Pinokkio

 Jälleen vietin ystäväni kanssa Kotka-painotteisen lauantain ja se huipentui Kotkan kaupungin teatterin PINOKKIO-ensi-iltaan. Olipa hienoa, sillä vaikka äkkiä luulisi, että ei vanha klassikkosatu voisi kiinnostaa aikuisia, niin väärin, sillä kylläpä hyvinkin. Oli siellä muitakin meitä ikä-ihmisiä ja ilman lapsia. Lapsia oli silti enemmistö ja se olikin parasta, koska siten oli juuri oikea tunnelma. Kun oli väliaika, kuulin, kuinka sellainen suloinen, parhaimpiinsa sonustautunu pikku-neiti kertoi äidillensä, miten rakastaa Pinokkiota!

Kyse on siis Carlo Collodi'n sadusta, mikä on kirjoitettu jo 1800-luvun loppupuolella. Kuten saduissa yleensä, niin on vääntöä hyvän ja pahan mittelöistä ja niin Pinokkiossakin. Vanha satu toimii edelleen. Tämän puunuken tarinan on ohjannut Pia Oinas. 

Köyhä puuseppä Geppeto on tehnyt puunuken, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Samalla surkuttelee sitä, kun ei ole saanut omaa lasta. Kari Kukkonen on juuri oikea puuseppä ja laulava sellainen. Älä tyri nyt  lähti kyllä niin vakuuttavasti.
Keiju, se sellainen hyvä haltija saapuu paikalle Kalle Kurikkalan esittämänä ja hän se puhaltaa hengen Pinokkioon. Puunukesta tulee elävä. Nukelle on kuitenkin saatava omatunto ja siihen Keiju pestaa Simo Sirkan. Juho Markkanen on sellainen Simo Sirkka, jolla olisi ollut muutakin tekemistä, kuten treffit, mutta ei auta. Tehtävä otettu vastaan eikä se ole helppo.

Pinokkio - jos Keiju luo siihen hengen, niin Ella Mustajärvi hoitelee loput. Ollakseen jäykkä puunukke, niin Ella hallitsee varsin notkeasti nuken kulkemiset, istumiset ja nousut. Häkellyttävää ja valehtelusta johtuva nenän kasvaminenkin käy näppärästi. 

Tarina alkaa ja siihen sisältyy monia mielnkiintoisia kohtauksia teatteria, sirkusta, Karkkimaata, valaan vatsaa jne. Musiikkiosuudet ovat tätä päivää ja paitsi hyvin valittu, niin myöskin mahtavasti esitetty. Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy.... Siitä saa tahtomattaan hyvän korvamadon kotimatkalle. 

Muissa rooleissa seikkailivat Eeva Hautala ja Osku Haavisto. 
Pinokkio on erittäin oivaltavasti koottu näytelmä. Jos näyttelijäsuoritukset olivat taas vertaansa vailla, niin puvustus ja lavastus olivat niin hyviä, että sai nauttia silmän ruokaa oikein täys laidallisen. Eeva Hautalan Sergei ja Osku Haaviston Tonnikalapolitiikko olivat ihan huippuja. Lavastus on Anssi Uusinäkin ja puvustus Anne Hannulan. Musiikin toteutus Ari Ismälän.

Olipa esitys! Jotenkin oli ihana fiilis, kun sai olla hetken aikuisena ja lapsena yhtäaikaa. 

Kuvat: Niklas Malinen

Valkoinen kissa

 Valkoinen kissa! Oli ihan pakko päästä näkemään tämä mirri ja onneksi tähdet olivat suotuisia ja pääsin silittämään tätä kissaa. Missä, niin Kuusankosken teatterin Luolanäyttämöllä.

Jokiteatteri ja Juha Salminen - sellainen kombo, ettei ikinä jätä ketään vaille mitään. Juha Salminen oli kirjoittanut ja ohjannut sellaisen esityksen, että sitä katsoessa tuntui, että uskaltaako välillä edes hengittää, ettei yksikään sana mene ohi. 

Elämän ja kuoleman kysymys, mihin haetaan vastauksia. Onko niitä, niin se jää jokaisen omaksi mietittäväksi. Vaan miten kaikki esitetään... He ovat jo poissa, mutta miten he lähtivät ja millainen oli heidän elämänsä. 

Sami Lahtinen, Anu Ruuhimäki ja Sanni Seppä ovat estraadilla ja aivan luokattoman lumoavia. He jutustelevat toistensa kanssa, muistellen niitä edesmenneitä. Sieltä tulee ihan kaikki. Ollaan herkkiä ja nostalgisia, sitten taas sellainen surkuhupaisa inhorealismi nostaa päätään, niin että yleisö meinaa ihan naurahtaa, kunnes upotaan jälleen siihen, mistä on kysymys: kuolemasta, vai elämästä?

Kuva: Juha Salminen

Kahdella "taululla" näkyy vanhoja valokuvia, jotka todella vangitsevat katsomaan. Tuntui, että ihan hypnoottisesti katsoin kuvaa ja kuuntelin, mitä puhutaan tai kuinka musiikki soi. Kuinka luulin, että se Niko Saarisen musiikki tulee nauhalta, vaan eipä tullutkaan, koska hän oli itse paikalla. Olisin voinut lyödä itseäni otsaan, kun en heti sitä oivaltanut, mutta se myöhäinenkin oivallus tuntui hyvältä.

Sekä Sami, että Sanni ja Anu, he rupattelevat niin tuttavallisesti asioista, mitkä ovat joskus tapahtuneet, mutta Sanni myöskin laulaa. Ihan mieletöntä, ilman säestystä, ilman mitään taustamusiikkia ja se oli kaunista, niin herkkää ja osuvaa, niin kaunista. 

Valot ja kaikki se kuvien toiminta on Jyrki Kleimolan ansiota. 

Olen kuullut, että se joka pelkää kuolemaa, pelkää myös elää. 
Kannattaa tämä Valkoinen kissa nähdä, kuulla ja kokea ja ottaa se kaikki ajatustulva vastaan, mitä se aiheuttaa. Tällainen kuoleman ja elämän rakastaja sai kyllä sielulle mannaa. 

Viimeinen vuosi....

 ...potilas nro: CA15-3

Kotkapäivä ystäväni kanssa! Junalla Kouvolasta Kotkaan, ravintola Canttiiniin ruokailemaan ja jälkiruokahuipennuksena teatteri! Ensi-illassa Viimeinen vuosi, mikä on Mirka Myllärin käsikirjoittama ja perustuu tositapahtumiin. 

Miten hyvältä tuntui olla teatterissa, Kotkan teatterissa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kokea se elämys, joka meni kyllä niin ihon alle, että vieläkin nousee vesi silmiin. 

Viimeinen potilas on Miko Jaakolan ohjaus ja Lucie Kuropatová'n lavastama ja puvustama. Lavastus toimi jälleen niin hyvin. Ei mitään liikaa, vaan sopivasti ja toimivasti. 

Oletimme, että esitys kertoo vaan siitä viimeisestä vuodesta, mutta siinä olikin koko perheen tarina, kivasti toteutettuina takaumina. Perheen vahvat naiset, heikompi isä ja sisar. Kuinka toinen pärjää mustalla huumorilla ja sitten joku ei ymmärrä sitä alkuunkaan.

Äidin osa on niin vahva ja voimakas, ettei siitä selviä yhdellä vaan on oltava kaksi näyttelijää.  Se Helmi Tuovinen on reipas, hiihtoa ja ruokaa rakastava. Miia Maaranen on osassaan varsin tomera tuulipukuineen ja karaokelaulajana. Potilaana olikin sitten Sirpa Tuovinen, kuolevaa naisen osaa tulkitsi hämmästyttävän hyvin ja tuskaa ilmaisten Anne Niilola, joka ei halua kuolla. 

Tyttären, sen omaishoitajan, joka vaan jaksaa ja pärjää, hoitaa kaiken, siinä osassa loistaa käsikirjoittaja itse, Mirka Mylläri. Ihmetellä saattaa, miten hän kykenee siihen, tuleeko ikävä vai onko osa surutyötä. Kaiken kaikkiaan hienoa työtä, koko tunteiden kirjo käytiin läpi.

Antti Leskinen lääkärinä oli kyllä huippu. Takelteva ja änkyttävä, äärimmäisen hienotunteinen, ettei vaan millään loukkaisi potilasta. Kun potilas on kuollut, niin puhuu ihan normaalisti, kun ei ole enää "vaaraa".

Jarkko Sarjanen isänä oli mahtava. Olla se perheen elättäjä, tuoda rahaa ja hoitaa niin, ettei puutu mitään, mutta ollen samalla se herkkä ja syvästi kokeva, se joka ei surun tullessa pärjää. 

Ihana ja piristävä ylläri oli Nadja Holopainen. Hän on sairaanhoitaja, pappi ja vaikka mitä, mutta kun hän oli kotihoidon lähihoitaja, niin se käytös oli sitä, että yleisöstä kuulin, miten monet huokailivat ja olivat samaa mieltä.

Erittäin hyvä juttu oli myös sisarusten välit. Isosisko Minna ja pikkusisko Kaisa (Marika Huomolin). Niin erilaiset ja välillä tuntui, että kaukana toisistaan, muttei kuitenkaan. Mahtavaa tulitusta ja tilistystä sisarusten välillä ja lopulta niin paljon rakkautta, että taas oli vettä silmissä. 

Viimeinen vuosi on tarina elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja miten sitä voi osoittaa. Surusta, suremisesta, luopumisesta ja tuskasta, elämästä ja siitä selviämisestä. Kaikki kerrottu niin, että se tulee lähelle, koskettaa, osuu sydämeen, nostattaa kyyneleitä, panee miettimään ja nostaa ajatuksia. Kuoleminen koskettaa eniten niitä, jotka jäävät. 

Tämä esitys ylitti ihan kaikki odotukset ja jättää todella pitkän jälkimaun. 
Esitys on hyvä, jos se naurattaa ja itkettää ja Viimein potilas teki molempia. Olo oli kaiken jälkeen ihan "kaikkensa antanut", mutta hyvällä tavalla. 

Kiitos Kotkan teatteri!!!

Kuvat: Jukka Koskinen

Muistojen virta

 Minua lykästi, kun olin niiden 50:n onnellisen joukkossa, jotkä pääsivät Kouvolan teatterin kantaesitykseen Muistojen virta. Tuntui äärimmäisen hienolle istahtaa teatterin katsomoon ja nauttia siitä, ihan elävästä teatterista. Meinas ihan herkistää.

Muistojen virralla matkattiin Olavi Virran elämässä, muistoissa. Mari Kahri on loihtinut käsikirjoituksen ja ohjannut koko mahtavan virran. Iikka Kahri on sovittanut kaikki esityksen laulut ja tietty hoitaa kapellimestarin pestiä. Sanna Halmeen lavastus on häkellyttävä. Esa Kurrin valot!!! Kokonaisuus on ilo silmälle, sielulle ja korvalle.

Eletään aikaa, jolloin Virta asui Huldan luona Tampereella. Vanhenevaa Olavi Virtaa esittää Veli-Matti Karén. Kaukana on loiston ajat ja nyt vain sairas olo ja ne muistot. Karén on onnistunut mainiosti lököttävissä pyjaman housuissaan käsi vapisten tuomaan esille sen Virran, josta pitää huolta paljon vanhempi ja reippaampi Hulda. Huldana huseeraa Johanna Heimonen, joka tekee roolistaan koko näytelmän positiivimman hahmon. Huldasta vaan ei voi olla pitämättä.

Muistojen virralla tulee kivoja pyörteitä vastaan, kun nuori Olavi Virta astuu estraadille ja rakastaa niin Ireneä. Markus Vaara on Olavina valovoimainen ja innokas. Satu Lemola on kaunis ja kiltti Irene, jonka elämä järkyttävän anopin kanssa on kamalaa. Annina Rubinstein on saanut Ida Virrasta niin tiukan ja topakan, että juoksisin karkuun sellaisen edestä.
Markus Vaara esittää myös "omaa poikaansa" Pauli Virtaa ja Ilse-siskona on Tiina Winter. 

Kun kerrotaan yhden ihmisen elämää, niin rooleja piisaa. Niitä on siunaantunut rutkasti ja mainitsempa niistä Sami Kosolan osan T.J.Särkkänä ja Tommi Kekaraisen roolin plastiikan opettaja. Olen aina ihastunut siihen, kun yhdellä näyttelijällä on monta roolia ja pääsee sen esityksen aikana esittelemään melkoisen kimaran.

Olavi Virran laulut soivat niin sydämeen osuvasti ja niitä on runsaasti. Aivan varmasti jokaiselle jokin tuttu ja nostalginen laulu tulee esitettyä. Täysikuu ja Katupoikien laulu ihan vain pari mainitakseni.

Muistojen virta on loistavasti toteutettu esitys, mikä antaa paljon. Itse olen lukenut kirjoja, nähnyt elokuvan, dokkarin ja teatteriesityksen, niin tarina on tuttu, mutta tulkinta uutta. Silti, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Olavi Virrasta (vaikea uskoa), niin esitys on antoisa ja siitä tulee hyvää virtaa!

Kuvat: TAVATON media

Pari kirjavinkkiä ammateista

 Kun itse on toiminut useassakin ammatissa, niin kyllä aina kiinnostaa ne ammatit, mistä ei mitään tiedä. No, tietää ku tarvii, mutta mutta ei kuitenkaan tiedä kuin sen yhden näkökulman. Niinpä on hienoo, kun voi lukea tai kuunnella äänikirjana teoksia, missä valotetaan, mitä se oikeasti on. 

Niinpä kerron tässä nyt ihan vain pari kirjavinkkiä, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon, mutta kukin voi sitten itse innostuessaan hakea lisää. 
Me siis ollaan nähty ja luettu, millaista on poliisin tai palomiehen ammatti, mutta mitä se on sieltä ammatin harjoittajan kannalta, niin ensin esittelen kirjan Sisko Koskimies: Pohjoisen poliisi kertoo. Myllylahti 2021.

Sisko Koskimies on toiminut Rovaniemen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja kirjoittanut aiheesta pari fiktiivistä romaania. Niinpä innostuin tästä kirjasta, jonka hän kirjoitti Martti Karjulasta, joka toimi rikostutkijana Rovaniemellä. Sitä ennen suojelupoliisin etsivänä ja keskusrikospoliisina.  Koskimies on antannut äänen Karjulalle ja ne kaikki tarinat, tositarinat, ovat äärimmäisen mielenkiintoisia.  Miten poliisi toimii ja ne kaikki lukuisat tilanteet, mitkä meille on vain median kautta tuttuja. Mielenkiintoisia juttuja ja lisäksi se tunne, että asialla on ihminen, joka toimii sellaisessa ammatissa, mihin on se tietynlainen kutsumus. Aivan mahtavaa saada tietää se kaikki sieltä "toiselta puolelta". 

Toinen erittäin kiinnostava kirja on Reijo Salminen: Tulta, hikeä ja kyyneleitä. Siltala 2021

Tässä kirjassa pääsee sitten palomiesten maailmaan. Jos sitä luulee, että siellä ne vaan korttia pelaa ja odottelee tilanteita, niin kirja valottaa kyllä niin hyvin sen, mitä ei osaisi millään mielikuvituksella kuvitella. Aivan henkeäsalpaavia tilanteita ja niin hyvin kuvattu, että lukijallakin nousee hiki pintaan. Palomiehen on osattava jos ja vaikka mitä ja parhaiten nousi esille se, kun piti viedä Turusta kaksi sydäntä Helsinkiin, Se kerronta nosti kyllä sykkeen ihan tappiin. 

En kerro enempää, mutta suosittelen, On ihan mahtavaa tietää, mitä se kenenkin ammatti sisältää! Kunnioitus ja arvostus lisääntyy.
Niin ja näitä tämän tyylisiä kirjoja kun kaiken aikaa ilmestyy, niin lukekaa ja ihastukaa, ihmetelkää ja olkaa innoissaan, niin ku mie.

Hytti nro 6

 Ihanat välipäivät ja loma, jolloin voi tosta noin vaan lähteä elokuviin vaikka keskellä päivää. Niin tein, menin Studio 123:een ja nousin yläsaliin, missä meni Hytti nro 6. Sain paikan nro 6. 

Olen aikoinaan lukenut Rosa Liksomin kirjan Hytti nro 6 ja siitä jäi hyvä fiilis, koska se tarina ja sen aiheuttama tunnelma oli niin mahtava. Elokuvassa ohjaaja Juho Kuosmanen oli saanut vapaat kädet ja muuttanut monia asioita, mutta se tunnelma oli silti vahvasti läsnä ja se oli parasta. 

Hytti nro 6 kertoo junamatkasta Venäjällä ja se matka on niin pitkä, että hytissä ollaan kauan. Samaan hyttiin on joutuneet opiskelija Laura ja kaivostyöläinen Ljoha. Ei ihan heti mikään helppo yhtälö. 

Seidi Haarla tekee hienon työn Lauran roolissa. Hyvin tulee esille, millainen matka on edessä ja kuinka paljon voikaan riipiä se, että hyttikaveri on niin outo. 

Juri Borisov näyttelee Ljohan osan niin valloittavasti, että vaikka alussa antaakin hiukan huonon kuvan, niin lähes heti on huomattavissa jotain ihanaa sympaattisuutta. Eli outous muuttuu ihan joksikin muuksi. 

Kun kaksi ihmistä joutuu olemaan niinkin lähekkäin, väkisinkin syntyy jotain ja se onkin tässä elokuvassa niin hienoa. Mitään kliseemäistä ei ole, vaan kaikki etenee pienin sykäyksin ja niin, että vire säilyy. Muutamilla sanoilla ja ilmeillä kerrotaan paljon. 

Kun juna pysähtyy Petroskoissa, niin on aikaa käydä vierailulla. Ljohan "ottoäiti" oli räväkkä ja viisas mummeli. Tupakkaa paloi, oli jollain lailla rujoa ja epäsiistiä, mutta silti niin lämmintä.

Tämä elokuva oli todella koskettava, mieleenpainuva ja sellainen, mikä jää mieleen. 

Kuvat: Sami Kuokkanen, @elokuvayhtiö Aamu 2021

Kotkan ruusu

 Vuoden viimeinen teatterireissu tehtiin Kotkaan, koska siellä menee Kotkan ruusu. Onhan se laulu ollut aina tuttu, moneen kertaan kuultu ja joskus hoilattukin, mutta nyt kerrotaan tarina ihmisesta, naisesta, joka oli Kotkan ruusu. Käsikirjoituksesta vastaa Miko Jaakola ja Tarja Rantaruikka. He yhdessä kuroivat tarinan Rosalia Gurovitsch-nimisestä uskomattomasta naisesta. Ohjauksen takana on Miko Jaakola.

Rosalia syntyy Viipurissa juutalaiseen perheeseen, jonka säännöt ovat ankarat. Roosa rakastuu poliisiin, Lauri Mäkiseen (Kalle Kurikkala) ja suhde on tuhoon tuomittu, koska juutalaiset eivät seurustele kuin juutalaisten kanssa. Nuoren Roosan roolissa säteilee Marika Huomolin, jonka lauluääni on sellainen, että se osuu suoraan herkkään kohtaan. 
Roosan ystävättären, Anjan osassa on Miia Maaranen ja kun he yhdessä laulavat Ethän minua unhoita... niin kyllä oli nielemistä. Sellaisen ystävyyden välittäminen yleisölle oli järisyttävää. 

Kun Roosa Mäkinen sitten lähtee Viipurista ja saapuu Kotkaan, niin hienosti vaihtuu rooli Ella Mustajärvelle. Nyt on Roosasta tullut aikuinen nainen ja kaikesta huolimatta hän aikoo pärjätä. Hän on tyylikäs ja aikoo hankkia toimeentulonsa parturiliikkeen turvin. Mustajärvi on varsinainen Lady Like. 

Kolmas Roosa on Lise Holmberg. Roosa on edelleen miesten mieleen, koska on hauska ja iloinen, hyvä seuralainen. Kun hän laulaa Kotkan ruususta, niin se oli todella aitoa ja koskettavaa. Jotenkin ihan kamalasti vaan herkisti, se miten Roosa elämänsä eli, välittämättä juoruiluista ja yrittämällä unohtaa menneet. Tällaista tarinaa kun katsoo nykypäivänä, niin ei voi käsittää, miten on voitu ennen elää niin eri lailla. Toisaalta on onnellinen, että itse on saanut elää nyt, koska miten olisi käynyt Roosan aikana...

Koko joukko oli mukana myös muita esiintyjiä, kuten Kari Kukkonen Roosan veljen, Mikon roolissa. Ihan pahaa teki, kun veli olisi halunut olla ystävällisempi, mutta sitten se juutalaisuus velvoitti. Silti auttoi Roosaa. 

Mirka Mylläri oli tiukka isosisko Evgenia, joka oli kyllä oikea alkutarinan ketku. Onneksi Mirkalla oli muitakin rooleja, kuten juoru-Esteri, lääkintälotta yms.

Jarkko Sarjanen Roosan isän osassa oli kyllä varsinainen tyranni. Hänenkin ansiokseen on muutama muukin rooli. Jämäkkää upseeriainesta on hyvä esitellä. 

Osku Haavisto oli liikuttava Lauri Mäkisen kaveri, Arttuna, kun yritti ja uskoi, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Oskulla oli myös muutama muu osa. 

Juho Markkanen, suuri suosikkini, jolla oli peräti kuusi eri roolia. Hän oli mm. Johan, joka oli niin kovin tykästynyt Roosaan, että olisi jopa nainut hänet. Voi Johan-parkaa. 

Eeva Hautala oli paitsi Roosan veljen Mikon "juoksutyttö", niin myös Roosan tytär Noora. Glamouria nähtiin.

Lisäksi aivan mahtava bändi Ari Ismälän johtamana. Bändi säesti yhteensä 21 laulua!!! Kaikki ne laulut ja se tarina oli sellainen paketti, että kun siitä sai nauttia, niin kyllä, oli ihan pyörryksissä. 

Kun pääsi teatterista, oli ensimmäiseksi niistettävä itkuräkää. Niin oli monta kertaa noussut vettä silmiin ja oikein kurkkua kuristanut, kun oli ollut koskettavaa. Miksi juuri vaikkapa Muistatko Monrepos'n nostaa aina vaan vedet silmiin. Sitten kaikki näyttelijäsuoritukset ja se ihmisen kokoinen tarina. Kyllä riitti puhuttavaa kotimatkalla.

Niin ja jälkiseurauksena se, että vuoron perään milloin mikäkin kuulemani laulu soi minussa. Sitten olen ettinyt kaikkea mahdollista tietoa Kotkan ruususta, Roosan elämästä, katsonut dokkaria ja elänyt siinä hengessä. 

Iso ja lämmin kiitos Kotkan teatterille tästä näytelmästä, että miten hienosti se oli tehty, kunnioittaen Rosalia Gurovitsch'ä. Oli se upea elämys!

Kuvat: Tommi Mattila