Pola Ivanka - Mitä nyt, Lea?

 Torstai on toivoa täynnä, sanotaan ja niinpä auton nokka kohti Porvoota! Porvoo, aina niin ihana ja kaunis kaupunki tarjoili viihtyisän illan Kulttuuritalo Grandissa, minne oli tullut esiintymään Pola Ivanka!

Kuka on Pola Ivanka, niin sehän on Mika Tepsa, drag-artisti, joka veti hemmetin keskiäkäsen shoyn. 

Kaverina hänen kanssaan tai kuinka hän sen nyt esitteli, että ihan vaan assarina, niin toimi erittäin mallikkaasti Iiro Ollila. Ammattimies, joka oli koko ajan sillai kupletin aallon harjalla. 

Biisejä kuultiin peräti 11 !!! Kun siinä välissä sitä läppää heitettiin, niin se oli kevyttä ja ajatuksia ravistelevaa. Jos luulisi heti, että siinä se Mika horisee omiaan, niin kyllä tällä oli ihan ohjaajakin, sillä Reetta Ristimäki on tämän koko spektaakkelin ohjannut. Mikan ääni oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa ja sen käyttö hyvinkin moninaista.

Alusta asti odotin, että milloin Mika vetää mekon päälle, koska onhan se vaan niin hienoa, miten drag-artisti on taitava. Olin kyllä kuulevani heti sen kommentin, miten on komiat sääret. Oli se kyllä komiaa muutenkin. Lea Lavenin biisit nyt olivat kaikki tuttuja ja niiden parissa upposi kepeästi nostalgia-aallokkoon. 

Oli minulla ihan eka kerta, kun olin Pola Ivankaa nauttimassa ja oli kyllä kaunista ja ensihuuman kimallusta. 
Kun vielä luin käsiohjelmasta, miten hän, Mika on Tikkakosken varuskuntaympäristössä kasvanut, niin heti tunsin jotain hengenheimolaisuutta, koska niin on tärkeä paikka itsellekin Tikkakoski, kun  aikoinaan siellä paljon on aikaa viettänyt. 

Suositus Pola Ivanka-illoille ja tämän illan oli järkännyt Gretatuotanto!

Aina joku eksyy Joensuussa

 Tein ensivisiitin Joensuun teatteriin ja olihan elämys! Jo rakennus otti niin haltuun, että sitä vain katseli niska kenossa, miten on sellaista wanhaa ja arvokasta kauneutta. Teatterisali oli sitä samaa settiä, no tietenkin, kun koko talo värkätty kasaan reippaasti yli sata vuotta sitten. 

Esitys, jota menin katsomaan, oli Aina joku eksyy, mikä on Reko Lundanin (1969-2006) vuonna 1998 kehittelemä tarina. Monessa paikassa esitetty, kun itsekin olen nähnyt sen Kouvolan (2024) ja Anjalankosken (2018) teattereissa. Vaan miten olikin jännää, nyt nähdä tuttu tarina itselle aivan uudessa paikassa ja aivan uusilla näyttelijöillä.
Joensuun ohjauksen oli hoidellut kunniakkaasti Tuomo Aitta.

Ajallisesti tarinassa kuljetaan pitkä matka, lähes ihmisikä. Niin ollen pääosaa vetää Hanna, jonka nuoruus ei ole mitään kovin auvoista. Se tulee aika lailla selväksi ja sekö sitten selittää sen, miten käyttäytyy aikuisena ?  Nuorta Hannaa esittää Suvi-Maaria Virta, jolla onkin sitten oma tehtävänsä, kun saa riehua ja riekkua Hannan mielen mukaan. Anna Ojanne otti sitten Hannan nykytilassa osion suojiinsa. Sinänsä hauskaa, että hänen toinen roolinsa oli Suvi-tyttönen. Molemmille suorituksille nous naurua pintaan, huolimatta siitä, ettei Hannan nykytila millään lailla ollut hauska. 

Hannan lapset tai oikeastaan Ripan, ovat aika lailla keskiössä. Kun Hanna lähtee "toteuttamaan itseään" (allekirjoittaneen mielestä), niin lapset jää Ripalle, joka heistä huolehtii. Petteri Rantatalo suoriutuu isä-Ripana roolista kaikin puolin mallikkaasti, vaikka aluksi antaakin sellaisen vaikutelman, että ei onnistu.

Tarinan lapset, kaksoset Aki ja Liisa. Otto Henriksson ja Aino Karlstedt nousevat kyllä aika lailla esiin, kun "sisko ja sen veli"-teema on niin tuttu. Uskoisin, että aika monelle on tuttua sisarusten välinen kannanotto. Vaikka en tykkää sellaisista riitatilanteista, niin miten se tässä hoidettin, oli ihan hemmetin herkullista seurattavaa. Kuinka he näyttelijöinä selviytyivät siitä sanasodasta ilman mitään takelluksia!

Akin ja Liisan lapsuus oli myös niin kuvattu, että se nosti nostalgiaövereiden kautta sen ihanan sisarusten välisen suhteen ja lapsekkuuden. 

Aina joku eksyy on näytelmä, missä käsitellään aika raskaita asioita, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Aina on se opettajan rooli, mikä sitten naurattaa. Väkisinkin miettii, mitä se Reko Lundan on ajatellut tätä roolia kirjoittaessaan, että ihanko terveisiä lapsuuden opettajille... No, tässä näytelmässä opettajana saa huseerata Regina Launivuo ja aika lailla mallikkaasti. Kaikki koulupainajaiset ovat käytössä, kun hyppypukkikin oli lavalle roudattu! Jaakko Tohkanen yhtenä oppilaan suorittaa mainekkaan "hypyn".

Kaiken kaikkiaan koko esitys oli erittäin nautinnollinen ja sellainen, mitä voi käsi hyppypukin päällä suositella ihan kaikille, sillä kyllä tästä esityksestä jokainen sen oman juttunsa löytää.

Jäi sellainen fiilis, että voisin tulla uudestaankin! Kiitos Joensuun teatteri!

Kuvat:Riikka Hurri

Joensuun Botania ja Eliel

 Joensuussa saatiin päivä menemään ihan helposti. Kun heti saavuttuamme olimme käyneet ruokailemassa Rossossa - joo oli vain se eka paikka, mikä osu kohille. Vaan kun oltiin ravittuja, niin sitten menoksi. 

Botania oli nuorison toive, joten sinne siis. Takit autoon, koska sen vinkin sain ja silti jätin villatakin päälle...no, oli hiukkasen lämmin, kostea ja lopulta lähes hikinen se tunnelma, kun kukkia katselimme. 

Oli oikein mukava löytää kukkia, joita kotonakin on, mutta eivät niin vehreässä kunnossa. Pitäiskö kotonakin olla hieman enemmän lämpöä ja kosteutta... Oli kuitenkin niin kiva siellä kävellä ja katella, etenkin kun kroppa alko asennoituu siihen, ettei ihan justiinsa olla pois lähdössä.

Harmi vaan kun olimme kevätaikaan, jolloin pihalla käynti tarkoitti vain sitä, että olimme jäähyllä. Silti jäi tosi hyvä mieli ja miten kauneuden näkeminen kukkienkin muodossa virkistää mieltä.
Henkilökunta oli lupsakkaa, kun kyselimme, kuinka he siellä jaksavat puurtaa, kun meille hidas kävelykin tuotti hiet pintaan. 

Vaan takaisin  keskustaan ja sinne Elieliin, jonne fiksusti oltaisi voitu mennä ensin. Eliel-museo sijaitsee siis siinä Joensuun tosi keskustassa olevassa rakennuksessa, jonka jokaisen pitäisi tietää, kun se nyt on ihan joka kuvassa, mikä Joensuusta on otettu. Niin - ja samassa rakennuksessa toimii Joensuun kaupunginteatteri, josta enemmän seuraavassa postauksessa. 

Eliel on niin hieno museo, joka palasi lähtöpisteeseensä 2025, kun remppa saatiin valmiiksi. Pohjois-Karjalan museo toimi nimellä Hilma, jolloin olin käynyt siellä viimeeksi ja ihan eri rakennuksessa. 

Tarjolla 2. kerroksessa oli Joki - Liikettä ja luontoa Pielisjoella.  Tämmönen lähempänä Kymijokea asunut sai ihastella kaikkea todella turistina, joskin kiitettävän innostuneena. 

Kiivettiin sitten vielä kerrosta ylemmäksi ja siellä se oli Karjalan neito-näyttely. Ihanan nostalginen ja sellainen jotenkin harmikin, kun suurin osa Karjalaa jäi rajan taa. Tykkäsin paljon, vaikka en osaakkaan karjalaa pagista. Kuitenkin olen aina ollut kallellaan karjalaisuuteen. Tuntu kovin kivalta. Näyttelyssä kävi aika lailla hyvin muuten entisaikoin naisen asema.

Millaset ol ennen vehkeet, niin työssä kun kotona. Löyty sieltä maitohinkkikin, vähä sellain, jollanen on on itelläkin viel tallessa, kun on pentuna hakenu maitoo sillä kaupasta, koska oon syntyny "keski-ajalla". Niin ne ajat muutuvat, että voi jo museossa käydä muistelemassa menneitä.

Viimeseksi me menimme kellariin, mikä on Folkloristin kellari. Melkosen jännä paikka. 

Siellä oli paikka, missä pääsimme totetuttamaan omaa taiteellista ja luovaa mieltä, koska värkkäsimme Karjalaiset suojelunuket. No, minun tekele ei ollut lähelläkään nukkea, mutta ajatus oli se tärkein. Muutama muukin oli jo siellä käynyt, joten sinne sekaan vaan ne omat tekeleet.

Lisäksi siellä oli kaikkea muuta sellaista, että unohdin vallan ottaa yhtään kuvaa, koska olin niin ihmetyksissäni. Kuriositeettikabinetti, Kaupunkitarinoiden arkisto, Pelkotila ja Musta teatteri... Oli kyllä varsin hauska kellarikokemus.

Joten - nyt kannattaa mennä tutustumaan, koska jo rakennus itsessään on niin Nam! Eliel Saarisen suunnittelema ja vuonna 2014 valmistunut taidonnäyte on kokemisen arvoinen. 

Rudolf Koivu Valamossa

 Olipa taas onni olla Valamossa näin kevään korvilla, kun pääsi näkemään upean Rudolf Koivu-näyttelyn.

Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja - näyttely avattiin maaliskuun 28. ja sitä voi käydä ihailemassa aina tammikuun 15. 20247 asti. 

Kiersin näyttelyn kolmeen kertaan. Jotenkin ei vaan kerrasta saanut tarpeekseen. Sellainen olo, että kaikkihan Rudolf Koivun tuntee ja tietää, mutta kun tämän näyttelyn käy läpi, niin on aivan ihmetyksissä siitä, miten laaja se tuotanto oli. 

Osa teoksista on kopioita ja moni ihan kokoelmista haalittuja. Vaan olipa tuttuja kuvia koulukirjoista, postikorteista ja niistä satukirjoista. 
Oli hauskaa katsoa, miten yksityiskohtaisesti niitä kuvia oli piirretty. Kiva sininen väri toistuu aika monessa teoksessa. 

Jokainen löytää varmasti ne omat lempparit tästä näyttelystä, jotka hivelevät silmää ja mieltä, saattaa jopa tuoda jotain muistoja. Eniten pidin lapsi- ja eläinaiheista.

Pöllön koulu-kuvitukset ovat Martti Lehtosen kirjoittamaan satuun ja ne ovat tehty vesiväreillä. Julkaistu Joulupukki-lehdessä 1940.
Kun teosta katsoi, niin se alkoi ikään kuin elää, sillä se tilanne kuvassa kaikkine ilmeineen ja asentoineen kertoi aika lailla. 

Paitsi Rudolf Koivun teoksia, niin näyttelyssä on pieni elämkertakin siitä, miten ankeasta lapsuudesta noussut kuvittaja nousi kaiken kansan tietoisuuteen. Se innosti kaivamaan tietoa lisää siitä, millainen oli Rudolf Koivu? 
Näyttelyn nimeä kantavana kirjan voi hankkia itselleen ja tutustua siten lähemmin kuvittaja Rudolf Koivuun, joka eli varsin vaatimattomasti, eikä koskaan mennyt naimisiin. Menehtyi sitten työnsä ääreen.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus

 Kotkan kaupunginteatterin kevään viimeinen ensi-ilta oli Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Niin merkillinen nimi, että oli hiukan etukäteen otettava selvää, mistä  oikein on kyse. Niinpä sitten löysin kirjan, minkä on kirjoittanut Mark Haddon ja kirjastossa se löytyy nuorten aikuisten hyllystä! Minäpä sitten kuuntelin sen äänikirjana ja siinä samalla mietin, että miten se saadaan näyttämölle? Toki oli heti vahva tuntuma, että kyllä kotkalaiset osaa, enkä ollut väärässä - tälläkään kertaa. Simon Stephens on tehnyt sovituksen ja Aino Piirola on suomentanut. Kotkaan tämän upeasti ohjasi Sini Pesonen.

Kun odotimme esityksen alkamista, sitä katseli lavalle ihmetellen, että nyt on taas melkoinen lavastus, koska sellaisia valoputkia meni siellä sun täällä. Jahka esitys lähti lähti käyntii, silloin alkoi se valoshow ja miten hyvin koko setti toimi! Lavastus onkin Lucie Kurapatován ja valaistusmestarina Mikko Laaksonen.

Mutta sitten itse tarinaan! Päähenkilö on Christopher, 15-vuotias autisti. Naapurin koira on kuollut ja siitä seuraa sellainen episodi, joka hämmentää entisestään Cristopherin elämää. Marika Huomolin tekee kyllä sellaisen roolisuorituksen, että jos jo tarina on aivan mahtava, niin ei voi kuin käsi sydämellä haukkoa henkeään, mite taitavasti hän on upputunut Cristopherin osaan.

Cristopheriin ei saa koskea, hän ei pidä keltaisesta ja ruskeasta, hän haluaa aina tietää paljonko kello on ja paljon kaikkea muuta. Hän ei osaa, hän ei ymmärrä kaikkea, mutta kuitenkin hän on erityinen, joka osaa ja ymmärtää paljon sellaista, mitä muut eivät. Isän ja äidin riidat ja erot riipivät. Hän ei pidä valehtelusta, hän ei itse valehtele, koska ei osaa. Äitinä on Ella Mustajärvi. Hienosti tulee esiin, kuinka äiti ei vaan jaksa, ei ole hyvä äiti, mutta kuitenkin tekee sittenkin kaikkensa. 
Isänä Jarkko Sarjanen menettää malttinsa, mutta joutuu kovaa paikkaan, että saa poikansa luottamusta edes vähän takaisin. Se vanhempien rakkaus omaa lastaan kohtaan oli koskettavaa. 

Cristopherin luokkakaverit ja opettaja ovat ihania. Kun on eritysryhmä, niin miten siellä huolehditaan toisesta, eletään mukana niin iloissa kuin suruissa. Miia Maaranen on se ymmärtäväinen ja viisas opettaja. Oppilaina, joskin myös muissa sivuosissa temmeltävät Anne Niilola, Kalle Kurikkala, Kari Kukkonen, Osku Haavisto ja Mirka Mylläri.

Sanat eivät riitä kertomaan sitä tunneskaalaa, mitä tämä näytelmä herättää. Esitys tuli niin vauhdilla päin, että se oli todella pakahduttavaa. Antoi ajattelemisen aihetta ja nostatti pintaan kaikenlaisia ajatuksia, mutta päällimmäiseksi jäi sellainen hyvin lämmin olo. 

Taas voin suurella sydämellä suositella tätä esitystä, joka antaa kaikkensa, kaikin puolin!

Kuvat: Jukka Koskinen

Kouvolan Kevätrevyy

 Kevät keikkuen tulevi ja just kun oltiin lähes selvitty Joulu-show´n pyörityksestä, niin taas mennään, eikä meinata. Nämä teatterin henkilökunnan aivoitukset ovat aina niin tervetullutta herkkua siihen hetkeen, kun kevät on vihjailemassa kesän tulosta. 

Tämän kevään spektaakkelin on siis rustannut kasaan näyttelijäporukka, sen ohjaaja Satu Taalikainen ja  taustavisionäärinä Mikko Vaismaa. Iloittelua meille annostelevat Johanna Heimonen, Jarno Hyökyvaara, Veli-Matti Karén, Satu Lemola, Annina Rubinstein, Satu Taalikainen, Markus Waara ja Tiina Winter.

Koko juttuhan lähtee Käyskiltä, Käyrälammelta ja jos joku ihan muualta tullut eksyisi seuraamaan tätä, niin voi kuvitella ihan mihin tahansa omalle rannalle, missä menoa ja meininkiä piisaa. Tässä tulee sellaiset rantaranttalit, että kyllä kelpasi katella. 

Käyskillä oli sitten oikein messutkin, Keksimessut...melkoinen keksintö, joka jonkun mielestä oli mennä pipariksi, sillä...

Ismo Leikola ja Krisse olivat luulleet tulleensa ihan eri messuille - kumma juttu. Näyttelijöiltä niin oivan luovaa heittäytymistä ja sellaista roolien omaksumista, että kyllä meillä kaikilla vaan oli ihan huisin hauskaa. 

Kaiken hauskan ja hassun läpän heiton lomassa saatiin runsaasti musiikkia ja miten esitettynä, ni jo vain mie tykkäsin. Tuli kivasti sellaista muistin virkistystä menneiltä vuosilta, joten ajoittain joutui nostalgiapöhinän valtaan. 

Orkesteri! Se ihka oikea ja elävä bändi pani niin parastaan, pääosin siellä montun piilossa, mutta nousivat ne sieltä kerran ihmisten ilmoillekin, joten saatin nähdä heidät! Kapellimestari Iikka Kahri on tehnyt ison työn, kun on saanut kaiken musan sovitettua aika lailla minimaaliselle sakille. 

Koko Kevätrevyy on niin täpötäyteinen paketti, mikä kannattaa käydä katsomassa, sillä jos haluaa hyvää mieltä, niin tämä on se, mikä sen antaa. 
Miten oli taas niin kiva vaan istua paikoillaan ja katsella, kun muut tekevät töitä - ehe-ehe - nautinnollinen iltarupeama paikassa, missä saa nauttia hyvästä esityksestä.

Kuvat: Kouvolan Teatteri

Loviisan Päällystakki

 Jo piti mennä kauan, että minulle selvisi Loviisan teatterin olemassaolo! Olen käynyt lukemattomia kertoja Loviisassa, mutta koska siellä ei ole varsinaista teatterirakennusta, niin eihän siellä voi olla teatteriakaan - Väärin! Kun sain vinkin, että siellä esitetään Päällystakki, niin ei kun kalenteri esiin ja sovittelemaan meno sinne. 
Loviisa on ihana, kaunis kaupunki ja täynnä silmän ruokaa rakennusten muodossa. Vaan missä on se teatteri? Loviisan teatteri on harrastelijateatteri, joka esiintyy milloin missäkin ja nyt areena on Kulttuurikeskus Marilynissa. Ohi olen kävellyt usein, että jaahas elokuvateatteri, mutta sisälle menin ensimmäistä kertaa ja on heti sanottava, että varsin viihtyisä ja toimiva tila, ihan kaikin puolin. Mikä ehkä jännää, niin siellä on myös anniskeluoikeudet ja ne ulottuvat katsomoon asti eli halutessaan voi viinilasin kanssa mennä nauttimaan esityksestä. Tässä kohdin minä tein "etikettivirheen" ja menin katsomoon "popkorni-poksin" kanssa! Se vaan tarttui mukaan, kun oli niin kivasti tarjolla. Lähes hävetti niitä napostella, kun jotenkin minusta tuntuu, että ne sopivat elokuviin, ei teatteriesitykseen.

Päällystakki on aluperin Nikolai Gogol`n novelli, joka on syntynyt jo 1842 eli tosi kauan sitten, mutta tarina ei kuole. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä muokkasivat siitä näytelmäversion 2009 ja nyt Loviisaan tämän klassikkotarinan on ohjannut ja sovittanut Laura Järviluoma. (tähän kohtaan mittavat aploodit)
Olin aivan innoissani näkemään tämän esityksen, sillä onhan se tarina luettu ja olen kaksi versiota aiemmin muualla nähnyt. Jo näin heti alkuun on sanottava, että tämä Loviisan esitys on aivan loistava, se kaikki kekseliäisyys hämmästytti.
Jo se, kun pääsimme saliin, niin siellä 14 näyttelijää olivat jo lavalla ja "ottivat vastaan". En kerro miten, koska se pitää jokaisen itse kokea.

Päähenkilö on tietysti itse Akaki Akakijevits, jonka osaan on uppoutunut Oskari Orenius. Orenius on niin Akaki, että välillä oikein pahaa teki, säälitti ja herkisti. Akaki on reppana, sellainen hieman yksinkertainen, mutta silti niin sitkeä, joka yrittää jotenkin pärjätä muuttuvassa maailmassa ja sen ihmisten kanssa, ollen kuitenkin niin yksin. 

Näyttelijäkaarti oli mittava ja rooleja niin paljon, että osalla niitä oli ihan roppakaupalla. Pääosin puvustus oli mustaa. Tuli mieleen, että jokainen on kaivannut kaapistaan ne mustat vaatteet, joiden ei tarvitse olla millään lailla uusia. Muutakin puvustusta oli, että saatiin esiin hieman erikoisia tyyppejä. Puvustus ja tarpeiston valmistus on Leena Saul'n, joka myös toimi kuiskaajana. 

Tarina kulkee pääosin sillä, että Akakilla on päällystakki, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta se on hänelle tärkeä. Siitä huomautellaan, mutta Akaki ei välitä, kunnes hän sitten hankkii uuden takin... Sen jälkeen kaikki muuttuu ja mikään ei ole enää ennallaan.
Akaki tekee niin paljon töitä, että uupuu ja saa lääkityksen ja sen myötä taas lisää ongelmia. Tarinasta voisi kertoa kaikkea loputtomiin, mutta en kerro, koska tämä tarina puhuttelee kaikin tavoin, etenkin kun sen on päässyt näkemään.
En nosta jokaista esiintyjää erikseen, mutta haluan mainita pääkertojan, jonka osassa on Eila Diekman. Hän on sitten mielisairaalan johtaja, joka antaa Akakille ruiskeen, että pärjää sitten taas maailmassa, kun sairaala suljetaan. Roolista toiseen, hups vaan ja taas mennään.

Niitä roolista toiseen hyppimisiä siis piisasi muillakin ja toinen nosto on Päivi Pollari, jolla oli kuusi erilaista roolia. Masentunut lääkäri oli aivan huippu! Se, miten hän valuu näyttämöltä pois, oli ihan vertaansa vailla. Just se sellainen kohtaus, että kelataas taaksepäin ja otetaan vielä kerran. 

Jos Akaki oli se näytelmän rauhallisin, niin lähes kaikki muut olivatkin sitten vauhdikkaita, siis todella niin, että energiaa piisasi just niin, että katsojallakin sykkeet nousivat. Dunja Katz ottaa haltuun viisi roolia ja ollessaan Storbjörn, estraadi on todella hänen. Vaikuttavaa, miten sellainen johtaja juuri hallitsee - ihan kaiken! 

Voisin kehua retostella vaikka kuin tätä esitystä, sillä niin vaan se on Mahtava! Miten harrastelijaporukalla on saatu näin upea esitys aikaseksi!!! Aika lailla päällimmäisenä ajatuksen nousee raha! Kuinka se tässäkin tarinassa hallitsee ja sen myötä ihmisen käytöstä. Vielä sekin, että harrastelijoilla ei ole varoja lavastuksiin yms. mutta kekseliäisyyttä sitäkin enemmän. Minäkin sain käteeni arbuusin kuoren, joka minun piti heittää Akakia kohden. Oli se näppärästi askarreltu. Suihkupullot ja pahvilaatikot olivat hyvin käytetty ja sen ensimmäinen kännykkä tallentui pääni kuvatiedostoihin ikuisiksi ajoiksi. 

Loviisan teatterilaiset yllättivät minut kyllä niin täysin ja sellaisella otteella, ettei sitä hevillä unohda. Kiitos ja kummarrus ja nyt toive, että jos ette ole ennen käyneet Loviisan teatteria katsomassa, niin nyt olisi sen aika. Todella kokemisen arvoinen esitys, joten TAKKI niskaan ja menoksi!
Minä ja ystäväni hurautettiin Loviisaan Kouvolasta ja kyllä piisasi kotimatkalla tarinaa, kun kävimme tätä kokemaamme läpi.

Kuvat: Linda Varoma

ISÄ

 Anjalankosken teatterin tämän kevään ensi-illassa nähtiin koskettava näytelmä ISÄ. Alunperin ranskalainen Florian Zeller kirjoitti näytelmän, jonka oli Meidän isä, mutta sittemmin se muotoutui lyhyesti vain Isä. Tarina on niittänyt mainetta ja kirjailija teki siitä myös elokuvaversion, jonka ohjauksen myös otti haltuun. Pääosassa oli Anthony Hopkins. Muistan sen elokuvan, mutta en ole sitä nähnyt, joten kun nyt pääsin katsomaan esitystä, se oli minulle täysin tuore. En oikeastaan tiennyt siitä mitään, mutta kuin sen, että varmasti on hyvä, enkä pettynyt. Anjalankosken teatterille ohjauksen on tehnyt Kimmo Lavaste.

Heti alkuun, kun istuuduimme etupenkkiin, oli nautinto ihailla aivan upeaa ja tunnelmallista lavastusta. Sen on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste ja toteutuksesta on vastannut mm.Teatterin Paapparaiset. Valosuunnittelu on säväyttävän häikäisevä, mutta sen onkin suunnitellut Jyrki Kleimola.

Esitys alkaa, kun Isä ja tytär kohtaavat. Heti alkuunhan kaikki vaikuttaa olevan ihan hyvin, kunnes pikkuhiljaa selviää, että ei ole, ei todellakaan ole. Isä ei muista, eikä siinä kaikki, vaan näkee ja kokee myös sellaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Tämä tällainen on aika lailla monelle tuttua, jopa lähipiiristä. 

Timo Kurittu tekee niin hienon roolin, että sitä ei voi kuin henkeä haukkoa. Hänen roolinsa Andréna on niin vakuuttava, että sitä välillä unohtaa olevansa teatterissa. Andrén tyttären osassa on Elli Onnensuo. Hän on Anne, joka huolehtii kaikesta ja yrittää saada isän elämän jotenkin järjestymään.
Muistisairas ei vaan ymmärrä tilaansa ja on ajanut kaikki edelliset hoitajansa pois. Sitten tulee Laura, joka ottaa tilanteen haltuun. Lauraa esittää Jaana Kurittu. 

Timo Kurittu vetää roolinsa niin hyvin, että on vaan ihan pakko välillä nauraa. Niin, nauran minä äitinikin jutuille, joissa ei ole päätä ei häntää, vaikka oikesti sen ei pitäisi naurattaa. 

Muissa rooleissa ovat Marko Partanen ja Jukka Sinkkonen. Markolla on parikin roolia, jotka ovat varsin mielenkiintoisia. Kiva nähdä teatterin tekniikkamiestä lavalla! Jukka Sinkkosen roolina on tytär Annen puoliso. Vielä on mainittava Minna Sipinen, jolla on vaan naisen rooli, mutta myös sairaanhoitajan. 

Tarina etenee niin, että on hetkiä, kun joutuu miettimään, missä mennään, mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, siitä oikein nauttii kahta enemmän. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, sellaista se on muistisairaankin elämä. 

Näytelmän loppukohtaus, jossa on Isä ja sairaanhoitaja, on se, mikä viimeistään kirvoittaa vettä silmiin. Siinä on sellainen tunnelataus, että se kyllä hyppää syliin. 

Esitys on jälleen niin onnistunut toteutus, että menkää katsomaan ja huolehtikaa muististanne. Minulla se sakkas heti sen verran, että minun käsiohjelma unohtu penkille. 

Kuvat: Pekka Kaatiala

Pientä laittoa

 Mikä?teatterin kevään ensi-illassa nähtiin parisuhdekomedia Pientä laittoa. Käsikirjoituksen takana on Heikki Lund ja Kouvolaan tämän on ohjannut Eero Hasu. Käsiohjelmassa Eero mainitsee tämän näytelmän olevan hänen viimeinen ohjauksensa, mikä on harmillista, mutta ainahan voi toivoa, että mieli muuttuisi...

Lissu ja Masa ovat olleet naimisissa 25 vuotta ja suhde on jotenkin väljähtänyt. Masa on ihan tyytyväinen ja haluaa vaan olla, kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Lissu sen sijaan on eri mieltä. Kaipailee romantiikkaa ja läheisyyttä.

Lissun ja Masan rooleissa ovat Mira ja Jari Lukkari. Aviopari esittää avioparia ja hyvin uskottavasti vetävät. Sanan säilät sivaltavat niin, että oikein sattuu jo katsojaankin. 

Mira tulkitsee Lissua siihen malliin, että jos oisin Masa, niin millään ei jaksaisi kuunnella ja ottaa vastaan sitä määrää valitusta ja toiveita toisesta. Jari taas on sellainen Masa, joka mieluiten vaan istuisi tuolissaan, joisi kaljaa ja katselisi TV:tä. Jos oisin Lissu, olisin jo mennyt.
Ainiin, mut täähän olikin näytelmä ja komedia, joten ei nyt niin tosissaan saa ottaa. Masan ja Lissun läpän heitto oli napakkaa ja herutti naurua tämän tästä. 

Esitys eli hienosti ja herkät biisit rakensivat tunnelmaa kertoen samalla syvistä tunteista, joita heillä oli, mutta eivät saaneet sanotuksi. "Aulikki" oli myös hauska "terapeutti".
Videotekniikan käyttö tuo myös kivan piristävän lisän esitykseen. Jos vaikka luulisi, että koko esitys on kahden näyttelijän sanailua, niin ei se sitä ole, vaan erittäin hyvin koottu paketti elähtäneestä parisuhteesta. 

Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan. Muutama kirosana siellä singahtaa, joten jos joku niitä pelkää, niin olenpahan varoittanut. 

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Kosketuksissa

 Kouvola-talossa toimii Poikilo-museot ja siellä Taidemuseo Poikilossa on ihana näyttely, Kosketuksissa, jonka taiteilijoina ovat Tuuli Autio, Soile Hovila, Tiia Matikainen ja Melissa Sammalvaara.

He kaikki tekevät erilaista taidetta ja niin ollen koko näyttely on todella monipuolinen. Puuta, savea, ryijyjä, kuvakudoksia ja kaikki ovat ihastuttavan upeita. 

Kuvassa ryijyinstallaatio, minkä nimi on Piilo. Melkoinen hässäkkä. Kaikki Melissa Sammalvaaran työt olivat hienoja ja eniten pidin ryijyistä Pihka ja Hiillos. Ne täytyy nähdä ja kokea, millaiset fiilikset nousee pintaan.

Tuuli Autio veistää kirveellä ja kaikilla mahdollisilla työkaluilla ja saa puun pintaan kaikkea mahdollista. Hänen töitään saa hiplata, kosketella ja se onkin mukavaa. Tilassa on lattiallakin teos, jonka päälle voi mennä kävelemään, ilman kenkiä, niin jalkapohjat tuntevat sen erilaiset muodot. 

Tiia Matikaisen työt ovat oma lukunsa, sillä jos näet hiiltyneen Pökkelön, niin se ei ole sitä materiaalia, miltä se näyttää. Ne Pökkelöt olivat niin kertakaikkisen kivoja, jollaisen huolisi itellekin. 

Soile Hovilan alaa olivat kuvakudokset. Heti kun näin sen ensimmäisen, menin lähes sijoiltani, sillä niin se on kaunis. Saatoin vain ihmetellä, että kuinka se on voitu tehdä??

Moni asia selvisi, kun istuin noin 14 min. Kino Poikilossa ja uppouduin Olli Silvennoisen videoteokseen. Yhtä aikaa katselin neljää "ruutua",  joissa on kerrottu kunkin taiteilijan taiteen tekemisestä. Erittäin selkeä ja avartava, jonka jälkeen olikin mentävä katsomaan uudestaan kaikki teokset, kun oli "takataskussa" lisää taustoja. 

Laitoin vain muutaman kuva, sillä toivon mahdollisimman monen näkevän tämän hienon näyttelyn ja saavan hämmästyä aina uudelleen ja uudelleen.

https://www.poikilo.fi/

Päiväkirja Amerikasta

 Uusi Teatteri Utti antoi meille uuden esityksen Päiväkirja Amerikasta, jonka ensi-ilta oli 13. päivä ja perjantai. Tämän näytelmän on käsikirjoittanut Henna Hännikäinen ja ohjannut Sami Sivonen. 

Päiväkirja Amerikasta perustuu tapahtumiin, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Henna Hännikäinen on kirjoittanut oman sukunsa tarinaa ja se jos mikä, on hieno juttu. Kertoa nykypolville, kuinka ennen elettiin, mitä tapahtui ja yleensä todellisuus on tarua ihmeellisempää. 

Tässä näytelmässä on paljon rooleja ja niiden esittäjiä, mutta pääosaa, Viljo Hopeakoskea esittää Luukas Kaskimaa, joka tekee niin upean roolin, että menee ihan heittämällä "tähtikaartiin". Luukas on roolissaan uskottava ja sellainen, jonka tunteet tarttuvat katsojaan. Lauluääni jo hivelee niin sielujen sopukoita. Kun siis alunperin ajattelin, että Yölinnun musiikki ei ole ihan minun juttuni, niin kyllä toimii tässä näytelmässä, koska jokainen biisi oli niin persoonallisesti esitetty. 

Koko tarina on niin uskomaton, että sellaista ei voisi keksiä. Kun Viljo Hopeakoski lähtee Amerikkaan "kultaa vuolemaan", jättää raskaana olevan vaimon ja tyttärensä Suomeen. Palaa sitten takaisin, kun aikaa on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Mitä kaikkea siihen väliin on mahtunut, niin tämä esitys kertoo sen ja siinä on todella jos ja vaikka mitä. 

Kohtaukset etenevät sujuvasti toisesta toiseen ja aina saa yllättyä. Mitään ei ole arvattavissa. Porukka lavalla panee parastaan ja erityisesti pidin siitä, miten on lapsia ja nuoria mukana ja millaiset kyvyt ja taidot ovat esillä.

Päiväkirja Amerikasta on esitys, mikä kannattaa nähdä, sillä se on pala historiaa, se on koskettava näytelmä, mikä on harrastajaporukalta hienosti vedetty ja jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kun paikalla on vielä elävä bändi, niin musiikki on sitäkin elävämpää. 

Kuvat: Sami Sivonen

Salainen puutarha

 Kouvolan teatterissa on nyt mahdollisuus löytää ja päästä Salaiseen puutarhaan. Vanha nuorten kirja, minkä on kirjoittanut F.H. Burnet ja mikä julkaistiin jo vuonna 1911, on nyt hienosti näyttämöllä. Dramatisointi on Anna Krogeruksen ja ohjaus Iiris Rannion.

Itse luin kirjan joskus 1970-luvulla siinä samassa rytäkässä, kun kaikki muutkin nuorten kirjat. Sen verran oli unohduksiin jäänyt juonen kulku, että kuuntelinpa sitten äänikirjaversion ennen kuin pääsin näkemään tämän esityksen. Nuoruudesta muistan, että kirja oli hyvä, paikoitellen jännäkin, mutta nyt kun se kuuntelin, se tuntui ehkäpä hiukan lällyltä. Vaan kun pääsin näkemään, miten se on Kouvolaan tehty, niin olin aivan häkeltynyt, enkä ollut ainoa, sillä kuulin yleisön seasta välillä hyvinkin ihastuneita huokauksia ja kommentteja.

Päähenkilö on Meeri, joka joutuu vanhempiensa kuoltua, muuttamaan setänsä kartanoon Englannin nummille. Kukaan ei ole koskaan hänestä juurikaan välittänyt ja hänestä on kasvanut aika lailla kiukkuinen tyttö. Tiina Winter on niin osaansa sopiva, reipas ja särmikäs, notkea ja eläväinen. 

Kartanon taloudenhoitaja, rouva Medaljonki ottaa Meerin vastaan ja antaa heti kättelyssä ymmärtää, että on talossa se, joka määrää. Johanna Heimonen osaa sen näyttää, miten täynnä hän on... Vaan sitten on Martta, kotiapulainen, joka on ensimmäinen ihminen Meerin elämässä, joka näyttää välittävänsä. Satu Lemola on niin lämmin ja huokuu ystävällisyyttä. Siitä jotenkin alkaa koko kupletin juoni, kuinka suuri merkitys on sillä, kun joku välittää.

Öisin Meeri kuulee itkua ja koska on topakka tyttö, aikoo ottaa siitä selvän. Ne yölliset hetket voivat olla jännitystä täynnä, koska kaikenmoiset muotokuvataulut liikkuvat. Aivan upeaa meininkiä. Kun Meeri löytää Konstan, niin ne ovatkin sitten kaikki erittäin mieleenpainuvia kohtauksia. Panu Poutanen on "sairas lapsi", jota pidetään piilossa. Sitä ennen Meeri on jo tavannut Dinon, joka on Martan pikkuveli ja joka "osaa" eläinten kieltä". Markus Vaara on Dinon osassa yhtä kiltti kuin sisarensa Martta. 

Puutarhuri Ilmanen on henkilö, jota on sanottu jopa suosituimmaksi hahmoksi ja kun nyt sitä katselin, en ihmettele yhtään. Jos osallistuu lasten elämään ja on heidän mukana, niin onhan hänestä silloin pidettävä. Jarno Hyökyvaara on juuri sellainen kiva puutarhuri! Toki hänellä on toinenkin rooli, kun on Konstan isä, Herra Sysiluoto. 

Ei sovi unohtaa Punarintaa, joka on näytelmän aika lailla keskeisin hahmo. Annina Rubinstein saa vihellellä ihan mielin määrin. Vaikka hänellä on toinenkin rooli, niin sanaakaan hänen ei tarvitse sanoa - mielenkiintoinen replavihko.

Yllätyksenä, joskin erittäin mukavana tuli se, että saimme myös musiikkia! Kymmenisen biisiä siinä tuli ja sanoitus niissä on Anna Krogeruksen, sävellyksestä vastaa Arttu Takalo ja sovituksesta Ilja Kaskimaa. 
Lisäksi kaikki lavastukset, äänet ja valot ovat niin taidolla tehtyjä!

Kun toisiaan hakevat palikat löytävät paikansa, niin loppuhuipennus Salaisessa puutarhassa on riemastuttava. Ystävyyden voima, sellainen toisesta välittäminen on vaan niin tärkeää. Niin syvältä kosketti, että salaa vierähti, aivan huomaamatta, kuuma kyynel.

Koko perheen ihastuttava näytelmä kannattaa käydä katsomassa!

Kuvat: TAVATON media

Sataman kapakan laulu

 Kotkan Kairo on Sataman kapakan laulun estradi! Kotkan kaupunginteatteri siellä esittää Kalle Kurikkalan mainion ohjauksen, ihanan musiikkinäytelmän, missä on vetävä tarina ja paljon upeita biisejä.

Sataman kapakan laulu kertoo Siirin tarinan. Köyhä tyttö, joka saa aluksi satamasta töitä, mutta kun ne loppuvat, saa hän vinkin laivatytön hommista, missä töitä riittää. Lopulta Siiri päätyy Kairoon töihin ja rakkauttakin on mukana.

Lise Holmberg on niin Siiri, koskettava ja tunteikas, reipas ja rehvakka. Vetelee Siirin biisit niin, että oikein sielua silittää. Siiristä on tehty varsin iloinen ja elämänmyönteinen, mikä kantaa koko esityksen läpi.

Holmbergin lisäksi on vain kaksi vahvaa näyttelijää, joista Kari Kukkonen on jo 40 vuotta aiemmin ottanut lavan haltuun Kairossa näytelmässä Maratontanssit. Kukkonen esiintyy edelleen niin vakuuttavasti, ollen useammassa roolissa. 
Vierailevana tähtenä loistaa Helena Puukka, jolta viulun soitto onnistuu siinä ohessa. Hänelläkin on useampi osa. 
Molempien lauluäänetkin hivelevät korvia!

Sataman kapakan laulu on tarinaa ajasta, mikä on jo historiaa. Näitä on kerrottu jo Kotkan Ruusussa, Keisarikunnassa ja itse luin viimeeksi kirjan Sataman kapakan Hilda. Ajan kuva on nykyihmiselle vähän ihmetyksenkin aika, koska naisen asema oli silloin erilainen. 

Tarina kulkee todella hyvin ja kun väliaika koitti, sitä oli ihan kummissaan, että nytkö? Ei ehdi miettimään ajan kulua, kun sitä niin uppoaa Siirin elämään. Biisilista on siis mittava ja elävä orkesteri oikeasti elää siinä mukana, Kalle Katz - piano, Jonas Mäki - basso ja Wiljami Salminen - kitara.

Meitä oli porukka Kouvolasta ja mikä hienoa, niin junalla pääsee oven eteen ja takaisin! Pidimme esityksestä tavattomasti ja lämmin suositus! Esitys on muuten niin suosittu, että kannattaa olla ajoissa lippujen suhteen!

Kuvat: Jukka Koskinen

Anna Karenina

 Anna Karenina on nyt Kotkassa, kaupunginteatterissa ja hänen elämänsä kulun voi siellä nähdä. Leo Tolstoin kaikkien tuntema tai vähintäänkin tietämä klassikko julkaistiin osissa 1875-77. Aivan uskomatonta, miten se tarina on edelleen toimiva. Kotkaan tämän on sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela. 

Olen nähnyt Anna Kareninan aikaisemmin Tampereen Työväen Teatterissa, mutta siitä on niinkin paljon aikaa, että se oli joskus 1980-luvulla, joten niinpä oli hyvinkin raikasta nähdä Anna jälleen. 

Pääparina loistavat Ella Mustajärvi ja Juho Markkanen. Anna ja Vronski tapaavat hyvinkin alussa ja siitä se sitten lähtee, tunteiden vuoristorata. Anna yrittää olla kunniallinen perheellinen, vaimo ja äiti, mutta minkäs sille mahtaa, jos haluaa olla onnellinen. 

Tarinassa on kolme pariskuntaa, jotka ovat kaikki hyvinkin erilaisia ja Anna Kareninan veli Stiva ja hänen vaimonsa Dolly ovat varsin koominen paketti. Osku Haavisto ja Miia Maaranen ovat niin rooleihinsa loksahtaneet, että toisinaan oikein nauratti. 

Annan pikkusisko Kitty on varttunut aikuiseksi ja ns. naimaikään. Ronja Keiramo on vieraileva tähti ja ottaa Kittyn osan kyllä niin haltuun. Puoliso osuu kohille ja hän on Levin, jonka osassa Mikkomarkus Ahtiainen on ihanan liikuttava hömelö.

Jarkko Sarjanen tekee hienon roolin Annan aviomiehenä. Karenin on niin tiukka, suorastaan pelottavan järkähtämätön. Mikään ei saa hänen mieltään muuttumaan. 

Annan tilanne menee siihen pisteeseen, että kun hän alkaa oirehtia, se sattuu katsojaan. Ella Mustajärvi on niin vaikuttava osassaan, että sitä on kaiken aikaa ihan täysillä mukana. Annan tuska välittyy niin vahvasti ja vielä ihan lopussa niin, että lähes sokaistuu. 

Aivan huikeaa  työtä ja miten nautinnollista katsottavaa. Lisäksi Anne Niilola on Nikolain roolissa. Nikolai on Levinin sairas veli ja niin vaan Niilola osaa olla aika lailla räväkkä kuolemaa tekevä ihminen. 
Marika Huomolin on Lidia, jonkinmoinen Kareninin neuvonantaja, hymyssä suin antaa neuvoja, joita ei kyllä välttämättä tarvitsisi. 

On vielä mainittava aivan upea puvustus, sillä sitä sai kyllä ihailla oikein kunnolla, että millaisessa asussa Anna milloinkin tulee esiin. Puvustus, kuten pelkistetty lavastus on Lucie Kurapatován upeaa suunnittelua. Käsittämättömät valot ovat Petteri Pietiäisen.

Vahva suositus!

Kuvat: Jukka Koskinen