Museokortti vinkui Helsingissä!

Se oli jo aikaa ennen koronaa, kun sain Museokortin, jota en ehtinyt käyttää. Yritin kyllä, mutta olin silloin liikkeellä maanantaina ja se oli se virhe, mikä osoittautui hyväksi, sillä jos olisin silloin kerinnyt, niin en olisi voinut käyttää museokorttia ja aika vaan kului. Vaan koitti päivä, jolloin pääsin eka kerran museoon kortilla. Hieno tunne!Nyt voin sitten vuoden ajan mielin määrin juosta museoissa - kortilla!

Lähdin junalla Kouvolasta Helsinkiin ja olin hyvissä ajoin, että ihan varmasti ehdin. Niinpä rautatieasemalta lähdin reippain mielin kävelemään kohti Kaapelitehdasta, todetakseni, että olin ihan liian ajoissa. Museot aukesivat vasta klo 11. Kaikille muille tiedoksi, että se ravintola siellä toisella puolella aukeaa aikasemmin. Kävin siellä lähes heti museon aukemisen jälkeen lounaalla, että oli sitten virtaa kulkea kaikki läpi. Söin nakkikeiton ja join oluen - saa arvata, kumpi "keitto" oli kalliimpi/halvempi/riittoisampi...

Museoista ekana kiersin Suomen Valokuvataiteen museon, missä eniten sykähdytti Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito.

Miten ensin katsoo kaikki kuvat ja todella ihmettelee, kuinka ne on voitu kuvata. Lopuksi saa nähdä videota siitä, millaisissa olosuhteissa on kuvattu. On siis nähty niin vaivaa ja osattu koko prosessi. Tulee vaan mieleen heti kiitollisuus, että joku tekee taidolla ja me saadaan vain katsella, ihastellen.

Valokuvamuseon jälkeen hyppäsin hissiin, mihin olisi mahtunut 48 henkeä! Yksin huristin kerrokseen, missä oli Hotelli- ja ravintolamuseo. Se oli kohde, mikä minua ehkä eniten kiinnosti, sillä olenhan entisessä elämässäni ollut ravintola-alalla. Kävin siis fiilistelemässä ja nauttimassa "antimista".

Sain aika vapaasti kulkea itekseni, koska oli arki, koska oli aamupäivä ja koska korona...  No, sain keskittyä ihan rauhassa ja soitella levarista lempparidiscokappaleita ja lähes heittää tanssiksi. 

Ravintola-alaan kuuluu myös ALKOt ja oli kivaa historiaa niistä ajoista, kun ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että asiakas ottaisi itse hyllystä haluamansa pullon. 
Kaikki esillä oleva oli nostalgihuuruja nostattavaa, etenkin kaikki hotellihuoneet ja niiden sisustukset. Lisäksi hauska oli se "nukketalo", mikä oli rakennettu hotelliksi ja kun painoi nappia, niin aina syttyi jossain huoneessa valo.

Oispa kaljaa oli myös kiva osio! Sekin oli syy, miksi halusin tutustua tähän museoon. Oluen valmistus on kerrottu aika lailla juurta jaksaen. Näyttely jatkuu 30.5.2021 asti.

Lopuksi kävin siellä vessassa ja sitten kerros alemmaksi ja Teatterimuseoon....

Teatterin ystävänä oli myös ilo tutustua Teatterimuseoon, mikä antoi kaikkensa. Oli pukuja, oli lavastuksista pienoismalleja ja sitten olisi voinut osallistua vaikka mihin ja pukea päällensä roolivaatteita. Jätin näihin osallistumiset, koska olin ihan itekseni, mutta silti otin ne ilolla vastaan. Joku äiti oli lastensa kanssa näissä kohteissa iloitsemassa.

Teatterimuseon näyttely on HAIR. Se jatkuu aina 13.9.2020 asti, Toinen kiva näyttely on Kansa elää näyttämöllä eli Työväen näyttämöiden liitto 100v.

Kuvassa lavastuksen pienoismalli

Kosketusnäytöillä oli lisämateriaalia ja niiden käyttöön sai ihan oman kynän, jonka poistuessani pudotin palautuslokeroon. 

Kaapelitehtaalta kävelin Ullanlinnaan ja sieltä Korkeavuorenkadun Designmuseoon! Se on hieno kivitalo, mikä on joskus muinoin toiminut kouluna, jota mm. Tove Jansson on käynyt.

Siellä olikin nykydesign edustettuna. Se ei niinkään kiinnostanut minua, mutta sitten se vanhempi.

Tämä huomattavasti pisuaaria muistuttava allas on kuitenkin Alvar Aallon suunnittelema käsienpesuallas Paimion parantolaan.

Legendaariset kahvipannut (FINEL: Antti Nurmesniemi) hienoissa väreissä. Ensimmäistä kertaa näin mustan pannun. Omassa lapsuudessani meillä oli punainen oman väen käyttöön, koska se oli pienempi. Isompi oli sininen ja sillä keitettiin sitten kun tuli vieraita.

Suomi-konepistooli oli myös vitriinissä ja niin paljon muuta. Nähtävää oli jokaiselle.

Voin siis lämpimästi suositella museokierrosta näissä merkeissä tai ihan oman maun mukaan.

Kuvat: Kini Laine

Elling

Kesän 2020 ensimmäinen kesäteatterireissu osui Suomenlinnaan. Oli lauantai ja päivänäytös. Ilma oli niin kesäinen, ettei olisi voinut olla parempi. Koska se k-alkuinen haitta vaikutti niin, ettei saatu nähdä näytelmää Seitsemännen portaan enkeli, niin Ryhmäteatteri valmisti meille hivenen pienemmän kattauksen ja saimme nauttia esityksestä ELLING. Poikkeustilanteesta johtuen yleisöä oli vain kolmannes, joten suht väljää. Koska siellä ei nyt olleet peitot käytössä, niin olipa oma shaali repussa mukana, vaan sitä ei tarvinnut. Siellä olikin lämmin ja lämmin kaikin tavoin, huomasi selkeästi, että niin henkilökunta kuin yleisökin oli niiiiin mielissään.

Kun esitys alkoi, sitä veti mielen ihan herkäksi, että nuo ihmiset ovat tehneet tämän näytelmän, nuo upeat, osaavat ihmiset ovat harjoitelleet ja saaneet kasaan sen, mitä me voimme ihan kaikessa rauhassa omalta penkiltä katsoa ja antaa tarinan viedä. 
Tämä Elling oli minulle entuudestaan tuttu, mutta Suomenlinnaan sen on ohjannut Juha Kukkonen. Alunperin tarina on norjalainen, kirjana ilmestynyt ja myös elokuvana, jonka moni on varmasti nähnytkin.

Tarina kertoo kahdesta mielenterveyskuntoutujasta, jotka ovat ystävystyneet hoitolaitoksessa ja muuttavat nyt yhdessä tukiasuntoon. Se ei ole helppoa, mutta yritystä on. 
Elling on ahdistunut, eikä mitenkään haluaisi poistua asunnosta, sillä miksi poistua kun on se asunto. Hänelle ajatuskin ulkomaailmasta on äärimmäisen vaikeaa. Hän on lähemmäs 50v ja asunut äitinsä kanssa ja kun äiti kuoli, Elling ei osanut tehdä elämälleen juuri mitään. Elling on pedantti ja katsoo asioita järkevästi, miettii kaikenlaista ja löytää itsestään pian runouden. Tätä roolia näyttelee niin omistautuneesti Robin Svartström.

Elling'n ystävä ja kämppis on Kjell Bjarne. Varsinainen sähläri, jonka pääasiallinen ajatus on naiset, joita hän ei ole koskaan päässyt kokeilemaan. Asian tiimoilta syntyy hupaisia kohtauksia. Taustalta ilmenee Kjell Bjarnen huono äitisuhde. Vaan miten on luonteeltaan niin kovin empaattinen. Santtu Karvonen on niin liikuttavan ihana ja ennen kaikkea uskottava.

Kaikki muut roolit, joita on kuusi, on hoitajaa, tarjoilijaa, runoilijaa... Nämä roolit hoitaa Minna Suuronen. Vain peruukilla, vaatetuksella, kävelytyylillä ja puheen nuotilla ilmenee, millaisesta henkilöstä on kyse. Pidän erityisesti tästä, koska siinä yksi näyttelijä kykenee näyttämään muuntautumiskykynsä.

Kaiken kaikkiaan Elling on näytelmä ystävyydestä. Kaksi täysin erilaista ihmistä ovat ystävystyneet. Ihan parhaita kohtia olivat ne, kun toinen oli heikoilla ja ahdistunut, niin miten se toinen tuli apuun, rauhoitti ja piti kiinni. Yhdessä, toinen toistaan tukien, he alkoivat pärjäämään siinä asunnossa.

Elling on liikuttava tarina, vaikka onkin paikka paikoin kovin hupaisa. Siinä ei naureta kenellekkään vaan ne koomiset kohtaukset ovat arkea ja nimenomaan näyttelijäsuorituksia. 

Ryhmäteatteri näytti, miten voidaan ja osataan. Kaikki toimi erinomaisesti. 

Olin niin iloinen, että pääsin näkemään tämän esityksen! Menkää tekin, vastahan se alkoi. Niin ja sellainen pieni vinkki teille, jotka ette tykkää isoista ihmispaljoudesta, niin nyt on vain se parisataa. On ihan helppo hengittää.

Kuvat: Mitro Härkönen

Kari Lumikero: Uutismies

On aika vaikea kuvitella, että olisi joku, joka ei tietäisi, kuka on Kari Lumikero. No, jos ei nimi heti ehkä sanoisikaan mitään, niin kuva ja ääni kertoo loput ja heti lamppu syttyy. Jos olenkin kuullut hänen lukemiaan uutisia ja nähnyt kuvaa televisiosta, niin pääsinpä tapaamaan hänet ihan livenäkin. Loppuvuodesta 2019 Paasikivi-seura kutsui Kari Lumikeron vierailemaan Kouvolan pääkirjastossa ja siellä sitten saimme nauttia hänen seurastaan ja tarinoinnistaan Markku Laukkasen haastattelemana. Uutismies-kirjasta riitti jutusteltavaa.

Ilta oli mukava ja jäi todella mieleen mitä moninaisimmat uutismiehen seikkailut.

Tänä kesänä sitten osui silmiini, että Uutismies on äänikirjana ja hei, mikä ihan superluksusta, niin Kari Lumikeron itsensä lukemana. Juu, oli ihan pakko ja niin aloin kuunnella ja se rupeama kesti piirua vaille 15 tuntia! Sen taitoin äänikirjakävellen luonnossa. Matka taittui todella keveästi.

Lumikero on ollut niin monessa mukana, että ihan suorastaan välillä henkeä salpasi. Hän kertoo kronologisesti aloittaen lapsuudesta ja sitten nuoruudesta, Tukholmaan muutosta ja kaiesta siitä, mitä sitten tapahtui. Uutisia on tehty "aina", mutta hän ei ollut vain se, minkä näimme ja kuulimme ruudussa, vaan hän osasi tehdä kaiken sen taustatyön aina kuvaamisesta  editointiin saakka.
Hyvin  tulee kerrottua kaikki ne meidän muistamat katastrofitilanteet, mistä olemme saaneet tiedot mediasta. Nyt vain vieläkin perusteellisemmin sieltä toiselta kantilta.

Uutimies on huikea matka Kari Lumikeron mukana. Siinä on vakavuutta, mutta siinä on myös ihanaa huumoria, lämpöä perheen ja ystävien mukana. Kaiken matkaa kuunnellessani tätä kirjaa, kulki jossain pohjalla ajatus, että olisipa mukava ollut olla joskus mukana. Niinpä loppusanoissa Kari toivoo, miten lukijalle voisi tulla sellainen olo, että Oi, jospa oisin saanut olla mukana. Kun sen kuulin, olin keskellä metsää ja  suorastaan pala kurkussa hihkaisin, että Just niin!

Olli Sarpon sisarukset

Olli Sarpo on kirjailija, jonka kirjoitukset eivät pitkästytä lukijaa millään lailla, ei ainakaan pituuksillaan. Hän kirjoittaa napakoita, pieniä tarinoita, mutta ajatuksiltaan suuria.

Olemisen tapaluokkia on ilmestynyt 2018 ja kansien väliin mahtuu hyvin ne "olemisen tapaluokat".

Tuokiokuvia ja arkisia merkintöjä, yksipuolisia vuoropuheluja ja sikermä selviytymisiä. Tarinoita ihmisistä, joista ei muutoin puhuttaisi, joita kukaan ei mainitse, edes sivulauseessa. Heillä on pieni elämä Olli Sarpon kirjoissa, sillä..

....Olemisen tapaluokilla on sisar! Onko se sisko vai sen veli, mutta joka tapauksessa samaa sukua, sillä onhan molemmilla sama isä.
Sisäolennoista syntyi 2020 ja jatkaa samaa tyyliä, mutta silti erilaista. Kuten sisaruksilla, niin heissä on jotain samaa, mutta silti oma luonteensa. Niin on näilläkin.

Sisäolennot on myös täynnä niitä olentoja, joilla menee joten kuten. Ne kirjoittelevat kirjeitä, ne elävät tai ovat eläneet ja onpa tarina, mikä on kirjoitettu takaperin. Tarinat ovat kiinnostavia, ne hämmästyttävät, ne kummastuttavat, ne nostattavat hien silmiin, ne laittavat ajattelemaan ja jokaisessa on aina se jokin.

Olli Sarpolla on kieli, mitä on kiva lukea. Se on äärimmäisen selkeää ja se maistuu hyvälle.
Näissä kirjoissa tarinat ovat sellaisia, että niitä voi lukea ihan miten tahansa, vaikka lopusta alkuun tai siltä väliltä. Peräjälkeen, yhtä kyytiä tai vain silloin tällöin.
Kirjat ovat REUNAn kustantamia ja nähtäväksi jää, tuleeko muita sisaruksia!? Toivottavasti!

Jos tää juttu ei ole vinkki, niin sitten ei mikään!

Tässä vielä haastattelu:

Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustonen  eli Kirsti Manninen (s. 1952) on kirjoittanut itsensä suomalaisten mieliin, sillä Syrjästäkatsojan tarinoita-kirjasarja on sellainen kuningas-sarja, josta kukaan ei ole voinut olla kuulematta. On hän paljon muutakin kirjoittanut, mutta kerronpa nyt tästä sarjasta, jossa on tällä hetkellä ilmestynyt kahdeksan opusta ja sarja jatkuu....

Koska kirjastotätinä nämä kirjat ovat niin usein käsieni välistä juosseet, niin oli pakko ottaa selvää, mikä on kupletin juoni. Viime vuonna aloitin sarjan 1.kirjasta, mikä on Paimentyttö (#1) ja siinä tutustuin Ida Erikssoniin, joka on syntynyt vuonna 1880. Kun isä kuolee, niin hän lähtee äitinsä mukana Sipooseen, missä äiti piikoo Östersundomin kartanossa. Ida on paimenessa. Hänestä tulee orpo 12-vuotiaana, kun äiti kuolee tuberkuloosiin. Hän pääsee karjapiiaksi kartanoon ja saa tukea karjakkoneiti Matilda Weckstömiltä. Pian hän pääsee piiaksi Topeliuksen perheeseen. Ajallisesti eletään 1890-lukua.
 Lapsenpiika (#2) onkin sitten jo eri perheessä, kun Ida ottaa pestin Sibeliusten perheeseen. Äärimmäisen mielenkiintoista saada tietää, mitä Sibeliuksille kuuluu ja kuinka siellä lapset voivat, kun säveltäjä-isä on viftaamassa. Eletään vuotta 1898.
Enni Mustonen kuvaa historiaa niin elävästi ja kansanomaisesti, että pakko jatkaa...

Emännöitsijä (#3) on ihana kirja. Siinä Ida pääsee emännöitsijäksi ja mihin, niin Albert Edelfeldtin perheeseen. Pääasiassa hän huoltaa taiteilijaa, mutta kun taiteilija on reissuillaan, mm. Pariisissa, niin Idan työllistää taiteilijan äiti ja siskot, niin ja vaimo Ellan. Vuosituhannen vaihdetta eletään.
Idalla on ateljeen yhteydessä pikkiriikkinen oma huone ja hän pitää huolta taiteilijasta lähes 24/7.... ja siitähän on seuraamuksensa. Taiteilija on kuitenkin jo hyvin sairas ja kun hän menehtyy, Ida lähtee ja muuttaa Ruotsiin ja siellä syntyy tytär Kirsti.
Ruokarouva (#4) on sitten kirja, missä on tilanteessa, että muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa takaisin Suomeen ja Albergaan. Ruotsista saaneen pienen perinnön turvin ostaa ison talon, mihin perustaa täysihoitolan. Ajallisesti eletään vuosissa1914-1918, joten sisällissota aiheuttaa omat jännityksensä, mutta myös mielenkiintoiset asukkaat ja vieraat, mm. Eino Leino ja L. Onerva.
Tässä aviheessa on ihan innoissaa, että sarja onneksi jatkuu, sillä on ihan pakko tietää, kuinka tarina etenee!

Ruokarouvan tytär (#5) onkin sitten Kirstin tarinaa, sillä nuoreksi naiseksi varttunut neito lähtee Pariisiin. Ajallisesti ollaan 1920-luvulla. Ennen sitä Albergassa Ida on mennyt naimisiin Eliaksen kanssa ja he ovat saaneet kaksospojat. Kirsti ja ottotytär Alli opiskelevat ja osallistuvat nuorten rientoihin. Kun Alli kuolee, niin silloin Kirsti lähtee. Pariisiin hän pääsee opintorahan turvin, mutta päätyykin Chanelin muotitalolle töihin, koska osoittautuu niin hyväksi piirtäjäksi. Iivokin astuu kuvioihin!
Taiteilijan vaimo (#6) jatkuu sillä, että Kirsti ja Iivo asuvat yhdessä Pariisissa, Kirsti hoitaa Elsa Schiaparellin muotisalonkia. Pariisissa kirja alkaa, mutta pian Kirsti ja Iivo muuttavat Suomeen ja  Albergan täysihoitolaan. He menevät naimisiin. Iivo toimii Ville Vallgrenin apulaisena. Kirsti perustaa ystävänsä Miilin kanssa Bulevardille muotihuoneen. Viena-tytär syntyy ja jää Ida-mummon hoiviin, kun Kirsti-äiti rientää töihin. Tässä kirjassa tulee tilanne, missä Ida paljastaa Kirstille tytön oikean isän. Nyt ollaan jo 1920-luvun lopussa.

Sotaleski (#7) jo nimellään kertoo, että joku kaatuu ja jostain tulee leski. Sotavuodet ovat hyvin esillä tässä osassa. Niin monta tarinaa kulkee tässä kirjassa, mutta hyvin pysyy kärryillä. Pommitus tuohoaa Kirstin perustaman ompelimon. Kirstin veljet Voitto ja Veikko ovat rintamalla. Karjalaisperhe tulee evakkona Albergaan. Kirstin ja Iivon tarina päättyy.
Pukija (#8) kertoo jo Kirstin ja Iivon tyttären, Vienan elämästä. Eletään sodanjälkeistä aikaa ja Viena on ollut Skotlannissa au-pairina ja kokeut siellä kiihkeän suhteen. Hän palaa Suomeen ja pääsee pukijaksi elokuvastudioon, mikä on mielenkiintoista osiota kaikille vanhojen kotimaisten elokuvien ystäville. Sitten hän on pukemassa Armi Kuuselaa Miss Universum-kilpailuissa ja sen myötä saa pestin Hollywoodiin, elokuvatähtien pukijaksi. Vauhtia piisaa, mutta hyvällä tavalla.

Kuuntelin koko sarjan äänikirjoina ja en yhtä kyytiä. Välissä luin/kuuntelin jotain muuta ja sitten taas palasin suurella innolla Syrjästäkatsojan tarinaan. On kehuttava Erja Mantoa, joka osaa hyvin lukea ja lausua. Kaikki murteet ja vieraskieliset sanat suorastaan soljuvat. Kun hän Taiteilijan vaimossa luki Kirstin venäläistaustaisen apulaisen reploja, olisi välillä tehnyt mieli kuunnella uudestaan, sillä niin hyvin oli se toteutettu.
Olen kyllä ihan koukussa ja onneksi sarja jatkuu ja varmasti ensi keväänä on meillä taas uusi osa! Sitä ennen voi käydä fiilistelemässä sarjan Facebook-sivuilla.

Rönkä & Tamminen

Minulla oli uusi, vaaleansininen hattu, sellainen karvainen. Isä oli sen ostanut ja sen piti olla hieno... niin kauan, kunnes sekin koulussa huomattiin ja minua alettiin haukkua jäätukaksi. Minua tönittiin pitkin pihaa, kunnes kaaduin. Makasin maassa mahallani ja itkin, laitoin kädet tiukasti kasvojeni ympärille, sillä en halunut sen lumen, jota he potkivat päälleni, osuvan poskiini ja siksi, että en halunut kenenkään näkevän, miten räkä valui nenästä. Kun välitunti loppui, kaikki juoksivat jonoon, paitsi minä, joka ajattelin, että en ikinä nouse tästä! Tuli opettaja, joka tylysti tokaisi minulle, että nouses nyt ylös siitä! Aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa....

Noniin, tuollainen juttu se pulpahti mieleen, kun luin kirjaa Jalat ilmassa, minkä on kirjoittanut Antti Rönkä. Juuei, ei ole Matti Röngän poika, vaan on Petri Tammisen poika. Miksi tartuin kirjaan, niin lähes puolivahingossa.

Tiesin, että oli ilmestynyt kirja, mikä kertoo koulukiusaamisesta ja ajattelin, että hienoa, mutta ei kosketa minua. Näin ohimennen Jyväskylän kirjamessuilla, kun Antti Rönkä oli siellä haastateltavana ja ajattelin, miten  hienoa, kun nuori mies pääsee kertomaan kirjastaan. Vaan kun kirja osui käsiini, vilkaisin sitä sen verran, että luin lauseen sieltä täältä ja olin heti, että nyt kättä päälle ja menoksi. Luin kirjan lähes ahmien, ihaillen sitä upeaa tekstiä, mitä tämä kovia kokenut nuori mies suoltaa. Antti Rönkä osaa kuvata asioita äärimmäisen hyvin, aina liikutukseen asti, mutta hei, myös niin, että välillä saatoin jopa nauraa. Enkä kerro, missä kohin, sillä se on jokaisen itse koettava.

En lukenut kirjaa niin, että olisin ajatellut, kuinka tässä nyt kirjailijan poika kirjoittaa. Kyllä, aikaisemmin olin miettinyt sitä, miten olen lukenut kaikki hänen isänsä kirjoittamat kirjat, niin että mahtaisko olla samaa tyyliä... Hah, Jalat ilmassa on niin omintakeista tuotantoa, että olin kaiken aikaa fiiliksissä "hiphurraa"! Välillä olin heltyyksissäni niin sitä mieltä, että voi poikaa, tule tänne, niin täti halaa, kun taas sitten, että ei hemmetti, kyllä se poika pärjää !!!

Vaikka tämä kirja on nuoren miehen kertomus siitä, millaista on, kun on koulukiusattu, millä lailla se vaikuttaa ihmisen elämään, niin kyllä tämän kirjan soisi olla se, minkä jokaisen olisi luettava! Niin kiusattujen kuin kiusaajienkin ja niiden, jotka eivät siitä mitään tiedä tai niiden, jotka ovat muka tietävinään. Miltä tuntuu, kun kokee olevansa eiminkäänarvoinen.

Minusta tuli heti myös Antti Rönkä - fani ja odotan häneltä lisää tekstiä, kuten....

...tämä kirja, missä hän keskustelee isänsä Petri Tammisen kanssa. Erittäin hyvä jatkumo edelliselle kirjalle, koska samoista aiheista käsitellään nyt isän ja pojan kesken. Hyvin paljon myös kirjoittamisesta.
Minulla on ollut ilo haastatella Petri Tammista ja muistan sen aina. On meinaan pakko kertoa, kuinka haastattelua edeltävänä yönä näin unta, miten kaikki menee ihan päin.... Joku, lohdutti, että no silloin kaikki onnistuu! Kiva! Petri soittaa minulle vähän ennen sitä aikaa, jolloin meidän piti tavata ja kertoo, kuinka auto on mennyt rikki, hän myöhästyy alkuperäisestä tapaamisajasta, mutta ehtii haastatteluun, koska hänen kotipaikallaan oli juuri avattu autovuokraamo ja hän oli sen ensimmäinen asiakas. En myöskään ollut lähettänyt hänelle etukäteen kysymyksiä, koska minulla ei ollut niitä. Kerroin, että kyselen mitä mieleen juolahtaa ja hän saa vastata, mitä sattuu. Hyvin meni, vaikka puhuimme siitäkin, millaista on, kun on ujo.

Kun luin tätä kirjaa, niin itsekin vanhempana, olin välillä kyynelissä. Yritin omalle pojalleni lukea pätkiä, mutta en kyennyt. Isän ja pojan suhde on sitä, mitä ei aina vaan ymmärrä ja silti haluaa ymmärtää. Olin iloinen siitä, että poika piti pintansa, oman päänsä. Olin iloinen siitä, että isä osasi tulla vastaan. Erinomainen kirja ihan kaikille!
Hieno vinkki siitä, kun ja jos meinaa laittaa lapsen "jäähylle", niin tarve olisikin mennä itse!

Joka tapauksessa isä, joka opettaa kirjoittamista ja on siinä hyvä, yrittää neuvoa poikaansa, joka taas osaa perustella ne omat tapansa kirjoittaa. Ihan mahtavaa, se pyrkimys kulkea omaa polkuaan.

Yritin lukea lapselleni lauseen, minkä tässä isä pojalleen kirjoittaa: "Olen tehnyt paljon virheitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi noin fiksuksi."

Juuri näin, siinä voin kiteyttää sen, millainen isä, sellainen poika, mutta kukin omalla tavallaan, omalla tyylillään. Se välittäminen ja rakkaus ilmenee niin, että siellä se on, rivien välissä!

Aion jatkossakin seurata, niin isää kuin nyt poikaakin!

Äänikirjat tutuksi

Minulla oli pitkään melkoinen vastustus äänikirjoja kohtaan. Halusin, että kirja on oltava fyysinen, kädessä pidettävä ja on ihanaa kääntää sen sivuja kun löhöilee sohvan nurkassa. Vaan kun työmatkoja ajelin ja kyllästyin radioon ja sen loputtomiin mainoksiin, päätin kokeilla äänikirjaa.
Aloitin siis ihan cd-levyillä ja pian huomasin olevani pian myyty. Kuuntelin esim. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä kaksi kertaa peräkkäin ja siinä on sentään 16 cd-levyä ja hei, Kai Lehtinen lukijana. Siitä se sitten alkoi ja pian olin kuunnellut kaiken minua kiinnostavan kirjaston valikoimista. Autossani ei ollut MP3-mahdollisuutta, joten seuraava askel olikin se, että asensin luuriini sovelluksen, millä voin kuunnella kirjaston E-äänikirjoja. Sovellus on ELLIBS ja melko lailla kätevä käyttää, joskin pyysin siinä vähän apuja perikunnalta. Pian opin sen ja tilanne oli riistäytyä käsistä, koska minulle avautui jälleen uusi maailma!

Aloin harrastaa äänikirjakävelyjä. Nuttu niskaan ja kuullokkeet korville ja ei kun menoksi. Olen saanut mielenrauhaa, raikasta ilmaa, upeita maisemia, ihania tarinoita, hyvät unet ja vaikka mitä. Välillä ajan autolla toiseen kylään, auto parkkiin ja sitten kävelemään.
Lisäksi kaikki kotihommat sujuu kuin leikiten. Jos joku on kotona, kuuntelen kuullokkeilla, jos taas olen yksin, luuri tarinoi minulle pöydällä, liesituulettimen päällä, pesukoneen kulmalla jne.

Myönnän, että olen ihan koukussa! Kun selvisi, että Meritta Koivisto on kirjoittanut kaksi hyytävän jännää psykologista thrilleriä vain äänikirjoiksi, oli pakko tutustua Storytel'iin. Kävelin maat ja mannut, kun kuuntelin ensin...

....missä pieni poika katoaa. Kertojaääninä on kolme naista, Amanda, Eden ja Minerva. Tarina ottaa niin valtaansa, eikä päästä irti. Hetkeäkään ei ole kohtaa, missä miettisi, milloin tämä loppuu. Kun olin tämän kuunnellut, olin lähes hengästynyt ja sitten olisi vuorossa se toinen, No, olen vahvasti sitä mieltä, ettei milloinkaan samalta kirjailjalta saa peräkkäin lukea/kuunnella. Niinpä kuuntelin välillä pari muuta ja sitten oli vuorossa...

Taas se alkoi, en oikeastaan voinut tehdä muuta kuin kuunnella, koska tarina ei anna sellaista kohtaa, milloin voisi pitää tauon. Psykiatrisesta hoitolaitoksesta karkaa Sonja ja jättää jälkeen hoitajan, joka ei enää hoida. Sitten alkaa sellainen meno, kun Sonja tulee Ruotsista Suomeen ja tapaa nuoren naisen, minkä nappaa mukaansa. Mukana on paljon ihmisiä, sillä kyse on eräänlaisesta sukutarinasta. Juonen käänteet ovat yllättäviä, mitään ennalta arvattavaa ei tule vastaan. Kaikkea tutkii ruotsinsuomalainen poliisi Harriet, joka on sairaslomalla...

Olin niin vaikuttunut, että olen sitä mieltä, että jos on lukenut Clare Mackintosh'n kirjoja, niin nyt painitaan niin samassa sarjassa.

Ja nyt ei pääse teatteriin, ei elokuviin, kaikki kulttuuririennot ovat jäissä. Niinpä suosittelen lämpimästi äänikirjoja ja niiden myötä äänikirjakävelyjä!

Enkä suinkaan ole unohtanut käsissä pidettäviä, luettavia kirjoja, sillä luen edelleen! Lojun viltin alla sohvalla, uppoudun kirjaan kuin kirjaan. Luen sängyssä, ennen kuin nukahdan ja hei, vessassa on aina novellikokoelma!