ISÄ

 Anjalankosken teatterin tämän kevään ensi-illassa nähtiin koskettava näytelmä ISÄ. Alunperin ranskalainen Florian Zeller kirjoitti näytelmän, jonka oli Meidän isä, mutta sittemmin se muotoutui lyhyesti vain Isä. Tarina on niittänyt mainetta ja kirjailija teki siitä myös elokuvaversion, jonka ohjauksen myös otti haltuun. Pääosassa oli Anthony Hopkins. Muistan sen elokuvan, mutta en ole sitä nähnyt, joten kun nyt pääsin katsomaan esitystä, se oli minulle täysin tuore. En oikeastaan tiennyt siitä mitään, mutta kuin sen, että varmasti on hyvä, enkä pettynyt. Anjalankosken teatterille ohjauksen on tehnyt Kimmo Lavaste.

Heti alkuun, kun istuuduimme etupenkkiin, oli nautinto ihailla aivan upeaa ja tunnelmallista lavastusta. Sen on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste ja toteutuksesta on vastannut mm.Teatterin Paapparaiset.

Esitys alkaa, kun Isä ja tytär kohtaavat. Heti alkuunhan kaikki vaikuttaa olevan ihan hyvin, kunnes pikkuhiljaa selviää, että ei ole, ei todellakaan ole. Isä ei muista, eikä siinä kaikki, vaan näkee ja kokee myös sellaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Tämä tällainen on aika lailla monelle tuttua, jopa lähipiiristä. 

Timo Kurittu tekee niin hienon roolin, että sitä ei voi kuin henkeä haukkoa. Hänen roolinsa Andréna on niin vakuuttava, että sitä välillä unohtaa olevansa teatterissa. Andrén tyttären osassa on Elli Onnensuo. Hän on Anne, joka huolehtii kaikesta ja yrittää saada isän elämän jotenkin järjestymään.
Muistisairas ei vaan ymmärrä tilaansa ja on ajanut kaikki edelliset hoitajansa pois. Sitten tulee Laura, joka ottaa tilanteen haltuun. Lauraa esittää Jaana Kurittu. 

Timo Kurittu vetää roolinsa niin hyvin, että on vaan ihan pakko välillä nauraa. Niin, nauran minä äitinikin jutuille, joissa ei ole päätä ei häntää, vaikka oikesti sen ei pitäisi naurattaa. 

Muissa rooleissa ovat Marko Partanen ja Jukka Sinkkonen. Markolla on parikin roolia, jotka ovat varsin mielenkiintoisia. Kiva nähdä teatterin tekniikkamiestä lavalla! Jukka Sinkkosen roolina on tytär Annen puoliso. Vielä on mainittava Minna Sipinen, jolla on vaan naisen rooli, mutta myös sairaanhoitajan. 

Tarina etenee niin, että on hetkiä, kun joutuu miettimään, missä mennään, mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, siitä oikein nauttii kahta enemmän. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, sellaista se on muistisairaankin elämä. 

Näytelmän loppukohtaus, jossa on Isä ja sairaanhoitaja, on se, mikä viimeistään kirvoittaa vettä silmiin. Siinä on sellainen tunnelataus, että se kyllä hyppää syliin. 

Esitys on jälleen niin onnistunut toteutus, että menkää katsomaan ja huolehtikaa muististanne. Minulla se sakkas heti sen verran, että minun käsiohjelma unohtu penkille. 

Kuvat: Pekka Kaatiala