Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Elokuvahetki lasteni kanssa ja eiku Kuusaalle ja Studio123, missä lippuluukulla oli jonoa!!! Kun pääsimme saliin, niin eipä päässytkään miettimään, mihin istuisi, kun oli istuttava sinne, missä oli vielä tilaa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä sykkii suomalaiselle mielelle. Tiina Lymin ohjaus on tunteisiin vetoavaa.

Jos välillä on tuntunut siltä, että Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen menee yli ja tulee korvista, niin tämä elokuva on ihan kertakaikkisen hyvä!
Heikki Kinnunen on juuri niin aito ja oikea, uskottava ja lutunen Mielensäpahoittaja, ettei paremmin voisi enää onnistua. Mieli on nyt sitten niin totaalisen pahoittunut, kun emäntä on kuollut, joten ei kun sorvaamaan arkkua itelle ja tähtäimenä kuolla pois.

Hautajaisiin saapuvat Mielensäpahoittajan pojat, joiden rooleissa mahtavat Jani Volanen ja Iikka Fors ovat oikein mallikappaleita. Jani Volanen on Pekka, se poika, joka tietää ja osaa kaiken, ylimielinen nilkki, jolle urajohteinen menestyminen on vain tärkeää. Niinpä tietenkin, aina Volaselle napsahtaa rooli, missä pääsee olemaan ärsyttävä. Iikka Fors on Hessu, se herkkä ja kiltti poika, joka tasoittelee tilanteita. Oli pojilla perheetkin mukana, Pekan vaimona Elina Knihtilä ja Hessun vaimona Mari Perankoski. Lapsenlapsista, Pekan tytär...

Elokuvan tähti on Satu Tuuli Karhu, joka Sofian osassa pehmittää papan! Sofian pitäisi olla ihan josain muualla, mutta pelmahtaa papan luo ja siitäkös on aihetta mieli pahoittaa. Satu Tuuli Karhu on ihana ja raikas uusi kasvo, joka otti roolinsa todella luontevasti, läpyt sille!

Tilanteet kehittyivät ja kun oikein naurattaa, niin sitten tuli niitä hetkiä, ettei naurattanut. Vaikka kuin yritti olla pokkana, niin silmät vaan kostuivat ja purona juoksi poskille. Ihan vaan ne elämän tosiasiat ovat joskus sellaisia, että panevat liikuttumaan.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä on täynnä tyyppejä, joita tapaamme päivittäin. Nyt ne on kuvattu niin, että ne naurattaa, jollei sitten kattele vesissä silmin.

Tää ol taas sellane elokuva, mist mie niin tykkäsin! Uskon, et siekii, mee kattomaa!

My Fair Lady

Kesä on lähes taputeltu ja syksy on saapunut, mutta Kouvolan teatterissa on siihen lääke - My Fair Lady! Ihana klassikkomusikaali, mistä ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, mistä saa virtaa. Jukka Keinonen on jälleen onnistunut ohjaamaan jotain niin kaunista ja niin mieleen osuvaa, että on suuri onni olla katsomossa ja nauttia siitä.

Musikaalin tähdet ovat Emma-Sofia Hautala, joka loistaa ihanasti olemuksellaan ja äänellään Eliza Doolittlen roolissa ja Veli-Matti Karén ollen täpäkkä, tapoihinsa piintynyt poikamies Henry Higgins.
Kupletin juoni on se, että Eliza myy kukkia, on köyhä, mutta siunattu luonteella, millä pärjää. Henry Higgins on oikea kielipoliisi, jonka oppiin Eliza hakeutuu. Noniin, ja siinähän on sopan ainekset koossa ja ei muuta kuin keittämään.
Koska on kyseessä musikaali, niin kaikki laulut ovat niin osuvia, sävelet jää mieleen ja soivat siellä pitkään. Kun Emma-Sofia alkoi laulun, se oli niin kaunista, niin kuin enkeli olisi avannut äänensä. Muutenkin hänen osansa Elizana oli kuin hänelle tehty.  Suloista, niin tavattoman suloista.
Veli-Matti oli osassaan myös kuin hansikas. Olin aivan etukenossa taas, että saisin ja kerkeisin kaiken nähdä. Ne kaikki eleet, liikkeet, ilmeet, ääni, niin mahtavaa!
Onneksi on kuitenkin Hugh Pickering, joka jossain määrin toppuuttelee Higginsiä, joka osaa kielen, mutta ei taitoa käsitellä ihmisiä, etenkään naisia. Hannu Kivioja vierailevana tähtenä ottaa yleisönsä!

Elizan isä Alfred P. Doolittle on vanha juoppo, joka ei tapaansa piilottele. Mies joka panee ranttaliksi heti kun siihen vain kykenee, jos vain on lykky mukana. Johannes Korppijaakko on ketterästi mukana ja on osassaan kerrassaan mainio.

Nina Petelius-Lehto on aluksi topakka kapakan mamselli, joka nakkelee pahimmin juopuneita kadulle. Sitten hän jo onkin Henry Higginsin äiti, tyylikäs seurapiirirouva. Tekisi mieli kertoa vielä vaikka mitä, mutta enpäs kerrokkaan, koska olen sitä mieltä, että tämä tarina on nähtävä.
Petteri Hautalan osana on myös useampi rooli ja sitä oli suuri ilo seurata. Kun hän laulaa Freddy'n roolissa Täällä tiedän sun hengittävän, se vaan osuu suoraan niin suoneen ja kiertää siellä pitkään.

Kaikki avustajat tuovat niin kortensa kekoon, että sitä haukkoo henkeään, miten kaikki sujuu, miten osuu kohilleen. Ammattilaisia kaikki tyynni.  Iso läpy jälleen koreografille, joka tässä spektaakkelissa on Jouni Prittinen.
Musikaalin  lavastus on upea ja niin toimiva. Maija Louhio on alansa konkari. Vaan entäs puvut!!! Kun ollaan puvustettu 1900-luvun luokkayhteiskuntaan, niin onhan iloa silmälle. Puvustuksen takana on Sari Suominen. Monia osaajia tarvitaan, että tälläinen esitys luodaan ja olen kyllä hämmästyksestä soikea, että niitä on ja että me saadaan niiden kykyjä nähdä ja kokea.

My Fair Lady on nautittava esitys. Kaikin puolin, se antaa niin paljon. Tunnelma on katossa, niin kuin teatterissa kuuluukin. Silloin on onnistuttu, kun voi heittäytyä mukaan ja unohtaa kaiken muun. Niin ja miten vielä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, musiikki soi sydämessä ja sitä vaan muistelee kokemaansa. Kotimatkalla sitä vielä mietti, että kuinka voi olla niin hienoa, että pääsee nauttimaan niin nautinnollisesta esityksestä, että on ihmisiä, jotka osaavat tehdä niin upeaa työtä, jota me voimme vain ihan istualtaan nauttia!

Kuvat: TAVATONmedia

Miehen kylkiluu

"Minä pidän kansaa kyllä pöllöpäinä, mutta silti en suinkaan aseta sitä itseni alapuolelle. Minä luotan terveeseen vaistoon. Typeryyttä vastaan ei ole muuta asetta kuin nauru."
- Maria Jotuni -

Niin se on ja tätä saamme seurata Kouvolan teatterissa, missä sai ensi-iltansa Miehen kylkiluu. Maria Jotunin yli sata vuotta sitten kirjoittama näytelmä, jonka on nyt ohjannut meille Mikko Roiha. Omintakeista ja raikasta tyyliä, missä klassikkokomedia nähdään uusissa puitteissa.
Tämä Miehen kylkiluu on todella rakennettu taiten, kun on otettu mukaan viisi näyttelijää eri teattereista. He kaikki yhdessä tekevät esityksestä sellaisen luun, että sitä ei voi puremmatta niellä, mutta sitä voi ihan rauhassa kaluta.

Tarinahan tapahtuu hyvin pitkälti apteekissa ja nyt on lavastus sitä luokkaa, että apteekin tuulikaappi riittää ja kyllä siinä kaapissa tuuleekin. Erilaiset ihmistyypit marssitetaan esille ja heitä on miehiä ja naisia, ihan miten kukin haluaa nähdä.

Naisista Elli, jonka roolin vetää antaumuksella Maija Siljander (Riihimäen teatteri/ Tanssiteatteri Minimi), on apteekkarin vaimo ja kaikki pitäisi olla hyvin. Hän on jo naimisissa, mutta olisiko tekemisen puute, kun takertuu pikkuasioihin ja käsittää väärin ja tekee kärpäsestä härkäsen...

Miina on tohtorin emännöitsijä ja perimmäisenä ajatuksena on vain päästä naimisiin. Ulla Reinikainen (Turun kaupunginteatteri) tekee kaikkensa Miinana, joka haluaa miehen. Kujertaa miehen kylkiluun vieressä.

Amalia on apteekin emännöitsijä ja hän on päättänyt ottaa miehen! Anne Niilola (Kotkan kaupunginteatteri) on se suoraselkäinen ja niin päättäväinen, että minusta koko näytelmän hauskin  hahmo ja ryhtiä piisasi.

Apteekkari Jussi on hyväntahtoinen ja kiltti, väittäisin, että ihan normimies. Naimisissa ja silti tekee mieli hiukan vilkuilla aidan toiselle puolelle. Paavo Honkimäki (Teatteri Eurooppa Neljä/Jyväskylän Kaupunginteatteri) tekee roolista miehen mittaisen. Hän myös tekee toisen roolin, kun loikkaa lavalle välillä ollen Topias Kinkkunen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Topiaksella on vain yksi toive; saada akka, kun on se lehmäkin.

Lukasson on vain Lukasson. Hannele Laaksonen (Kouvolan teatteri) on hypännyt hänen housuihinsa ja niin on voita molemmin puolin leipää ja pelko hihassa, kun ei oikein osaa päättää. Hannele Laaksonen on jäämässä eläkkeelle ja tekee todella hienon roolin Lukassonina. Nostan hattua ja kumarran syvään vai niijaisko.

Miehen kylkiluu on näytelmä, mikä välistä naurattaa, vaikka näyttelijät ovat niin vakavina. Roolit ovat niin koomisia ja ihmisen tarve saada olla rakastettu tulee niin suoraviivaisesti esille. Tämä esitys kulkee kuin juna, vauhdilla ja ei aikaakaan kun ollaan jo perillä. Voi jäädä miettimään, mitä jäi evääksi ja pureskella jälkimaininkeja ihmisen elämästä.

Tämä tarina on nähtävissä muuallakin kuin Kouvolassa, sillä ensi-iltoja piisaa ja esityksiäkin.

Ensi-illat

7.9.2018 Berliini, Heimathafen Neukölln-teatteri

14.9.2018 Kouvolan Teatteri, suuri näyttämö, 26.1.2019 asti

20.9.2018 Kotkan Kaupunginteatteri, Naapuri-näyttämö, 16.3.2019 asti

27.9.2018 Riihimäen Teatteri

30.11.2018 Kuopion Sotku-teatteri 

30.1.2019 Jyväskylän kaupunginteatteri 

5.2.2019 Turun kaupunginteatteri

Kuvat: Moe Mustafa

Taivaanraapijat

Sain kuulla jo aika ajoissa, että Haminassa, Bastionissa esitetään musikaali. Vähän olin aluksi, että mitä, että Antti Tuurin kirjan pohjalta on tehty musikaali Taivaanraapijat.  Sitten heti perään aattelin, että jo oli aikakin. Hienoa, että Haminassa oli tartuttu häjyä härkää sarvista ja pantu hösseliksi ja miten, niin ihan huikean hienosti. Ensi-ilta oli 17.8 ja se oli Elämys isolla E:llä. Koko spektaakkelin ohjaus ja käsikirjoitus on Jalle Niemelän. Musiikki oli hyvin pitkälti Esa Kaartamon ja Kari Pyrhösen. Melkoista settiä!!!

Tarinahan kertoo Jussista, Ketolan Jussista, joka on lähtenyt Suomen Kauhavalta etsimään voita leivälle. Brooklynissä on jo ennestään suomalaisia ja inkkareita. He siellä ovat niitä taivaanraapijoita, kun ovat rakentamassa uusia pilvenpiirtäjiä. Hänen onnekseen hän saa töitä Victor Seppälän kautta, mikä on jotenkin koko tarinan kantava voima. Kun Jussille sattuu kaikenlaista, niin ilman Vikiä ja hänen Laimiaan, olisi ollut hukka perimässä.

Eletään 1900-luvun alkua ja kaikki on jotenkin niin rempsakkaa, ollaanhan Ameriikassa. Jussi asuu poika-talossa, missä talon emäntä Fiina havittelee Jussia oitis. Jussi vaihtaa majapaikkaa ja siellä on sitten Christina, johon Jussi rakastuu.

No hitto, en ihmettele yhtään! Olle Tepponen on sellainen rehti Jussi, joka varmasti olisi naisten päät pyörälle pannut. Jussin rooli oli ihan mahtava ja Tepponen osaa laulaa, osaa olla kuin olisi syntynyt rooliinsa. Se oli suunnaton ilo katsoa.
Piia Jussila Christinan osassa oli napakka ja näpsäkkä ja lauloi kuin Herran enkeli. Jessus, kun sitä oikein kuunteli korvat kallellaan. Ei sitten Christina kuitenkaan paljastanut Jussille kaikkea. Jäin miettimään, että näinkö se on oikeastikin joskus käynyt?
Tuuli Immonen oli semmoinen Fiina, että oksat pois. Ei puuttunut naiselta aloitekykyä. Lauluääni oli taivaita raapiva.
Keijo Kumanto Vikinä toi esiin sen rehdin suomalaisen, vanhemman miehen, joka ei jätä maanmiestään pulaan. Oli ehkä koko näytelmän sympaattisin hahmo juuri sen rehellisyyden ja suoraselkäisyyden takia. Niin ja voi hemmetti, miten vaan osasi Keijokin laulaa, suoraan selkäytimestä.

Entäs sitten kaikki muut! Kaikki olivat niin mahtavia, että sitä vain ihasteli, miten tuntui kaiken aikaa, kuin olisi ollut keskellä sitä elämää silloin aikoinaan siellä Brooklynissa. Marko Mäkinen oli hassun hauska Rankila, joka oli aina Jussin puolella ja hyvällä huumorilla. Jan Mykkänen olikin sitten se Kankaanpää, mistä ei ottanut selvää onko puolella vai vastaan. Se oli sellainen osa, mikä kosketti. Olla mies, rakastunut mies ja kaikki ei sujukkaan, niin kuin olisi halunut ja sitten kun sujuu, ei suju niin kuin pitäisi.
Jokainen osasi osansa ihan täpöllä.  Huikean hieno porukka. Vielä yksi maininta, jota ei voi jättää, on kyllä Hilppa Lampi, jonka koreografiat ovat aina niin ilo silmälle, niin nytkin, aina jotain persoonallista ja uutta. Vaan nytpä Hilppa oli näyttämölläkin, intiaani Diomena ja miten inkkarimaisen notkeana.

Musiikin säestyksestä vastaa Raapparit Band kapellimestarinaan Hannu Timonen. Elävä musiikki on aina elävää ja pitää kaiken niin hereillä.
Surullista se, että ensi-illassa saimme kuulla, että Esa Kaartamo ei ollut paikalla, koska oli keikalla. Nyt sitten tuli tieto, että se oli Esan viimeinen keikka. Me voimme nyt vaan nauttia tästä Esan viimeisestä hienosta työstä.

Kaiken kaikkiaan Taivaanraapijat on ihan mahtava musikaali. Tarina tulee hyvin esiin ja laulut ovat mukaansatempaavia. Lavastus on oivaltava ja näyttää niin oikealta ja sen takana ovat Tero Porkka ja Mika Paakko.

Menkää Haminaan ja ihastukaa Bastionin musikaaliin! Puitteet ei vois olla paremmat!

Kuvat: Vesa Hovi

Sormet hunajapurkissa

Elokuun ilta ja ilahdutin itseäni ja ystävääni sillä, että ohjelmassa oli Sormet hunajapurkissa, Mikä?teatterin tuotosta, paikkana Museokortteli ja Nygrenin talon piha. Tarinan käsikirjoitus on Kari Heiskasen ja ohjaus Heidi Koskinen-Järvisalo.

Olin päättänyt yllättää itseni niin hyvin, etten ollut ottanut etukäteen selvää oikein mistään. Nimi oli tiedossa ja se, mitä tuossa jo mainitsin. Niinpä istahdimme etupenkkiin ja eikun katsomaan mitä tuleman pitää. Olin kyllä vilkaissut käsiohjelmaa ja ihmetellyt, missä muut näyttelijät? No kappas, kun niitä ei ollutkaan, vaan Sormet hunajapurkissa vedetään kahden näyttelijän voimin. Sen kun ymmärsin, olin syvää ihastuksen sekaista kunnioitusta täynnä, jotta ihan iso Wau!

Näytelmässä tuodaan esiin parisuhde, mikä on niin sukasta kuin vaan mahdollista. Juuri kun näyttelijä Kauko Vuori on päättänyt tehdä näyttävän lähdön, hän tapaa entisen heilansa Eeva Törmän. Alka se suhde, mikä on täysin mahdoton ja katsojaa vuoroin ärsyttää, niin että hampaat kirskuu ja sitten taas naurattaa, ihastuttaa ja kummastuttaa, että mihin kaikki johtaa.

Saamme kuulla parisuhteen pahimmat kiemurat siinä nenämme edessä. Eikä pelkästään pahimmat, vaan jotain sellaista, mitä ei ihan heti osaisi kuvitellakaan. Jos tarinan kulku tuntuu oudolta, niin replikointi on ihan viimesen päälle.
Vaan kuolema - hyvä että se oli yksi tämän näytelmän punainen lanka.

Matti Olenius tekee niin loistavan roolin Kauko Vuorena, että olin välillä niin samaa mieltä ja sitten taas en, mutta kaiken kaikkiaan hupaisan miehen osa, jolla on ollut naisia joka sormelle ja pitää sitä ihan normaalina. Niin, no miksikäs ei. Silti, miksi lankesi Eevaan.... kuten Aatami.
Tia Aronen pistää homman pyörimään ja näyttää kaapin paikan. Eevana tekee niin mittavan roolin, että ei voi kun ihastella. Onnistuu olemaan juuri niin ärsyttävä, että sitä melkein kihisee penkissään, mikä nart...eiku siis nainen, joka hiukan päsmäröi. Vaan loppua kohden kaikki muuttuu, myös katsojan mieli.

Vielä kerkiää katsomaan tämän! Menkää ja ottakaa esitys nautintona! Se on ärsyttävä, hauska ja paljon muutakin.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Naimakaupat Vegasissa

Tulihan sekin hetki käsille, että pääsin Turkuun! Kyllä vaan, minun on käytävä siellä aina silloin tällöin ja joka kerta reissuun kuuluu aivan ehdottomasti teatteri ja nyt pääsin Samppalinnan kesäteatteriin katsomaan Naimakaupat Vegasissa. Ei mikään joka kylän tuttu ja kaikkien tuntema tarina vaan ihan oikein Euroopan kantaesitys Suomen Turuus.

Meidän iloksi tämän Andrew Bergman'n naimakauppatarinan on ohjannut Heikki Sankari. Musiikin, myös sanoituksen takana on Jason Robert Brown. Samppalinnassa musiikista vastaa loistava kahdeksanhenkinen orkka, jonka kunkkuna toimii Markus Länne.

Varsinainen tarina on kyllä melkoinen sillisalatti, sillä siinä on kaikki elementit. Rakkautta ja huumoria, rajantakaista ja pilvissä heilumista, vähän konnuuksia ja peliluolista singahetaan paratiisisaarelle. Vaan onpa hauskaa koko ajan. Lemmenparina on Betsy ja Jack, jotka ovat niin yltiörakastuneita, että oikein hunaja valuu. Kaunis Reeta Vestman ja komea Antti Lang tähdittävät tätä näytelmää todella antaumuksella ja upeilla lauluäänillä.

Nuori pari on menossa naimisiin, sitä he vain niin toivovat ja haluavat, mutta se ei olekkaan niin helppoa, sillä ihanan nuoren miehen taustalla häärää määräilevä äiti. Äiti säätää jopa haudasta! Satu Paavola hirmuilee sieltä haudan takaa ja on roolissaan juuri niin ärsyttävä kuin suinkin. Hyvä!
Toinenkin este on ja se konnaileva Tommy Korman, jonka roolissa hurmaa karismaattinen Veeti Kallio, olemus ja se ääni, niin kyllä sykkii katsomossa.

Jos onkin koko porukka niin vertaansa vaille, niin vielä minun on nostettava esiin Antti L.J Pääkkönen. Niin vaan on pienestä Tenavatähdestä (1992) kasvanut aikuinen mies ja miten taitava. Laulamisen lisäksi näyttelee kuin olisi aina tehnyt sitä. Suunnaton ilo katsoa ja seurata ja kuulla sitä, että joltain se vaan laulu luonnistuu. Antista paistaa vielä se sellainen vekkulimaisuus, mikä tuo mukavan mausteen koko soppaan.

Koska ollaan Vegasissa, niin joudutaan myös pelien pyörteisiin. Kortti tuo, kortti vie ja nyt meinaa viedä naisenkin! Jos on juonten käänteet kummalliset, niin jopas vain apukin tulee erikoiselta taholta.

Elvis! Ei vaan Elvikset laittaa lanteet heilumaan ja notkumaan. Ihan näytelmän kohokohtia, kun jokainen Elvis hetkuttelee menemään.

Naimakaupat Vegasissa on esitys, missä tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkea. Samppalinnan pyörivä katsomo mahdollistaa sen, että kohtauksiin siirrytään pyörryttävän nopeasti.
Vielä kerkiää katsomaan ja kehoitankin siihen, että nyt nauttimaan helposta, mutta todella taidolla tehdystä viihteestä. Menkää ja bongatkaa se oma ja mieluinen tähti sieltä.

Kuvat: Robert Seger

Mamma Mia ! Here we go again !

Mikä parempaa, kun paeta hell...hellettä elokuvateatteriin, missä on niin viileetä, että melkein paleli ja sekin tuntui ihanalta! Näin tehtiin monien muiden mukana, kun nautimme Kino123:n salissa elokuvamusikaalista Mamma Mia! Here we go again!
Nyt nähtävä elokuva on kakkososa jo aikaisemmin nähdylle ykkösosalle, minkä ensi-ilta oli 2008 (Herra varjele, vastahan se oli!).

Mikä on tämän ja sen aikaisemmankin leffan pointti, niin musa! Jos on kasvanut nuoruutensa ABBA:n musiikin siivittämänä, niin siitä ei hevillä (höh) irti pääse. Vaikka, ABBAn musiikissa on jotain muutakin, koska se siirtyy äidiltä tyttärelle. Suurin osa miehistä ei tunnusta, mutta kyllä hekin tykkäävät.

Lähdettiin siis elokuviin, koska ABBA! Käsikirjoituksesta viis, kunhan pääsee kuuntelee ABBAa. Niinpä tälläkin kertaa, paitsi että nyt oli kässäri hieno. Aluksi olin, että what, mutta ku vihdoinkin pääsin kärryille, niin Wauuuu! Huikea meno ja lisää iloa silmille, kun nättiä poikaa koko kankaan täydeltä. Kun vielä ne entisetkin jäärät tupsahtivat kuvioihin, niin kiva paketti. Hei niin, ja Cher !!!!

Pääosassa oli nyt Lily James, joka esitti Donnaa nuorena. Kaunis kuin kukka ja mikä ääni ja rooli oli niin kertakaikkisen reipas ja raikas. Vauhtia ja huumoria piisasi koko rahalla.

Jälleen oltiin Kreikassa, missä Sophie järjestää juhlia, uuden ja ehomman hotellin avajaisia. Hirveen ihana fiilis, mikä kulahtaa kun  napsahtelee jos vaikka minkälaisia vastoinkäymisiä. Mutta - enempää en kerro kässäristä, joka vaan on jokaisen koettava itse! Biisejä tulee tuutin täydeltä ja joka kerran olisi mieli tehnyt nousta ylös, tanssia ja hoilata mukana, no edes tapauttaa, mutta tyydyin pidättyväiseen oloon ja olin hiljaa. Tanssin ja lauloin sisäänpäin ja sekin kyllä riitti, etenkin kun siellä oli siis muitakin ihmisiä.

Tämä elokuva on ihana, sellainen mistä tulee hyvä mieli pitkäksi aikaa. Sen aikana ei tarvinut ajatella mitään, sai vaan ihastella naama marrilla koko ajan, niin että ihan oli tulla posket kipeiksi.