Rakkaushuolia

 Joka kesäinen Ristiinan reissukin se on aina hoidettava ja nyt siellä oli kesäteatteritarjonnassa Rakkaushuolia! Kari Häkkisen käsikirjoittama ja Ari-Matti Hedmanin dramatisoima näytelmä, jonka Ristiinaan on ohjannut Mimmi Rantala. 

Kun ajeltiin kohteeseen, niin satoi lähes koko matkan ja perillä sitten vedettiin jo sadevermeitä päälle, koska olimme ajoissa, niin pitelimme siinä sadetta sen aikaa, kunnes pääsimme katettuun katsomoon. Siel ei satanu, mut ei satanu näyttämölläkään, vaikka ihan paljaan taivaan alla esittivät. Meille kerrottiinkin, ettei esityksissä koskaan sada ja onhan se uskottava. 
Oli sen moni muukin uskonut, sillä ihmeen runsaasti oli porukkaa saapunut, keskellä viikkoa, viileänä ja kosteana iltana, joten hianoa!

Meille koko käsikirjoitus oli ja jäi hiukan sekavaksi, mutta se, miten se esitettiin, oli sitten sitä parasta antia. Rauno Argillander, joka on Ristiinan nuorisoseuran puheenjohtaja, esitti sitten esitti lääkäri Kai Aroluomaa, jonka kihlattu oli juuri jättänyt. Hän sitten lähtee irtiottomatkalle Rintalan kylään, missä urkenee ihan uudet kuviot. Ääni oli äärimmäisen miellyttävä.

Tohtori Aroluoma jääkin Korkalaisten aittaan lomailemaan ja saa sitten huomata, ettei sillä pariskunnalla lempi oikein leisku.
Tohtori piipahtaa sitten kyläbaarissa ja siellä sitä pitää Lotta Valkama, jonka osiin on sujahtanut Maisa Kakriainen. Lotasta taitaakin sitten kehkeytyä varsinainen juhannusheila. Baarin kantasakki on sitten sellaista melko tuttua kantista ja heti riitaa haastamassa. 

Kyllikki Korkalaisen roolissa Päivi Orava antaa ihan parastaan, ensin kiukkusena ja sitten jo hiukan "saaneen olosena".  Toivo Korkalainen on vähän saamaton, mutta kyllä se siitä sitten piristyy. Hannu Laamanen sitä osaa hoitaa. 

Tarinaa oli koottu kasaan pienistä kohtauksista, jotka eivät ihan saaneet toisiinsa yhteyttä, mutta olivat silti viihdyttäviä. Uusia esittäjia oli nyt entisten joukossa ja yhteistyö oli hyvin nähtävissä. 

Joukkokohtaukset olivat hauskoja ja musiikkivalinnat just sellaisia varsin osuvia. Yritteliäisyyttä oli yllin kyllin, joten sille bonukset!

Harmitonta kesäteatteria!'

Kuvat: Pia Hanski

Nuoren opettajattaren varaventtiili

 Hilja Valtonen ja Nuoren opettajattaren varaventtiili on vanha tarina ja siitä on elokuvakin tehty jo vuonna 1942. Olen ihan pienestä asti rakastanut kotimaisia elokuvia, eritoten niitä vanhoja ja kun olin nähnyt elokuvan, oli aina pakko kaivaa esiin sen kirjoittaja ja vielä lukeakin se tarina. Niin tuli tutuksi mm. Hilja Valtonen. Olin siis aika lailla innoissani, että nyt tähänkin hauskaan näytelmään oli tartuttu Tirvalla ja jos dramatisointi on Pentti Pesän, niin ohjauksesta on vastannut Annukka Waara.

Tirvan kesäteatteri on ihan vertaansa vailla jo senkin takia, että siellä on niin äärimmäisen kauniit maisemat. Koko paikka on yks ihanuus ja sitten jos siellä rannalla saa vain istuksia ja katsella jotain meille esitettyä, niin mitäs siitä muuta osaisi enää toivoa. 

Tirvalle on haalittu näyttelijäkavalkaadiin mahtavan sekalainen sakki kaikenikäisiä harrastajia ja miten se sit meneekin niin, että kaikki ovat roolissaan just eikä melkein. 

Liisa Harju on se tomera, valloittavan ihana ja järkevä opettaja, jonka roolissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa me nähtiin siinä Jenni Aikio. On ihan pakko myöntää, että minulla oli ikävä ennakkoasenne, kuinka politiikkona tunnettu ihminen voi olla pääosassa uskottava... No, se asenne roskiin, sillä olihan aivan mahtava suoritus. Napakka ja niin uskomattoman sujuva. Unohdin hyvin pian Jennin, sillä olin niin Liisa Harjun lumoissa. 
Veronika Laihinen on se toinen Liisa Harju ja väkisinkin tulee mieleen, että pitäisikö ottaa uusintakierros, että näkisi hänenkin tulkinnan Liisana. 

Koko jutun juoni on se, että Liisa Harju lähtee opettajaksi Pohjanmaalle, Latomeren pitäjään ja onhan se nyt savolaiselle melkoinen muutos. Kun siellä sitten kaikki pitäisi mennä niin kuin on mennyt aina, niin Liisa laittaakin hommat heti toimimaan eri tavalla, mutta hyvin . Ennen lähtöä hän saa tietää ja huomata, että hänen opettaja Martti Roine on häneen tykästynyt. Ilja Kaskimaa siis musisoinnin ohella esittää ns. ensirakastajaa. 

Suhde kuitenkin ei saa jostain syystä tulta ja sitten Latomeren tohtori Korpinen ihastuu Liisaan. Raine Kohopää on ihana tohtori, joka saa yleisön sydämet pysähtymään parikin kertaa... Tohtori Korpinen on kylällä kyllä monen muunkin kohde ja no, jutut lähtee kiertoon!

Katsottiin esitystä, mikä on kirjoitettu 100 vuotta sitten, mutta miten siinä tulee asioita esiin, jotka ovat edelleen tätä päivää! Koulun johtajapariskunta Herra ja Rouva Iippo kuvastivat hyvin sitä, että kuinka kaikki tehdään niin kuin on joskus sovittu. Kai Laihinen ja Katri Torro olivat varsin hauska pariskunta. Liisa Harju sitten laittaa niitä kapuloita rattaisiin heillekin. 
Kyläläiset puhuvat ja niin, sitä tehdään edelleen, aina kun joku on nähty jonkun kanssa jossain, se on jo jossain tiedossa. 

Liisalla on sitten opettajatovereita, kuten Oskari ja Rauha. Mukautuvaisia, mutta Liisa tuo heidänkin eloon pientä säpinää. Rauhan roolissa Anni Siekkeli loistaa upealla lauluäänellään. Oskarina Jere Saukkonen on ihan onnen omiaan. 

Porukkaa on, mutta parasta on kuitenkin näytelmän lapset! He vaan niin ottavat estraadin heti haltuun!

Aivan ihanaa seurata, miten he siellä ovat rooleissaan, kuinka isommat ohjaavat pienempiään ja miten koko homma toimii. Liikuttavan ihanaa ja se ajatus, että sieltä se polvi paranee. Niin ja hei, saavat paljon anteeksi, kuten yleensä harrastajateattereissa, kukaan ei ole moksiskaan, jos joku juttu ei toimi, kuten vaikkapa ovi, sillä sitä on ihan innoissaan, kuinka se ratkaistaan!

Mie ja miun seurue, tykättii kovasti ja kyl kannattaa viedä itsensä viihteelle ja ottaa suunnaksi Tirva!

Kuvat: Juho Vainonen

Ari Wahlsten ja Kit Karisma

 

 Ari Wahlsten on kirjoittanut jo 10. Kit Karisma-dekkaria! Uusin on Häikäilemättömät, joka noudattaa sitä vankkaa ja jännittävää sarjaa ja on ihan pakko lukea!
Oli pakko kysyä Arilta muutama kysymys suhteesta Kit Karismaan ja näin hän kertoi:

 

 

1. Ari Wahlsten ja Kit Karisma - kuinka tapasitte? Mistä se kaikki alkoi?

 

Puhemiehenä toimi silloinen kustantajani Mikko Aarne, joka kehotti minua kirjoittamaan dekkarin, koska jonkin omituisen etiäisen saaneena hän uskoi minun pystyvän siihen. Sitten piti vain ottaa selvää, minkälainen tyyppi tuleva työparini oli luonteeltaan. Totesin Kit Karisman karskiksi mutta suoraselkäiseksi kaveriksi, jolla oli yllättävän chandlerilainen suhtautuminen maailmaan - ja pidin siitä.

2. Miksi teit Kit Karismasta tummaihoisen? 

 

Kovaksikeitetyn dekkarin juuret ovat Yhdysvalloissa, ja sitä kunnioittaakseni tein päähenkilöstäni puoliksi amerikkalaisen. Ja koska iso osa amerikkalaisista on perimältään tummaihoisia, miksei myös Kit Karisma? Äitinsä puolelta hän on kylläkin vankkaa suomalaista sukujuurta.

 

3. Luomasi yksityisetsivä on varsin mielenkiintoinen, älykäs ja hauska tyyppi. Kuinka paljon hänessä on itseäsi?

 

En kyllä ole käyttänyt itseäni mittapuuna vähäisimmässäkään määrin. Onneksi. Olisin nimittäin hitonmoisessa lirissä, jos joutuisin kulkemaan Kit Karisman nahoissa niissä ympyröissä, joissa hän tapaa ammattiaan harjoittaa.

 

Kuva: Ari Wahlsten

 

4. Miten ja mistä poimit juonet jokaiseen Kit Karisma-tarinaan, jotka kuitenkin kaikki ovat itsenäisesti luettavissa?

 

Todennäköisesti sitä lukee lehtiä ja kahlailee muutenkin uutisvirrassa sen kummempia juonikuvioita juuri sillä hetkellä miettimättä. Sitten aihe putkahtaa osin jalostettuna esiin jossain ihan arkisessa tilanteessa, kuten vaikka pesutuvassa, ja silloin se pitää kirjata ylös.

 

5. Kit Karisma-dekkarisarja on jo edennyt osaan 10. Kun aloitit, oliko silloin mielessä sarja, joka jatkuu....

 

Silloin oli mielessäni vain se yksi ainoa kirja. Sen jälkeen oli tavoitteena trilogia, ja nyt en ole varma mistään.

 

Kiitos haastattelusta ja kiitos kirjoista!!! 

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät

 Jos joku kirjailija saa minut pauloihinsa, niin olen aika lailla kirjailijauskollinen. Ha-haa ja en varmasti ole ainoa lajissani, sillä onhan se vissi totuus, että kun löytää kirjailijan, jonka tuotokset miellyttää, niin silloinhan se on "peli menetetty", kaikki pitää saada. 

Minä tutustuin kirjailija Ari Wahlsteniin mm. kirjassa Kosteiden mestojen balladi ja se oli sitä luokkaa, että tunsin heti tykästyväni. Tyyli ja huumori napsahti heti.  Kun Ari Wahlsten sitten alkoi vaikuttamaan jännityskirjallisuuden puolella loihtimalla esiin yksityisetsivä Kit Karisman, olin ihan myyty. 

Kit Karisma on juuri se yksityisetsivä, jonka palkkaisin, jos olisi aihetta ja varaa. Ihan mieletön tyyppi, joka joutuu mitä kiperimpiin tilanteisiin ja juuri nyt tuleekin mieleen näyttelijä Eddie Murphy. Pahat paikat, niin että jännittää ihan täpöllä, mutta sitten lentääkin joku ihan mieletön läppä.

Ari Wahlsten on päässyt jo "kymppikerhoon", sillä Häikäilemättömät on koko sarjan 10. osa. Uskomatonta, mutta Kit Karisma on edelleen hengissä ja porskuttaa hommissaan. Ihan vitsin siisti tyyppi. Wahlsten osaa taidon kirjoittaa ja ujuttaa sen huumorin sinne joukkoon niin, ettei sitä edes ensin huomaa, vasta kun alkaa nauru kuplia kurkusta, niin se on perillä.

Kuva: Docendo

Häikäilemttömät on tarina siitä, kun Kit Karisma palkataan tutkimaan aviorikosta. No, eikös se ole se perinteisin juttu, mihin saa toimeksiannon. Vaan nytpä tarina poikii sitten ihan vaan pikkasen muutakin maustetta koko aviorikokselle. Tulee yllättäen mukaan jännä yritys, joka tuottaa drooneja viihde- mutta myös sotilaskäyttöön. Meinasin pudota välillä kyydistä, kun sitä on kaikin muodoin yrittänyt olla kiinnostumatta koko droonitouhusta, mutta toisin kävi. 
Scandic Drones on mukana touhussa hyvin vahvasti ja kun sieltä sitten paljastuu yhtä sun toista, niin onhan siinä setvimistä.

Kit Karisma joutuu jälleen, hänelle ominaiseen tapaan, tilanteisiin, missä vaan tulee jostain kumman syystä ruumiita. En yleensä pidä siitä, kun ruumiita alkaa tulla, mutta jollain on tyyli tuoda ne esille siihen malliin, ettei niin pahasti harmita. 

Pidän tavattomasti kirjassa käydystä sanailusta. Se vaaan on jotenkin niin "elokuvamaista", että kun sitä lukee, lähes näkee, kuka ne replat lausuu ja millä äänensävyllä. Kun mainitsin elokuvamaisuuden ja jo aiemmin Eddie Murphyn, niin Suomessa tämän Kit Karisman osan voisi vetänä Chike Ohanwe.

Häikäilemättömät on häikäilemätön tarina. Se ottaa lukijasta niskalenkin eikä päästä ennen kuin koko setti on käyty läpi. Sitten voi pyyhkiä pölyt hihoista, kohentaa kaulusta ja jatkaa matkaa, pysähtyä ja miettiä, milloin tulee seuraava osa. 

Korvenkylän We will rock you-musikaali

Minun kesään on kuulunut, kaiken muun lisäksi, myös Korvenkylän kesäteatteri. Kun siitä sain infoa jo aika lailla ajoissa, että siellä on Queen-musikaali, niin olinpa pissiä housuuni ja sitten alkoi se malttamaton odottaminen. Pääsinpä sitten ensi-iltaan ja otin autooni kaikki ne, jotka mahtuivat. Sää oli sitä sun tätä ja vettä oli luvattu, mutta ihan sama. Jos siellä esiinnytään, ni me kyllä voidaan valita sellaiset varusteet, että voidaan nauttia siitä. Kaiken päivää tihutteli enemmän ja vähemmän, mutta jotenkin en vaan osanut olla millään lailla huolissani. Kun olimme kohteessa, niin siellä vähän ripotteli ja yks sun toinen viritteli sadeviittaa kohillensa, mut mie en. Sadeviitta se oli minullakin mukana ja meinasin, että sitten kun ihan oikeasti alkaa sataa, viritän sen, ja eipä muuten tarvinut sen virityksiä.

Nähtiin mieletön esitys Queenin musiikista! Jos musa oli Queenia, niin siihen alkuperäisen kässärin oli värkännyt Ben Elton, mutta nyt annan sitten suuren kunnian myös suomentaja Paavo Leppäkoskelle, sillä niin oli nasevaa tekstiä. Olipa muutenkin omintakeinen tarina. Ohjaajana on Jalle Niemelä ja apulaisohjaajana Henna Hännikäinen. On heillä ollut hommia, että kaikki on saatu toimimaan. 

Pääosissa tähteilivät Galileo ja Scaramouche eli Lauri Pönni ja Piia Jussila. Voi jumalaare, miten taitavia ja osaavia, ihan jumalaisilla äänillä lauloivat ja esiintyminen oli muutenkin ihan parasta.

Koko tarina oli varsin kivasti värkätty sen Queenin musiikin ympärille, jota oli runsaasti, enkä halunut seurata käsiohjelmasta ollenkaan, että mikä biisi tulee seuraavaksi, vaan heittäydyin vaan siihen fiilikseen niin täysin, että kaiki otetaan avosylin vastaan, mitä on tarjolla ja kyllä oli syli ihanasti täys. 

Minä siis pidin tästä esityksestä tavattomasti, niin jakaisin kiitoksia jakaa vaikka kelle vallan mahottomasti, mutta siis kaikki esiintyjät olivat niin kuin olisivat ennenkin esiintyneet! 
Hanna Peralä saa kiitoksia lavastuksesta ja puvustuksesta, ensinnäkin, koska bändi oli nostettu estraadille, ylös ja sateelta suojaan. ja puvustus oli sitä luokkaa, että silmä lepäsi. Koskaan ei tiennyt, millaisissa asuissa sieltä tullaan.

Koreografiat olivat aivan mahtavia! Tuuli Immonen on ne hoidellut ja oli ilo seurata jokaista liikettä ja aina jäädä ihmettelemään, miten siistiä se on. 

Jokainen oli tähtenä omassa roolissaan ja sitä katsojana sai vaan olla ihan haltioissaan, miten uskomatonta settiä oli tullut näkemään. Olisi voinut luulla, että kyseessä ovat ammattilaiset, koska kaikki meni vaan niin putkeen. 

Todella ISO joukko on ollut tätä tekemässä ja toivon, että paljon isompi joukko menee tästä nauttimaan. 

Ääni- ja valosuunnittelu oli Sami Viitalon. Aivan huikeeta, ku niin hienot valotaulut, missä näki välillä tekstiäkin ja sit oli ihan hukassa, kun ei tiennyt, mitä seuraa. Sami viel näytteli ja oli hoitanut kuoronjohdon yhdessä Maarit Viitalon kanssa, joka myös oli estraadilla. 

Koko esityksen ajan oli poutaa. Joskus vaan käy niin ihanasti, että jossain tuolla pannaat hanat kiinni, että saadaan jotain upeeta esitettyä ja siitä nautittua.  Kyllä ja tulee sellainen olo, että näkiskö joku siellä jossain, miten sitä täällä muistetaan...

Queen kuului jossain määrin minun nuoruuteeni ja kun sitä kuuntelee, niin ottaahan se nostalgiat esille. Kun tuli se biisi, mitä ei käsiohjelmassa mainita, nousi mieli aika lailla herkille. 
Koko esitystä voisi hehkuttaa kokonaisen romaanin verran, mut en tee sitä, vaan kehotan kaikkia menemään ja kokemaan sen, koska paikan päällä se on parasta!

 Kaikki pelasi vimpan päälle! Sitä aina arvostaa liikenteen ohjausta, niin ja sitä, kun tulee ajoissa paikalle, niin voi se luppoajan käyttää siihen, kun nauttii kärkkärin!

Kuvat: Jani Kiviranta

Kahen akan loukussa

 Tehtiin matka Neuvottomaan, Neuvo-teatterin esitystä katsomaan. Oli jo toinen kerta, kun siellä kävimme ja taas oli sellainen neuvoton fiilis, että lähetäänpä ajoissa, koska on huomioon otettava eksymisvaara. Tämä paikka on siis Haminan kupeessa ja sellaissa niemen nokassa kuin Lauvanniemi. Mahettoman kaunis paikka ja molemmilla kerroilla ajoin sinne ihan suoraan, ilman eksymistä ja ilman navigaattoria, koska se nyt ei vaan minun elämänkatsomukselle sovi. Olimme siis ajoissa, joten oli aikaa virittäytyä tunnelmaan.
Koska on Suomen kesä ja sen epävakaat säät, niin oli sadevermeet mukana, koska koko päivän oli satanut, vaan kuinkas sitten kävikään, ei satanut enää!

Kahen akan loukussa on sellainen tyypillinen kesäteatteri-iloittelu, jonka on käsikirjoittanut Heikki Luoma, kaikkien maalaiskomedioiden kunkku. Ohjauksen on toimittanut Ninni Suntio. Nokkelan lavastuksen suunnitellut Henri Saarainen ja varsin kiva puvustus on Mervi Leinosen tyylillä luotu. 

Tarina alkaa vastanaineen pariskunnan kotiin paluu häistä - autolla tai sellaisella kämäsellä Volvolla, jonka takaikkunassa on kyltti "JUST NAIN"...
Sulhanen, Veijo Hurmalainen, varsinainen peräkammarin poika on sellainen vässykkä, että joo, sellasia varmaan on oikeastikin olemassa. Jouni Saikkonen Veijon roolissa osaa olla niin lapanen, että heti alkaa miettimään, että mitenkähän tässä oikein käy . 

Kuva: Ninni Suntio

Morsian on aluksi niin onnellinen ja innoissaan, mutta kun se Veijon äiti saapuu kotiin, niin jopas ääni kellossa muuttuu. Tuulia ei ole kuin hetken onnellinen nuorikko ja hänen osassaan Maarit Räsänen saa olla ja tyytyä kakkosijaan. Veijon äiti BERTTA, aiperskutti, miten perin juurin ÄRSYTTÄVÄ eukko!!!! Maarit Valtonen on niin Bertta, että varmaan sinkosin häneen "murhaavia" katseita. Yritin muistuttaa itseäni, että tämä on vain näytelmä ja henkilöt ovat lievästi karrikoituja, ehe-ehe.

Veijon kaveri, poikamies-Pekka, joka on vahvasti sitä mieltä, ettei yhen maitolitran takia tartte koko lehmää ostaa on ehkäpä koko näytelmän hauskin rooli ja ehkä juuri siksi, että siinä pelleilee Jan Mykkänen, joka vaan on aina niin luonteva esiintyjä. 

Kuva: Jan Mykkänen

Väliajan jälkeen vauhti vaan kiihtyy, sillä silloin mikään ei ole enää sitä, miltä alussa näytti! Näytelmän muut naisosat ottavat ja rempaisevat Veijon mukaansa ja alkaa eri meininki. 

Naapurin naukkaileva Ulpu on tomera täti ja hänen osassaan on Tuula Pakkala. Sitten on Reeli, aivan hupaisa eestiläinen lehmapiohelpottaja - Mervi Leinonen on kyllä niin maan mainio Reeli. Talon piika, Bertan käsikassara Mallu, joka ei koskaan osaa tehdä mitään Bertan mieliksi. Saimi Ahonen saa Malluna puistella mattoja ja vaikka mitä muuta, mutta hänestäkin kuoriutuu jonottaja. Nämä naiset kun raapasevat vässykkä-Veijon mukaansa, niin sit tuleekin Sir Veijo ja tempo on ihan omaa luokkaansa. 

Kuva:Jan Mykkänen

Kun on kyse maaseutukomediasta, niin onhan mukana vielä avioliittoneuvoja Gunilla ja salaperäinen Vello. Leena Jaakkola saa sählätä mielin määrin hienoissa kengissään ja Jani Jaakkola ei paljon lava-aikaa saa, mut hyvin otti osansa ihan viime metreillä.

Kahen akan loukussa on esitys, mistä ei mitään tolkullista osaa sanoa muuta kun että se kannattaa käydä nauttimassa ja nauramassa. Juuri sellainen hatunnosto, miten on tyyppejä, jotka panevat itsensä likoon, viihdyttääkseen meitä, jotka haluamme vain istua paikoillaan ja katsella, kun muut huhkii. 

Iso Iita Mikkelissä

 Mikkelin kesäteatteri Naisvuorella, se jotenkii kuuluu kesään, ihan pakko päästä ja sit mennä. No, nyt on päästy, menty ja käyty!

Tänä vuonna siellä on maalaiskomedia Iso Iita. Lähettii liikkeelle siihen malliin, että selvä, että semmonen. Ei tarvinut etukäteen perehtyä millään lailla, koska aateltiin vakavissaan, että Mikkeli ei ole koskaan pettänyt. 
Asetuimme hyville paikoille ja ajoissa. Alettii selailee ohjelmaa ja sillo se sytty - lamppu - siitä, että Antti Heikkinen on ollut toinen käsikirjoittaja ja mie niin heti, sillo viimeistään käsitin, että nyt se sitten pukkaa semmosta settii, että perse penkkiin ja sukista kiinni. Se toinen käsikirjoittaja on Heikki Kujanpää.
Ohjaajaan on hääräillyt Pekka Laasonen.

Alunperin tarina on viritetty Kuopioon, mutta nyt kivasti sovellettu Mikkelii, koska sitä sammaa savvoo. Iso Iita esitettiin alusta loppuun niin maan mahettoman hienosti savon murteel, et jotenkii tuppas olemaan välillä melkein kotonen olo. Ite ku oon sillee puoliks savolain, ni kieli on tuttu.

Esitys lähtee käyntiin ilman mitään alkuesittelyjä, sillä heti mennään syvään päätyyn ja vaikka ollaan apteekissa, niin meno on melkosen huimaa. Apteekissa ihan vaan töissä oleva Mäkysen Lyyti ottaa itelleen niin päähenkilön osan ja sen huomaan tähteyden, niin hänen roolissaan Anna-Leena Sipilä on kerrassaan loistava. 
Tommi Rantamäki, okei joo tuttu mm. Modernit miehet-sarjasta, mutta nyt, niin täysin päinvastainen rooli, että pikkasen piti hakea, onko kyseessä sama henkilö. Maalari Eero Bovellankin, joka niiden sutien ja pensseleidensä kanssa oli sitten sutimassa yhtä sun toista ja Lyyti se antoi hänelle ihan oman nimenkin, joka jääköön silti tässä kertomatta, koska...no,kröhm...
Iso Iita, Iida Railo on se, joka pelmahtaa heti alussa paikalle, koska on juhannus ja haluaa löytää isänsä ja äitinsä. Johanna Kuuva paukuttaa sellaista settiä, että tuntuu kuin katsomossakin alkais hengästyttää.

Apteekkari ite, melkonen lapanen, mutta Lyyti vaan on aina tykänny, ei ole vaan koskaan päässy oikein tuntumaan. Apteekkari Aadolf Saastamoinen,  tuttujen kesken vaan Aatu ja näyttelijänä Panu Vauhkonen, on kova ottaa huikkaa ja sillä on uusi vaimo, joka on sitten koko tarinan pahis, Sirpa. Irina Isberg vetää sellaisen vampin osan, että pois alta.

Iso Iita on esitys, missä on sellainen vauhti päällä, että kun tuli väliaika, niin oli sellainen fiilis, että mitä perskuttia, justhaa tää alko!!! Jokahiin ol roolissaa niin kuin just siihe muottii luotu! 

Siis semmonen meininki oli, että meijän vieressä istu iäkkäämpi naisimmeinen, joka tuumas meille heti väliajan alettua, että olpa hyvä, ku en lähteny mökille, vaa tulin kattoo, mitä ne täällä esittää. Muutenkin huomattiin, että yleisö ol messis, kaikkii nauratti niin mahettomast. 

Koko tarina oli rakennettu niin hienosti kasaan, että siitä nautti ihan joka hetkessä ja kyllä, toivoi, ettei vaan vielä loppuisi. Tämmöstä on kesäteatteri just ihan parhaimmillaan, aivot narikkaan ja sit vaan istumaan ja ottamaan vastaan se, mitä sieltä tulee ja nauttimaan siitä .

Uskaltaisinko väittää, ettei ihan joka puolella Suomea toimisi, mutta tällä puolella kyllä. Murre oli ihan parasta ja miten kaikki sen taisivat, sitten ne kaikki lukuisat hauskat sanat, joita vaan on murteissa. Joten mie, joka rakastaa murteita ja niiden tuomia uusia/vanhoja ilmaisuja, tää esitys oli niin purkkaa. 

Tykättiin ja koko kotimatka Kouvolaan juteltii, mite ol mahtava esitys ja taas jaksaa pakertaa. 

Kuvat: Jere Lauha

Kulttuurikissa kävi kirkossa kahteen kertaan

 Juhannussunnuntai valkeni aurinkoisena, ihan toisin, mitä oli luvattu. Pläräsin aamulla luurista uutiset ja sitten menin seurakunnan sivuille, että missäs on jumalanpalveluksia! Oon ennenkin bongannut niin, että on jossain sellaisessa kirkossa, missä en ole koskaan käynyt, niin kiva keino mennä tutustumaan. Kävi niin, että Kuusankosken kirkossa alkaa jumalanpalvelus klo 10 ja sinne siis. 

Olen siellä toki ennenkin käynyt, mutta vain urkukonsertissa, jolloin Kalevi Kiviniemi oli uruissa ja Ekku Peltomäki valoissa. Toinen kerta oli Samuli Edelmanin virsikeikka. Mutta nyt, ihan normi jumalanpalvelus, jota en ole siellä ennen kokenut. Tunkua ei ollut, joten ihan rauhassa sain paikkani valita. Tsekkasin heti alkuun, että ei ainuttakaan tuttua virttä, harmi, koska olisi niin mieli tehnyt veisata. 

Kun kaikki alkoi, siellä oli esittely, kuka kukin on ja mieleen ei jäänyt kaikkia nimiä, mutta pappina oli Matti Perälä ja kanttorina Ville Perkkiö. Kyseessä oli siis sanajumalanpalvelus. 

Kun siellä penkissä istuu, niin voi samalla tsekkailla kirkon rakenteita, alttaritaulua, valoja ja olla niistä hyvinkin ihastuksissaan. Kolehdin voi nykyaikana muuten hoitaa Mobilepay'lla ja se onkin kätevää, koska harvoin on enää käteistä mukana ja niinpä näppäilin luuria. 

Evankeliumiteksti oli Tuhlaajapojasta, juu, tuttu juttu jo lapsuudesta, sillä kyllä on Raamatun kertomuksia kuultu ja omaksuttu yheltä sun toiselta kantilta. Saarna ei ollenkaan ollut tylsä, pitkä ja pitkäveteinen vaan ihan sellainen lupsakka tarina, minkä kuunteli mielellään.

Kanttori oli mainio, lauloi kuin Caruso ja kun oli kanttorin loppusoitto, niin mietin, kenen sävellys ja olipa joku muukin miettinyt, koskapa Matti Perälä häneltä kysyi tätä ?! Kävi ilmi, että oli ihan improvisaatiota! Wau! Jäin sitten miettimään kanttorin ammattia, mitä kaikkea hänen kuuluu osata...
Mietinpä sitäkin, miksi kolehtia ei siunattu...

Kuusankosken kirkko on kaunis kivikirkko, jonka on suunnitellut Armas Lindgren ja se on rakennettu 1929. Suosittu paikka konserteille, enkä yhtää ihmettele. 
Kun jumalanpalvelus oli ohi, oli pakko jäädä kävelee ja ihmettelee Kuusankoskea ja tunti siinä vierähti, kun oli vaan niin nättiä.

Olin kuitenkin huomannut sieltä seurakunnan sivuilta sellaisenkin tapahtuman, että Anjalan kirkossa olisi messu  eli ehtoollisjumalanpalvelus illalla klo 18. Oon ennenkin halunut Anjalan kirkkoon, koska olen lukenut Tarja Jussilan kirjat, jotka käsittelevät sukua Anjalan Junkkarilta. Kirjojen henkilöitä on vihitty tässä kirkossa ja siunattukin haudan lepoon. Niinpä, kohti Anjalaa. Menin ajoissa paikalle ja otin kuvia...

Nyt on siis kyseessä puinen ristikirkko 1700-luvulta, joten sitä historian havinaa oli ilmassa. Katto on juur uusittu, joten se kiiltää jonkin aikaa. Äärimmäisen kaunis ja sellainen lämmin kirkko ja olin ihan pikkasen liekeissä, kun eka kertaa pääsin sisään.

Taaskaan ei ollut tunkua, joten jokainen sai paikkansa valita. Heti alkuun huomasin pari tuttua virttä ja sekös kohensi oloa, että nyt mie pääsen veisaamaan. Jumalanpalvelus alkoi Suvivirrellä - ihanaa ja miten mie veisasin mielin kirkkain. Esittelyä ei ollut, mutta kävin kurkkimassa seurakunnan sivuilta, että pappina olisi ollut Tanja Dahlström ja kanttorina Hanna Hoikkala. 

En sitten taas ollenkaan muistanut, että ne kirkolliset tekstit ovat aina joka palveluksessa samoja joka sunnuntai, joten nyt on kyllä se Tuhlaajapoika-juttu tullut tutuksi. Silti, joka papilla on se oma tyyli kertoa siitä, että olen nyt saanut kuulla parit hyvät versiot. 

Kolehti meni Anjalan kirkossa KÄPY'lle, lapsikuolemaperheet ry:lle. Hieno ele! Se kosketti ja myös se, että kolehti siunattiin. En tiedä miksi, mutta minua se aina koskettaa. 

Kun kanttori ilmoitusten jälkeen veti Täällä Pohjantähden alla ihan vaan ilman säestystä, niin kyllä meni ihan kylmät väreet ja tuli sellain olo, et täs kyläs kyl muistetaa edesmenneitä, kuten kaikkia muitakin.

Ehtoollinen nautittiin ja siinä ei kauaa mennyt, koska mahduimme melkein kaikki samaan aikaan sitä nauttimaan. Kun pappi lopuksi antoi ehtoollisen suntiolle, niin oletin, että suntio olisi tarjoillut sen papille - vaan ei - pappi nautti sen itse. Ensimmäistä kertaa näin tapahtuvan näin. 

Pidin molemmista palveluksista hyvin paljon, mutta eniten herkillä olin Anjalassa. On mainittavaa vielä sekin, että en kuulu kirkkoon, mutta siitä huolimatta käytän ehkä kirkon palveluksia enemmän kuin he, jotka siihen kuuluvat. 

Lämpimästi suosittelen, jos haluaa kokea rauhallisen elämyksen, niin kirkkoja on koko maa täynnä. Katsoo vaan ne paikalliset seurakunnan ilmoitukset ja lähtee tutustumaan. 

Siunattua kesää! Minut on siunattu tänään jo kahdesti ja ihan hyvä fiilis!

Kiasman viisi kivaa kerrosta

 Helsingissä käydessäni on aina ilahduttavaa käydä Kiasmassa, nykytaiteen museossa. Se sijaitsee otollisella paikalla ja aina sieltä löytyy jotain yllättävää taiteellista antia. Rakennuksenakin se on miellyttävä, sillä aina tuntuu, että siellä on tilaa ja helppo hengittää.

Ekassa kerroksessa on mm.lipunmyynti, ravintola ja museokauppa. Hyvä tila siihen, että astuu tiloihin ja siitä sitten alkaa kiivetä kohti mielenkiintoisia seikkailuja. 

Kakkos- ja kolmaskerros ovat nyt viritetty kokoelmalle Nelivärinen uni. Se on Kiasman kokoelmanäyttely ja käsittää hyvin erilaisia teoksia Kansallisgallerian kokoelmista. En juurikaan ottanut kuvia, kun en osannut päättää, mitä olisin kuvannut. Teoksia on paljon ja eri taiteilijoilta ja osa on semmoisia, että ne "elävät". 

Neloskerros otti minut sitten ihan totaalisesti haltuun, sillä siellä on Saamelaisen taiteen aika. Entiset ainoat.

Paljon erilaisia, erilaisten saamelaisten taiteilijoiden teoksia. Hyvin kävi myös ilmi se, kuinka saamelaisia on kohdeltu ja sekös minua on aina harmittanut. 

 "Tietopaketteja" oli ja niitä innoissani luin, vaikka sellainen ikävä haikeus asettui mieleen. Onneksi sentään ilahduin niistä upeista teideteoksista, joita oli eri tavoin loihdittu.

Ihan lempparini oli teos, mikä oli leveä, mutta kapea seinäteos, jonka on tehnyt Britta Marakatt-Labba. Sen nimi on Näkymä ja se on vuodelta 2019. Se on kirjonta ja applikaatio. Otin kuvan siitä, kuvan mikä on vain yksi kohta isosta teoksesta. Jotenkin se vain niin lämmitti mieltä.

Kuljin tässä kerroksessa aika lailla pitkään.

Siirryin sitten lopuksi sinne ylimpään kerrokseen, mikä on korkealla ja siellä on kattokin niin korkealla, ettei koskaan tiedä, mitä siellä tulee näkemään. Nyt siellä on Edith Karlson'n näyttely Sarastus. 

 Kaikenkoisia teoksia, joista osa niin suuria, että oikein pelotti. En ehkä uskaltaisi olla yksin tilassa ja vielä jos valot sammuisivat. Kuitenkin puhuttelevia ja paljon erilaisia. 

Kannattaa käydä tutustumassa, sillä aina siellä on jokaiselle jotakin! 

 

Palokunnan juhlat

 Ku Kuusankosken teatteri aikoinaa ajettiin alas (vielkii pännii se tilanne), nii jo sillo lohuttelin ittiäin, ett siel o nii mahtavaa, taitavaa ja kekseliäst porukkaa, ett kyl hyö jottai värkkää ja niihä hyö ovat sit tehneet. Lyöttäytysivät Mikä?teatterin kaa kimppaa ja siitähä ei oo ku hyvii seurauksii!

Palokunnan juhlat o Agapetuksen näytelmä, mikä jo vuosii sit esitettii Kuusankosken teatteris ja siin miun näkemäs esitykses ol sit iha oikee palohälytyskii. No, ny ei ollu, onneks, ni sai kattella koko esityksen yhtä soittoo. 

Tän version o ohjannu Karolina Eklund ja melkoset juhlat olkii viritelly. 
Palokunnan juhlat ku o semmone hassun hauska tarina siit, ku esitetää näytelmä, minkä aiheen o näytelmän esittämiin tai no, sen harjottelu. 

Eletää kyläs, mis valmistellaa Palokunnan juhlii näytelmää ja ku kylää o saapunu lomailemaa Severi Urmasto, näyttelijä, ni onhaa se saatava mukaan, etenkii ku kaik kylän naiset ovat hänest iha mehuissaa. Matti Olenius näyttelee roolissaa näyttelijää, joka sitte ohjaa kyläläisii ja hyvin vetääki, vaik jo katsojaan meinaa hermo mennä häne puolestaa niitte kaikkien tumpeloitte takii. Irma Jäppinen on Anna Bris, joka on ain enne ohjannu, mut suostuu ny mielin kielin olee apuohjaaja. 

Koko esityksen hauskuus on sitä, ku harrastajat harrastaa, mut mukaa tulee sit ne kaikkien keskinäiset suhteet, kylän juorut, perhetapahtumat ja ne kaik ovat nii läsnä siel kaike aikaa, ettei meinaa valmista tulla. Ain keskeytyy, ku jonkun täytyy mennä puhelimee. Osataanks vuorosanoi ja uskalletaanks jotai vai ei... Komediaa roppakaupal. Jokahiin ol nii osaasa uponnu, et sit ol kaike aikaa nii keskel kyläläiste elämää, et oikee kunnol jännitti, tuleeks täst ny yhtää mitää.

Rajakiven Erkki se ol sellain totuuen torvi, joka kieli poskes lauko ain niit kylän faktoi kehii, et iha väkisinkii nauratti. Janne Järvisalo ol kyl nii Erkki, ettei paremmast välii. Häne rouvansa Kerttu sai tämän täst olla sanomas, et ny Erkki, hiljaa. Tia Aronen ol varsin topakka Kerttu, joka lupas ain kaike hoitaa. 

Koko esitykses ol 13 näyttelijää eli melkone sakki, mut mite ottivat tarinan haltuu ja esittivät sen meil, nii ku oisvat ennenkii esiintyneet...ehe-ehe, no ku siis tarkotin, et mite ol nii valmist kauraa, ettei yhtää kömmähyst huomattu. 

On viel mainittava Eeva Hiki, joka ol koko sen talon vahtimestari-siivooja-yleismiesjantune, tiukka tyyppi, jonka jälki ol moitteetont, ei ees hiirii. Heidi Koskinen-Järvisalo ol kiva nähä pitkäst aikaa näyttelees!
Hemmetin hiano esitys, mikä kantsii mennä tsekkaa!!! Hei, ja sisätilois!!!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Eero Nelimarkka Ateneumissa

 Ateneum on paikka, missä on aina kiva käydä ja kyllä, siellä pitää käydä aina kun vain on mahdollisuus. Jotenkii on jo kiva käydä senkin takia, että se tuntuu tutulta ja silti aina on sellainen fiilis, että on kuitenkin vain vieraana ja kunniottaa niin paikkaa kuin sen tarjoamia elämyksiäkin. 

Nyt siellä on Eero Nelimarkan näyttely, joka alkoi jo 13.3 ja sitä voi käydä ihailemassa 13.9 asti. Eero Nelimarkka oli minulle jokseenkin vieras ja tuntematon, no hyvä, nimen olin ehkä joskus kuullut, mutta nyt se mielenkiinto heräsi ja miksi? Olin juuri lukenut kirjan Riitta Nelimarkasta, joka on Eeron pojantytär ja niin olikin sitten mentävä katsomaan, mitä se Riitan vaari oli aikoinaan saanut aikaseksi. 

Näyttely oli varsin laaja ja oli kivasti jaoteltu niin, että jokaisessa huoneessa/tilassa oli aina samanoloiset teokset. Juuri kun olin sanonut tyttärelleni, joka oli seuralaisenani, ettei tämä herra ollut mikään maisemamaalari, niin...

...tulimme tilaan, missä niitä maisemia sitten oli ja piisasi oikein roppakaupalla, toinen toistaan hienompia. 

Paljon aistin teoksista tunnelmia ja sellaista jännää lämpöä. "Huhtikuun ilta Pariisissa" oli maalaus, mikä todella tuo mieleen Pariisin huhtikuun, melkein alkoi soimaan joku ranskalainen chanson.

Eero Nelimarkka eli 1891-1977 ja Alajärvellä on Nelimarkka-museo. 
Taiteilijan elinkaari oli täynnä kaikkea ja niitä maalauksia syntyi yllin kyllin. Oli paljon omakuvia, mutta myös vaimo Saimasta. 

Minun mielestä tyyli on hiukan kantikasta, mutta silti niissä on omanlaisensa viehätys. 

Menkää Ateneumiin, ja nauttikaa sen näyttelyistä!

JUSSI KOUVO - "Ei kylää ilman riukuaitaa"

 Kesän ensimmäin kesäteatteri ol miulla Jussi Kouvo. Ja mis, nii Puolakan talomuseol. Se paikka on miul tuttu jo kansakouluajoist, ku sinne tehtii luokkaretki. Jote voin siis het kättelys kertoo olevain paljasjalkalain kouvolalain. Niinpä ol varsin mukavaa alottaa kesäteatterisuksee nostalgisest paikast. Mut, tää kesä...se o ain niin kovin konstikas. Niinpä, ku ensilta ol klo 18, nii mite sattukii, et alko sataa vettä jo 17:15. Mie se oon nii kokenu kesäteatterikävijä, jot en hetkaha ja miul o ain saeviitta mukaan ja jo nii parkkiintunu, et sokerit o sulanu vuosiin mittaa. 

Halusin nähä tän esityksen, jonka o kokoo keitelly Jouni Sjöblom, joka siis o musat viritelly alust loppuu, osallistunu viel kässäriinki. Kässäris o avustanu Kimmo Lavaste, joka o sit ohjannu koko setin. Kimmol ol viel melkone taika, ku ensillas meinas keskeyttää esityksen sateen takii, ni ol kohtaus menos, mis hoettiin Hakkaa päälle.... ni se olikii "lakkaa.... ja sade taukos! Nii myö sit nähtii koko esitys.

Jos on syntyny näil savuil, nii onhaa se hienoo ain saaha siit tietoo, mist kaik on saanu alkusa. Jussi Kouvo se tul Hämeest tänne, ihastu jokee, peltoihi ja mettii. Jussi Kouvoon taituroi sillai turvallise lupsakkaast Oleniuksen Esko. Vaa ei tarttinu Kouvon Jussin iha itteksee oleilla, ku sil ol Tellervo, Tapion tytär, Metsän neiti! Onks se vaa sellain myytti? Viivi Mauno ottaa katsojat nii haltuu, ku joutuu olee syän syrjällää, ettei se vaa tipu, ku siel vaik katon harjal keikkuu. Tellervo on tän tarinan tähti, se ku ei mukamas oo ees oikee, nii se voi irvii ja seikkailla siel muitte lomas mielin määrin. 

Tarina kulki ja oli totta tai ei, niin iha sellain, minkä otti haltuu. Ol kaikkee kyläläiste juttui, nii ku ny naapurie kans, nii ku ain. Skismoi synty, mut olhaa ne hoijettavis. 

Ku pienet pennut tul mukaa köyen vetoo ja sit voitettii, ni jo vai ne palkkioks halus laulaa. Olpa hianoo. 
Tää esitys ku o semmone, mis o mukaan iha kaike ikäsii, nii ku joka kyläs muutenkii. Siks tää maistu jotenkii nii erinomase hyvält. Oltii nii ku keskel jotaa historiaa, jossaa Kouvolan kyläs, mis tapahtu kaikkee. Ol jotenkii sellain hassu olo, et nykyaika ja se vanha aika kohtas. 

Kaikennii näköst tapahtumaa ja tapahtumii ol ja hyvi otettii myö katsojat haltuu. Laului kuultii nii paljo ja hyvi säestettyin, et oikee mielt himmens. Jouni Sjöblom'n sävellykset ja sanoitukset ovat niin vertaans vail. Melodisia ja tunteikkaita. 

Pakko o viel mainita kaik vermeet, ei hemmetti, mie kaike aikaa kattelin kaikkii vaattehia, mitä kaikkie pääl o, nii olhaa nii mittoin mukaa tehtyi ja sopivii. Mite Tellervon puku ol nii kaikee siihe liikkuvuutee sopiva!? Aiva uskomaton! Mut, kiitos kuuluu pukusuunnittelijal, joka o Seija-Kiuru-Lavaste (taitaa olla ohjaajan frouva)

Kannattaa käyä kattoo, nauttii musiikilliin esitys, joka nostaa historiallisii juttui mielee. 

Kuvat: Jouni Sjöblom

Haminan kaupungin museo

 Tässä taannoin piipahdin Haminassa! Vein sinne tyttäreni tapaamaan ystäväänsä ja sillä aikaa itse lähin käppäilee kaupungille. Oon usein käynyt Haminassa, mutta lähes aina teatterissa, jolloin ei ole ollut aikaa muulle. Nyt sitten pyörin ympyrää oikein huolella, kunnes toppasin ja menin museoon. Kun näin sen kyltin jo aikasemmin, niin heti lammpu syttyi, että sinne, koska en ole ennen käynyt.

Haminan kaupunginmuseo sijaitsee Kadettikoulunkadulla eli siellä ihan ympyrän keskustan liepeillä. Astuin sisään ja olin ainoa asiakas, mikä suunnattomasti minua viehätti, koska on se oma juttunsa hiipiä hissukseen historian havinassa, etenkin Haminassa 😀

Aloitin kierrokseni alakerran Holvikellarista, missä on par'aikaa sellainen näyttely kun YKSINKERTAISTA ELÄMÄÄ - Kesänviettoa saaristossa. Näyttely on alkanut jo 18.6.2025, mutta jatkuu aina 26.9.2026 asti, joten hyvin ehtii. 

Siellä kellaritiloissa oli hyvin saatu saaristollinen vaikutelma aikaseksi. Oli ruutua ja oli merellisiä ääniä. Saaressa vietetyt kesät kuuluivat monen suvun perinteisiin, että kun talvi on ohi, muutetaan saareen. Siellä elämä oli yksinkertaisempaa, mutta terveellisempää.

Näyttelyyn on kerätty aineistoa ja tarinoita juurikin sieltä saarista, pääosin Kuorsalosta ja Tammiosta. Varsin mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa ja alko jotenkin tehdä mieli päästä kesäksi saareen...

Nousin sitten maanpinnalle ja tutustuin Haminan historiaan. Siis kun jo museorakennus on peräisin 1760-luvulta, niin oli aika hulppeeta kulkeaniissä tiloissa, ihan tiloissa. Katariina II on vahvasti läsnä.

Nähtävää piisaa yllin kyllin, mutta ihastun aina vanhoihin huonekaluihin ja niiden asetteluihin. Katselin vanhaa kaappikelloa, joka tikitti, mutta ei se kyllä käynyt, ei mihinkään suuntaan. Eipä mitään.
Oli kuitenkin sellainen olo, kuin olisin ollut jonkun luona kylässä ja se joku ei vaan ollut paikalla. 

Oli siellä sitten oikein tosi wanhaakin eli mentiin ihan kivikaudelle asti. Tila oli kyllä komia!

Siinä talossa on paljon nähtävää, sillä siellä on vielä se Förmaaki, mihin en juuri silloin päässyt, koska sinne oli vasta valmistumassa näyttely Kymmenellä kynnellä - 100 vuotta soittoa Haminassa ja Vehkalahdella. Vaan aionpa kesän mittaan käydä Haminassa uudestaan, sillä minulla on vielä Kauppiaantalomuseo näkemättä ja silloin voi samalla ottaa revanssin myös kaupunginmuseoon.

Kannattaa käydä Haminassa!

Let's Play Hamlet

 Kouvolan teatterin tämän kevään viimeinen rutistus oli Nuortenteatterin mahtava tulkinta Hamletista!!!
Kyllä - kyseessä on William Shakespearen klassikko, jonka on suomentanut Lauri Sipari. Tälle nuorten porukalle Hamletin on sovittanut ja ohjannut Mari Kahri.

Esitys oli Kouvolan teatterin Klubilla ja olin oikein odottavalla kannalla kaikin puolin, että mitä tulen näkemään ja kokemaan, sillä siihen oli monta syytä.
Ensinnäkin, on pakko paljastaa, etten ole Hamletin tarinaa koskaan lukenut, enkä nähnyt. Satunnaisia otteita sieltä täältä on korviini osunut. Joten oli ihan uusi tarina minulle ja olipas se kiinnostava!
Sitten - paljon nuoria, miten he mahtuvat ja toimivat niinkin pienessä tilassa - HYVIN!
Vielä - kun nuoret ovat estraadilla, niin se, miten he aina yllättävät, on jotenkin vaan niin häkellyttävää!

Kuva: TAVATON media

Kun esitys alkoi, olin ensin, että mitä - miksi heillä on replavihkot mukana??? Hahaa, mikä loistava alku! Siitä se sitten lähti ja oli sellaista menoa ja meininkiä alusta loppuun asti, etten meinannu uskaltaa silmiäni räpäyttää.
Hamletin roolissa näyttelijä vaihtui useaan kertaan ja aina vaan draivi säilyi. 

Välillä tuli juuri se sellainen fiilis, kun aikoinaan näin ensimmäistä kertaa Tuntemattoman Sotilaan, jonka siis olin onnistunut välttämään aika lailla pitkälle, niin miten tuttuja juttuja sieltä pulpahteli. Niinpä nytkin, että ahaa, tääkin sanonta on Hamletista. 

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten nämä nuoret suorituivat, joka ikinen, omista rooleistaan niin taitavasti. Replikointi oli sujuvaa, luontevaa ja he olivat uponneet siihen näytelmään. Koko esityksestä jäi niin lämmin mieli, että varmasti näistä nuorista vielä kuullaan, sillä niin oli mahtavat taidot tarjottimella ilolla ja riemulla tarjoiltuna.

Kuva: Kini Laine

Ei ollut käsiohjelmaa, josta olisin voinut tarkistaa, keitä he olivat, mutta he kaikki olivat 13-17-vuotiaita. Kun pääsin kotiin, olin äärimmäisen onnellinen siitä, että tämä riemastuttava joukko esitti Hamletin, juuri sen Hamletin, mikä oli minulle se ensimmäinen. 

Pola Ivanka - Mitä nyt, Lea?

 Torstai on toivoa täynnä, sanotaan ja niinpä auton nokka kohti Porvoota! Porvoo, aina niin ihana ja kaunis kaupunki tarjoili viihtyisän illan Kulttuuritalo Grandissa, minne oli tullut esiintymään Pola Ivanka!

Kuka on Pola Ivanka, niin sehän on Mika Tepsa, drag-artisti, joka veti hemmetin keskiäkäsen shoyn. 

Kaverina hänen kanssaan tai kuinka hän sen nyt esitteli, että ihan vaan assarina, niin toimi erittäin mallikkaasti Iiro Ollila. Ammattimies, joka oli koko ajan sillai kupletin aallon harjalla. 

Biisejä kuultiin peräti 11 !!! Kun siinä välissä sitä läppää heitettiin, niin se oli kevyttä ja ajatuksia ravistelevaa. Jos luulisi heti, että siinä se Mika horisee omiaan, niin kyllä tällä oli ihan ohjaajakin, sillä Reetta Ristimäki on tämän koko spektaakkelin ohjannut. Mikan ääni oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa ja sen käyttö hyvinkin moninaista.

Alusta asti odotin, että milloin Mika vetää mekon päälle, koska onhan se vaan niin hienoa, miten drag-artisti on taitava. Olin kyllä kuulevani heti sen kommentin, miten on komiat sääret. Oli se kyllä komiaa muutenkin. Lea Lavenin biisit nyt olivat kaikki tuttuja ja niiden parissa upposi kepeästi nostalgia-aallokkoon. 

Oli minulla ihan eka kerta, kun olin Pola Ivankaa nauttimassa ja oli kyllä kaunista ja ensihuuman kimallusta. 
Kun vielä luin käsiohjelmasta, miten hän, Mika on Tikkakosken varuskuntaympäristössä kasvanut, niin heti tunsin jotain hengenheimolaisuutta, koska niin on tärkeä paikka itsellekin Tikkakoski, kun  aikoinaan siellä paljon on aikaa viettänyt. 

Suositus Pola Ivanka-illoille ja tämän illan oli järkännyt Gretatuotanto!