseessä ovat ammattilaiset, koska kaikki meni vaan niin putkeen. 

Todella ISO joukko on ollut tätä tekemässä ja toivon, että paljon isompi joukko menee tästä nauttimaan. 

Ääni- ja valosuunnittelu oli Sami Viitalon. Aivan huikeeta, ku niin hienot valotaulut, missä näki välillä tekstiäkin ja sit oli ihan hukassa, kun ei tiennyt, mitä seuraa. Sami viel näytteli ja oli hoitanut kuoronjohdon yhdessä Maarit Viitalon kanssa, joka myös oli estraadilla. 

Koko esityksen ajan oli poutaa. Joskus vaan käy niin ihanasti, että jossain tuolla pannaat hanat kiinni, että saadaan jotain upeeta esitettyä ja siitä nautittua.  Kyllä ja tulee sellainen olo, että näkiskö joku siellä jossain, miten sitä täällä muistetaan...

Queen kuului jossain määrin minun nuoruuteeni ja kun sitä kuuntelee, niin ottaahan se nostalgiat esille. Kun tuli se biisi, mitä ei käsiohjelmassa mainita, nousi mieli aika lailla herkille. 
Koko esitystä voisi hehkuttaa kokonaisen romaanin verran, mut en tee sitä, vaan kehotan kaikkia menemään ja kokemaan sen, koska paikan päällä se on parasta!

 Kaikki pelasi vimpan päälle! Sitä aina arvostaa liikenteen ohjausta, niin ja sitä, kun tulee ajoissa paikalle, niin voi se luppoajan käyttää siihen, kun nauttii kärkkärin!

Kuvat: Jani Kiviranta

Kahen akan loukussa

 Tehtiin matka Neuvottomaan, Neuvo-teatterin esitystä katsomaan. Oli jo toinen kerta, kun siellä kävimme ja taas oli sellainen neuvoton fiilis, että lähetäänpä ajoissa, koska on huomioon otettava eksymisvaara. Tämä paikka on siis Haminan kupeessa ja sellaissa niemen nokassa kuin Lauvanniemi. Mahettoman kaunis paikka ja molemmilla kerroilla ajoin sinne ihan suoraan, ilman eksymistä ja ilman navigaattoria, koska se nyt ei vaan minun elämänkatsomukselle sovi. Olimme siis ajoissa, joten oli aikaa virittäytyä tunnelmaan.
Koska on Suomen kesä ja sen epävakaat säät, niin oli sadevermeet mukana, koska koko päivän oli satanut, vaan kuinkas sitten kävikään, ei satanut enää!

Kahen akan loukussa on sellainen tyypillinen kesäteatteri-iloittelu, jonka on käsikirjoittanut Heikki Luoma, kaikkien maalaiskomedioiden kunkku. Ohjauksen on toimittanut Ninni Suntio. Nokkelan lavastuksen suunnitellut Henri Saarainen ja varsin kiva puvustus on Mervi Leinosen tyylillä luotu. 

Tarina alkaa vastanaineen pariskunnan kotiin paluu häistä - autolla tai sellaisella kämäsellä Volvolla, jonka takaikkunassa on kyltti "JUST NAIN"...
Sulhanen, Veijo Hurmalainen, varsinainen peräkammarin poika on sellainen vässykkä, että joo, sellasia varmaan on oikeastikin olemassa. Jouni Saikkonen Veijon roolissa osaa olla niin lapanen, että heti alkaa miettimään, että mitenkähän tässä oikein käy . 

Kuva: Ninni Suntio

Morsian on aluksi niin onnellinen ja innoissaan, mutta kun se Veijon äiti saapuu kotiin, niin jopas ääni kellossa muuttuu. Tuulia ei ole kuin hetken onnellinen nuorikko ja hänen osassaan Maarit Räsänen saa olla ja tyytyä kakkosijaan. Veijon äiti BERTTA, aiperskutti, miten perin juurin ÄRSYTTÄVÄ eukko!!!! Maarit Valtonen on niin Bertta, että varmaan sinkosin häneen "murhaavia" katseita. Yritin muistuttaa itseäni, että tämä on vain näytelmä ja henkilöt ovat lievästi karrikoituja, ehe-ehe.

Veijon kaveri, poikamies-Pekka, joka on vahvasti sitä mieltä, ettei yhen maitolitran takia tartte koko lehmää ostaa on ehkäpä koko näytelmän hauskin rooli ja ehkä juuri siksi, että siinä pelleilee Jan Mykkänen, joka vaan on aina niin luonteva esiintyjä. 

Kuva: Jan Mykkänen

Väliajan jälkeen vauhti vaan kiihtyy, sillä silloin mikään ei ole enää sitä, miltä alussa näytti! Näytelmän muut naisosat ottavat ja rempaisevat Veijon mukaansa ja alkaa eri meininki. 

Naapurin naukkaileva Ulpu on tomera täti ja hänen osassaan on Tuula Pakkala. Sitten on Reeli, aivan hupaisa eestiläinen lehmapiohelpottaja - Mervi Leinonen on kyllä niin maan mainio Reeli. Talon piika, Bertan käsikassara Mallu, joka ei koskaan osaa tehdä mitään Bertan mieliksi. Saimi Ahonen saa Malluna puistella mattoja ja vaikka mitä muuta, mutta hänestäkin kuoriutuu jonottaja. Nämä naiset kun raapasevat vässykkä-Veijon mukaansa, niin sit tuleekin Sir Veijo ja tempo on ihan omaa luokkaansa. 

Kuva:Jan Mykkänen

Kun on kyse maaseutukomediasta, niin onhan mukana vielä avioliittoneuvoja Gunilla ja salaperäinen Vello. Leena Jaakkola saa sählätä mielin määrin hienoissa kengissään ja Jani Jaakkola ei paljon lava-aikaa saa, mut hyvin otti osansa ihan viime metreillä.

Kahen akan loukussa on esitys, mistä ei mitään tolkullista osaa sanoa muuta kun että se kannattaa käydä nauttimassa ja nauramassa. Juuri sellainen hatunnosto, miten on tyyppejä, jotka panevat itsensä likoon, viihdyttääkseen meitä, jotka haluamme vain istua paikoillaan ja katsella, kun muut huhkii. 

Iso Iita Mikkelissä

 Mikkelin kesäteatteri Naisvuorella, se jotenkii kuuluu kesään, ihan pakko päästä ja sit mennä. No, nyt on päästy, menty ja käyty!

Tänä vuonna siellä on maalaiskomedia Iso Iita. Lähettii liikkeelle siihen malliin, että selvä, että semmonen. Ei tarvinut etukäteen perehtyä millään lailla, koska aateltiin vakavissaan, että Mikkeli ei ole koskaan pettänyt. 
Asetuimme hyville paikoille ja ajoissa. Alettii selailee ohjelmaa ja sillo se sytty - lamppu - siitä, että Antti Heikkinen on ollut toinen käsikirjoittaja ja mie niin heti, sillo viimeistään käsitin, että nyt se sitten pukkaa semmosta settii, että perse penkkiin ja sukista kiinni. Se toinen käsikirjoittaja on Heikki Kujanpää.
Ohjaajaan on hääräillyt Pekka Laasonen.

Alunperin tarina on viritetty Kuopioon, mutta nyt kivasti sovellettu Mikkelii, koska sitä sammaa savvoo. Iso Iita esitettiin alusta loppuun niin maan mahettoman hienosti savon murteel, et jotenkii tuppas olemaan välillä melkein kotonen olo. Ite ku oon sillee puoliks savolain, ni kieli on tuttu.

Esitys lähtee käyntiin ilman mitään alkuesittelyjä, sillä heti mennään syvään päätyyn ja vaikka ollaan apteekissa, niin meno on melkosen huimaa. Apteekissa ihan vaan töissä oleva Mäkysen Lyyti ottaa itelleen niin päähenkilön osan ja sen huomaan tähteyden, niin hänen roolissaan Anna-Leena Sipilä on kerrassaan loistava. 
Tommi Rantamäki, okei joo tuttu mm. Modernit miehet-sarjasta, mutta nyt, niin täysin päinvastainen rooli, että pikkasen piti hakea, onko kyseessä sama henkilö. Maalari Eero Bovellankin, joka niiden sutien ja pensseleidensä kanssa oli sitten sutimassa yhtä sun toista ja Lyyti se antoi hänelle ihan oman nimenkin, joka jääköön silti tässä kertomatta, koska...no,kröhm...
Iso Iita, Iida Railo on se, joka pelmahtaa heti alussa paikalle, koska on juhannus ja haluaa löytää isänsä ja äitinsä. Johanna Kuuva paukuttaa sellaista settiä, että tuntuu kuin katsomossakin alkais hengästyttää.

Apteekkari ite, melkonen lapanen, mutta Lyyti vaan on aina tykänny, ei ole vaan koskaan päässy oikein tuntumaan. Apteekkari Aadolf Saastamoinen,  tuttujen kesken vaan Aatu ja näyttelijänä Panu Vauhkonen, on kova ottaa huikkaa ja sillä on uusi vaimo, joka on sitten koko tarinan pahis, Sirpa. Irina Isberg vetää sellaisen vampin osan, että pois alta.

Iso Iita on esitys, missä on sellainen vauhti päällä, että kun tuli väliaika, niin oli sellainen fiilis, että mitä perskuttia, justhaa tää alko!!! Jokahiin ol roolissaa niin kuin just siihe muottii luotu! 

Siis semmonen meininki oli, että meijän vieressä istu iäkkäämpi naisimmeinen, joka tuumas meille heti väliajan alettua, että olpa hyvä, ku en lähteny mökille, vaa tulin kattoo, mitä ne täällä esittää. Muutenkin huomattiin, että yleisö ol messis, kaikkii nauratti niin mahettomast. 

Koko tarina oli rakennettu niin hienosti kasaan, että siitä nautti ihan joka hetkessä ja kyllä, toivoi, ettei vaan vielä loppuisi. Tämmöstä on kesäteatteri just ihan parhaimmillaan, aivot narikkaan ja sit vaan istumaan ja ottamaan vastaan se, mitä sieltä tulee ja nauttimaan siitä .

Uskaltaisinko väittää, ettei ihan joka puolella Suomea toimisi, mutta tällä puolella kyllä. Murre oli ihan parasta ja miten kaikki sen taisivat, sitten ne kaikki lukuisat hauskat sanat, joita vaan on murteissa. Joten mie, joka rakastaa murteita ja niiden tuomia uusia/vanhoja ilmaisuja, tää esitys oli niin purkkaa. 

Tykättiin ja koko kotimatka Kouvolaan juteltii, mite ol mahtava esitys ja taas jaksaa pakertaa. 

Kuvat: Jere Lauha

Kulttuurikissa kävi kirkossa kahteen kertaan

 Juhannussunnuntai valkeni aurinkoisena, ihan toisin, mitä oli luvattu. Pläräsin aamulla luurista uutiset ja sitten menin seurakunnan sivuille, että missäs on jumalanpalveluksia! Oon ennenkin bongannut niin, että on jossain sellaisessa kirkossa, missä en ole koskaan käynyt, niin kiva keino mennä tutustumaan. Kävi niin, että Kuusankosken kirkossa alkaa jumalanpalvelus klo 10 ja sinne siis. 

Olen siellä toki ennenkin käynyt, mutta vain urkukonsertissa, jolloin Kalevi Kiviniemi oli uruissa ja Ekku Peltomäki valoissa. Toinen kerta oli Samuli Edelmanin virsikeikka. Mutta nyt, ihan normi jumalanpalvelus, jota en ole siellä ennen kokenut. Tunkua ei ollut, joten ihan rauhassa sain paikkani valita. Tsekkasin heti alkuun, että ei ainuttakaan tuttua virttä, harmi, koska olisi niin mieli tehnyt veisata. 

Kun kaikki alkoi, siellä oli esittely, kuka kukin on ja mieleen ei jäänyt kaikkia nimiä, mutta pappina oli Matti Perälä ja kanttorina Ville Perkkiö. Kyseessä oli siis sanajumalanpalvelus. 

Kun siellä penkissä istuu, niin voi samalla tsekkailla kirkon rakenteita, alttaritaulua, valoja ja olla niistä hyvinkin ihastuksissaan. Kolehdin voi nykyaikana muuten hoitaa Mobilepay'lla ja se onkin kätevää, koska harvoin on enää käteistä mukana ja niinpä näppäilin luuria. 

Evankeliumiteksti oli Tuhlaajapojasta, juu, tuttu juttu jo lapsuudesta, sillä kyllä on Raamatun kertomuksia kuultu ja omaksuttu yheltä sun toiselta kantilta. Saarna ei ollenkaan ollut tylsä, pitkä ja pitkäveteinen vaan ihan sellainen lupsakka tarina, minkä kuunteli mielellään.

Kanttori oli mainio, lauloi kuin Caruso ja kun oli kanttorin loppusoitto, niin mietin, kenen sävellys ja olipa joku muukin miettinyt, koskapa Matti Perälä häneltä kysyi tätä ?! Kävi ilmi, että oli ihan improvisaatiota! Wau! Jäin sitten miettimään kanttorin ammattia, mitä kaikkea hänen kuuluu osata...
Mietinpä sitäkin, miksi kolehtia ei siunattu...

Kuusankosken kirkko on kaunis kivikirkko, jonka on suunnitellut Armas Lindgren ja se on rakennettu 1929. Suosittu paikka konserteille, enkä yhtää ihmettele. 
Kun jumalanpalvelus oli ohi, oli pakko jäädä kävelee ja ihmettelee Kuusankoskea ja tunti siinä vierähti, kun oli vaan niin nättiä.

Olin kuitenkin huomannut sieltä seurakunnan sivuilta sellaisenkin tapahtuman, että Anjalan kirkossa olisi messu  eli ehtoollisjumalanpalvelus illalla klo 18. Oon ennenkin halunut Anjalan kirkkoon, koska olen lukenut Tarja Jussilan kirjat, jotka käsittelevät sukua Anjalan Junkkarilta. Kirjojen henkilöitä on vihitty tässä kirkossa ja siunattukin haudan lepoon. Niinpä, kohti Anjalaa. Menin ajoissa paikalle ja otin kuvia...

Nyt on siis kyseessä puinen ristikirkko 1700-luvulta, joten sitä historian havinaa oli ilmassa. Katto on juur uusittu, joten se kiiltää jonkin aikaa. Äärimmäisen kaunis ja sellainen lämmin kirkko ja olin ihan pikkasen liekeissä, kun eka kertaa pääsin sisään.

Taaskaan ei ollut tunkua, joten jokainen sai paikkansa valita. Heti alkuun huomasin pari tuttua virttä ja sekös kohensi oloa, että nyt mie pääsen veisaamaan. Jumalanpalvelus alkoi Suvivirrellä - ihanaa ja miten mie veisasin mielin kirkkain. Esittelyä ei ollut, mutta kävin kurkkimassa seurakunnan sivuilta, että pappina olisi ollut Tanja Dahlström ja kanttorina Hanna Hoikkala. 

En sitten taas ollenkaan muistanut, että ne kirkolliset tekstit ovat aina joka palveluksessa samoja joka sunnuntai, joten nyt on kyllä se Tuhlaajapoika-juttu tullut tutuksi. Silti, joka papilla on se oma tyyli kertoa siitä, että olen nyt saanut kuulla parit hyvät versiot. 

Kolehti meni Anjalan kirkossa KÄPY'lle, lapsikuolemaperheet ry:lle. Hieno ele! Se kosketti ja myös se, että kolehti siunattiin. En tiedä miksi, mutta minua se aina koskettaa. 

Kun kanttori ilmoitusten jälkeen veti Täällä Pohjantähden alla ihan vaan ilman säestystä, niin kyllä meni ihan kylmät väreet ja tuli sellain olo, et täs kyläs kyl muistetaa edesmenneitä, kuten kaikkia muitakin.

Ehtoollinen nautittiin ja siinä ei kauaa mennyt, koska mahduimme melkein kaikki samaan aikaan sitä nauttimaan. Kun pappi lopuksi antoi ehtoollisen suntiolle, niin oletin, että suntio olisi tarjoillut sen papille - vaan ei - pappi nautti sen itse. Ensimmäistä kertaa näin tapahtuvan näin. 

Pidin molemmista palveluksista hyvin paljon, mutta eniten herkillä olin Anjalassa. On mainittavaa vielä sekin, että en kuulu kirkkoon, mutta siitä huolimatta käytän ehkä kirkon palveluksia enemmän kuin he, jotka siihen kuuluvat. 

Lämpimästi suosittelen, jos haluaa kokea rauhallisen elämyksen, niin kirkkoja on koko maa täynnä. Katsoo vaan ne paikalliset seurakunnan ilmoitukset ja lähtee tutustumaan. 

Siunattua kesää! Minut on siunattu tänään jo kahdesti ja ihan hyvä fiilis!

Kiasman viisi kivaa kerrosta

 Helsingissä käydessäni on aina ilahduttavaa käydä Kiasmassa, nykytaiteen museossa. Se sijaitsee otollisella paikalla ja aina sieltä löytyy jotain yllättävää taiteellista antia. Rakennuksenakin se on miellyttävä, sillä aina tuntuu, että siellä on tilaa ja helppo hengittää.

Ekassa kerroksessa on mm.lipunmyynti, ravintola ja museokauppa. Hyvä tila siihen, että astuu tiloihin ja siitä sitten alkaa kiivetä kohti mielenkiintoisia seikkailuja. 

Kakkos- ja kolmaskerros ovat nyt viritetty kokoelmalle Nelivärinen uni. Se on Kiasman kokoelmanäyttely ja käsittää hyvin erilaisia teoksia Kansallisgallerian kokoelmista. En juurikaan ottanut kuvia, kun en osannut päättää, mitä olisin kuvannut. Teoksia on paljon ja eri taiteilijoilta ja osa on semmoisia, että ne "elävät". 

Neloskerros otti minut sitten ihan totaalisesti haltuun, sillä siellä on Saamelaisen taiteen aika. Entiset ainoat.

Paljon erilaisia, erilaisten saamelaisten taiteilijoiden teoksia. Hyvin kävi myös ilmi se, kuinka saamelaisia on kohdeltu ja sekös minua on aina harmittanut. 

 "Tietopaketteja" oli ja niitä innoissani luin, vaikka sellainen ikävä haikeus asettui mieleen. Onneksi sentään ilahduin niistä upeista teideteoksista, joita oli eri tavoin loihdittu.

Ihan lempparini oli teos, mikä oli leveä, mutta kapea seinäteos, jonka on tehnyt Britta Marakatt-Labba. Sen nimi on Näkymä ja se on vuodelta 2019. Se on kirjonta ja applikaatio. Otin kuvan siitä, kuvan mikä on vain yksi kohta isosta teoksesta. Jotenkin se vain niin lämmitti mieltä.

Kuljin tässä kerroksessa aika lailla pitkään.

Siirryin sitten lopuksi sinne ylimpään kerrokseen, mikä on korkealla ja siellä on kattokin niin korkealla, ettei koskaan tiedä, mitä siellä tulee näkemään. Nyt siellä on Edith Karlson'n näyttely Sarastus. 

 Kaikenkoisia teoksia, joista osa niin suuria, että oikein pelotti. En ehkä uskaltaisi olla yksin tilassa ja vielä jos valot sammuisivat. Kuitenkin puhuttelevia ja paljon erilaisia. 

Kannattaa käydä tutustumassa, sillä aina siellä on jokaiselle jotakin! 

 

Palokunnan juhlat

 Ku Kuusankosken teatteri aikoinaa ajettiin alas (vielkii pännii se tilanne), nii jo sillo lohuttelin ittiäin, ett siel o nii mahtavaa, taitavaa ja kekseliäst porukkaa, ett kyl hyö jottai värkkää ja niihä hyö ovat sit tehneet. Lyöttäytysivät Mikä?teatterin kaa kimppaa ja siitähä ei oo ku hyvii seurauksii!

Palokunnan juhlat o Agapetuksen näytelmä, mikä jo vuosii sit esitettii Kuusankosken teatteris ja siin miun näkemäs esitykses ol sit iha oikee palohälytyskii. No, ny ei ollu, onneks, ni sai kattella koko esityksen yhtä soittoo. 

Tän version o ohjannu Karolina Eklund ja melkoset juhlat olkii viritelly. 
Palokunnan juhlat ku o semmone hassun hauska tarina siit, ku esitetää näytelmä, minkä aiheen o näytelmän esittämiin tai no, sen harjottelu. 

Eletää kyläs, mis valmistellaa Palokunnan juhlii näytelmää ja ku kylää o saapunu lomailemaa Severi Urmasto, näyttelijä, ni onhaa se saatava mukaan, etenkii ku kaik kylän naiset ovat hänest iha mehuissaa. Matti Olenius näyttelee roolissaa näyttelijää, joka sitte ohjaa kyläläisii ja hyvin vetääki, vaik jo katsojaan meinaa hermo mennä häne puolestaa niitte kaikkien tumpeloitte takii. Irma Jäppinen on Anna Bris, joka on ain enne ohjannu, mut suostuu ny mielin kielin olee apuohjaaja. 

Koko esityksen hauskuus on sitä, ku harrastajat harrastaa, mut mukaa tulee sit ne kaikkien keskinäiset suhteet, kylän juorut, perhetapahtumat ja ne kaik ovat nii läsnä siel kaike aikaa, ettei meinaa valmista tulla. Ain keskeytyy, ku jonkun täytyy mennä puhelimee. Osataanks vuorosanoi ja uskalletaanks jotai vai ei... Komediaa roppakaupal. Jokahiin ol nii osaasa uponnu, et sit ol kaike aikaa nii keskel kyläläiste elämää, et oikee kunnol jännitti, tuleeks täst ny yhtää mitää.

Rajakiven Erkki se ol sellain totuuen torvi, joka kieli poskes lauko ain niit kylän faktoi kehii, et iha väkisinkii nauratti. Janne Järvisalo ol kyl nii Erkki, ettei paremmast välii. Häne rouvansa Kerttu sai tämän täst olla sanomas, et ny Erkki, hiljaa. Tia Aronen ol varsin topakka Kerttu, joka lupas ain kaike hoitaa. 

Koko esitykses ol 13 näyttelijää eli melkone sakki, mut mite ottivat tarinan haltuu ja esittivät sen meil, nii ku oisvat ennenkii esiintyneet...ehe-ehe, no ku siis tarkotin, et mite ol nii valmist kauraa, ettei yhtää kömmähyst huomattu. 

On viel mainittava Eeva Hiki, joka ol koko sen talon vahtimestari-siivooja-yleismiesjantune, tiukka tyyppi, jonka jälki ol moitteetont, ei ees hiirii. Heidi Koskinen-Järvisalo ol kiva nähä pitkäst aikaa näyttelees!
Hemmetin hiano esitys, mikä kantsii mennä tsekkaa!!! Hei, ja sisätilois!!!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Eero Nelimarkka Ateneumissa

 Ateneum on paikka, missä on aina kiva käydä ja kyllä, siellä pitää käydä aina kun vain on mahdollisuus. Jotenkii on jo kiva käydä senkin takia, että se tuntuu tutulta ja silti aina on sellainen fiilis, että on kuitenkin vain vieraana ja kunniottaa niin paikkaa kuin sen tarjoamia elämyksiäkin. 

Nyt siellä on Eero Nelimarkan näyttely, joka alkoi jo 13.3 ja sitä voi käydä ihailemassa 13.9 asti. Eero Nelimarkka oli minulle jokseenkin vieras ja tuntematon, no hyvä, nimen olin ehkä joskus kuullut, mutta nyt se mielenkiinto heräsi ja miksi? Olin juuri lukenut kirjan Riitta Nelimarkasta, joka on Eeron pojantytär ja niin olikin sitten mentävä katsomaan, mitä se Riitan vaari oli aikoinaan saanut aikaseksi. 

Näyttely oli varsin laaja ja oli kivasti jaoteltu niin, että jokaisessa huoneessa/tilassa oli aina samanoloiset teokset. Juuri kun olin sanonut tyttärelleni, joka oli seuralaisenani, ettei tämä herra ollut mikään maisemamaalari, niin...

...tulimme tilaan, missä niitä maisemia sitten oli ja piisasi oikein roppakaupalla, toinen toistaan hienompia. 

Paljon aistin teoksista tunnelmia ja sellaista jännää lämpöä. "Huhtikuun ilta Pariisissa" oli maalaus, mikä todella tuo mieleen Pariisin huhtikuun, melkein alkoi soimaan joku ranskalainen chanson.

Eero Nelimarkka eli 1891-1977 ja Alajärvellä on Nelimarkka-museo. 
Taiteilijan elinkaari oli täynnä kaikkea ja niitä maalauksia syntyi yllin kyllin. Oli paljon omakuvia, mutta myös vaimo Saimasta. 

Minun mielestä tyyli on hiukan kantikasta, mutta silti niissä on omanlaisensa viehätys. 

Menkää Ateneumiin, ja nauttikaa sen näyttelyistä!