lauantai 31. lokakuuta 2026

Siunattu hulluus

 Siunattu hulluus o alunperi Aapelin kässäri ja Aapelihan ol oikeest Simo Puupponen, jonka muutkii tekstit ovat niittäneet mainetta. Monet muistavat elokuvan vuuelt ööö, nii ku millo? No se ol  vuos 1975.  Vaa ny eletää vuotta 2026 ja sen Siunatun Hulluuen voi nähä Anjalankosken teatteris, Myllykoskel. Miepä kävin sen siel kattoos ja ai, mite mie olin vaikuttunu, iha tul sellain tutunoloin fiilis siit, et kyl sit voi olla siunattu hullu. 

Näytelmän dramatisointi o Jorma Kairimon ja Anjalankosken teatterii sen o ohjant Mari Kahri, siis aika lail sellain ohjaaja, ku osaa hommansa sillai kunniallisest ja varsi kiitettäväst.

Yhtää mie en muistant, mite se juonen kulku menee, mut ku se eteni, nii tul jotaa sellaisii varhasii muistikuvii jostaa reploist, et ahaa, no nii, näi se men. 


Lähtökohtahaa o se, ku Rummukaise vellokset päättävät, et ku yks heist o hiuka hei-hei, ni se o saatava Hullujen Huoneel! Jote ei ku lähtövermeet pääl ja Liinu-hevoin (Minna Sipinen) kiesiin etee ja sit menoks. Suora se tie sinne ei suinkaa ollu ja matkal sattu yhtä sun toista. 
Velloksist Ana (Jarmo Pilli) ja Vilippus (Tero Turkia) kokivat, et ovat jonkii verra viisaampii, ku Elmeri (Jukka Sinkkonen) ja sitähää se ol sit koko matkan aikaan. Huikee kolmikko, josta jokahiin veti iha parastaa, mut pakko antaa läpyt Sinkkosel, joka singahti välil Nestorin langon rooliinkii. Kaik ilmeet ja olemus ol nii mainiot katottavaa. 


Entäs sit polliisit! Juntuseen Marja Timonen-Pilli, Viiliäiseen Jaana Kurittu ja Piiroseen Pilvi Puhakka! Vankilanjohtajaan viel oikee natsimeininkii paukutteleva Elli Onnensuo. Huikeen karrikoituneita hahmoi! 


Timo Kuritun  Lempinen!!! Ei hemmetti, mikä tarinaniskijä. Siis sellain het alkujaa vangitseva tyyli kertoo juttuu. Juur se sellain, et selittää mitä tahansa, nii juu-juu, uskotaa uskotaa. Jaana Kuritun rooli Jappo Hussona ol ja sitä luokkaa, et mite sai ihailla sit heittäytymist. 


Aika monel ol monta roolii ja sekös o ain maukast kateltavaa. Raijaliisa Laukkanen ol opettaja Horsma, mut myös Hintto-muori, minkä pälpätys ol kyl nii muikeaa. Nii ja mite siin ol kohtaukset järkätty nii, jot men sillai vuoronperää, Hintto-muori ja Jappo Husso. Ol vähä nii ku ois tennist seurannu. 

Mie en paljasta millää lail tät kupletin juont, vaa haluun ilmasta, mite vaikuttavan esityksen kävin kattoo ja mite mie taas, jällee kerra, oon nii syväst vaikuttunu siit, mitä harrastajat saa aikaseks. Kaik olvat nii hyvii, nii mahettoma valmiit omis suorituksissaa. 

Sit viel kaik äänet, valot, puvustus, jumalaare, mikä homma, mut ku o sellain sakki, joka sen osaa ja hoitaa, ni mikäs sitä o istuu kattomas ja ottaa vastaa kaik se, mitä o saatu aikaa. 

Jote, kantsii mennä ja ottaa Siunattu hulluus haltuu!

JK. Ku nii vauhil rustasin arvioit, nii oisinhaa mie voint mainita niinkii hianon jutun, et täs näytelmäs ol nuoriiki mukaan ja uusii sellasii! Paavo Sinisalo se ol nuor Elmeri, mut ol myös nuor Ana. Sit niit kylän nuorii pimatsui esitti Netta Hietakallio ja Veera Sorsa. Varsin mukavaa ain se, ku o nuorii löytäny mukaan, ni o jotenkii sit sellain lämmin jatkuvuuen fiilis!

Kuvat: Pekka Kaatiala

maanantai 26. lokakuuta 2026

Kohtuullista

 Kuusankosken teatteri viettää 70-vuotis-juhlavuottaan ja huolimatta siitä, että kaupunki vei teatterilta tilat (aiperhana, miten se vieläkin kirvelee), niin eipä vienyt intoa ja paloa. Kuusankosken teatteri elää ja vaikuttaa edelleen ja nyt saadaan nauttia aivan mahottoman upeasta esityksestä, mitä esitetään Kuusankosken Kansantalolla. KOHTUULLISTA on esitys, mikä ei jätä ketään kylmäksi, saati sivuun. 

Karolina Eklund on ollut se voimahahmo, joka on käsikirjoittanut ja ohjannut sellaisen setin, missä saadaan kaikki tunteet peliin, koko ihmisen elämä ja etenkin naisen elämä. Silti se ei ole fanaattinen naisasiajauhatus, vaan lyödään faktat estraadille, niin että itekin oikein hätkähti, kun samalla palasi muistiin samanlaiset hetket, kaikki ne sanomiset, mitä sai kuulla pienenä tyttönä, sitten vähän varttuneempama ja entäs äitinä ja ylipäätään naisena. 

Yksitoista toinen toistaan upeampaa naista esittää tätä esitystä. Olin niin innoissani ja häkeltynyt siitä, miten jokainen oli omaksunut oman roolinsa ja millä tunteella ja miten hienosti se tuotiin esiin. 

Koko esityksen toteutus oli aivan valloittava, kun yhtään ei voinut arvella, mitä tapahtuu ja kyllä tapahtuikin!
Mutta - Agapetuksen Viisi vekkulia on kuitenkin eräs teema ja se on niin hupaisa, kuinka nämä naiset niitä rooleja siinä vetävät. Nauratti niin, että vesi silmistä roiskui. 

Varsin ilahduttavaa oli se, että kaikki naiset vetivät niin yhtäköyttä, eri ikäisiä, eri kokoisia, mutta kaikki toimi niin, että miten sitä oli ilo seurata. Koko tarina kulki jouhevasti ja asia tuotiin esiin niin, ettei se ollut paatoksellista vaan sellaista raikkaan todellista. 
Sitä jäi miettimään, että onko näin, ollaanko aina vaan ajateltu, että niin se kuuluukin mennä?

Naisen elämä on melko lailla jännää, monellakin tavalla. Miten se nuori ja vanhempi nainen kohtaavat, ymmärtävät toisiaan. Loppujen lopuksi ihan hyvin. 
Suklaakonvehdit kuuluu myös tarinaan ja onkin varsin omaperäinen ja kosketti minua ainakin aika lailla. 

Kohtuullista on esitys, mikä kannattaa käydä nauttimassa, sillä siitä jää hyvä mieli ja sellainen jännä fiilis, aivan kuin olisi saanut paloja jostain jo koetuista hetkistä.

Kuvat: Aino Forsström

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

OPRI

 OPRI on tarina, mikä on alunperin Kyllikki Mäntylän käsikirjoitukseen tehty näytelmä vuodelta 1954. Muistan nähneeni elokuvan ja pitäneeni siitä. Nyt näin saman tarinan Mikä?teatterissa Markku Kekin ohjaamana ja kaikki palautui mieleen. Oprin tarina ja millainen se oli ja millainen se on edelleeen ja pidin siitä.

Opri on Karjalan evakoita, nähnyt ja kokenut paljon, mutta silti se hyväsydämisyys vaan niin säteilee hänestä. Hän joutuu kunnalliskotiin, koska mökki, jossa hän on asustellut, puretaan alta pois. Kunnalliskotiin saapuessa, hän ensi alkuun törmää Jussiin, joka hänen tavaransa kuljettelee sisälle ja on se ensimmäinen tuki ja turva. Oprina loistaa Aija Kajama niin sydämeen käyvästi, että ihan väkisin sai lopussa naaman märäksi. Jussin osassa luontevana nuorena miehenä on Janne Järvisalo, ihan kuin suoraan sieltä vanhasta kotimaisesta elokuvasta, nyt vaan väreissä.

Kunnalliskodin asukkaat ovatkin sitten varsinainen sortin sakki. Huru-ukot, Otto ja Alpertti sähläävät sen minkä ehtivät. Rolf Hedman ja Pirkka Mäkelä ovat kuin kaksi koomikkoa, jotka menevät ees sun taas ja aina on jotain meneillään. Mutta ne mummut olivat kyllä niin hupaisia, että monta kertaa tuli mieleen se elokuva ja ne useat kohtaukset siitä. 

Akviliina, Miina ja Tiina ovat vallan mainioita, kukin niin omintakeinen oma persoonansa. 
Ulla Tiainen on niin mahtava kiukuttelija, kaiken aikaa pahantuulinen Akviliina, joka sittemmin pikkuhiljaa alkaa sulaa. Etenkin kun Opri vähän näpäyttää:

»Sitähä se miulkii ol! Kylmäs aitas saip monet yöt pelätä ko mies rälläs ympär kyllää ja hakkas kottii tullessaa! Ja kaip se aiheestakkii ... en mie ees lasta hälle saanunna ... mutt nyt on hyvä! Hää kuunteloo ko mie puhun.»

Miinan roolissa vetää niin osuvasti ja hyväntuulisesti pälpättäen Sirpa Serovuo. Ihan tuli eittämättä mieleen Elna Hellman. Ritva Muhonen Tiinan osassa nukahteli ja höpötteli mitä sattuu ja useita kertoja samoja asioita. 
Monet naurut saivat mummujen replat yleisössä aikaan, sillä jos ne olivat koomisia, niin siksi, että ovat niin totta myös tänä päivänä.

Jokaisessa kunnon tarinassa tarvitaan poliisia ja sehän saapui ihan mielellään paikalle, koska kunnalliskodin johtajatar neiti LAINE (ei sukua) oli niin kovasti paljon mieluinen. Jarmo Lindgren hoiti virkaansa moitteettomasti ja Anika Kumpulainen vakuuttavasti johtajattaren pestiään.

Lisäksi mukana ovat kiltti ja ihana Anttilan emäntä, joka mielellään tarjoaisi Oprille pientä torppaa omalta tilaltaan, mutta miksi ja miten siinä sitten käy, niin enpäs kerrokkaan. Tia Aronen on oiva emäntä ja antaa heti niin kiltin olon vaikutelman.
Sitten on Heinäsirkka! Kunnalliskodin siritttävä aputyttö, jolla on pääasiassa mielessä vaan tanssit ja vapaa-ajan menot. Nea Danckaarts on niin roolina kanssa sinut, että ilokseen katteli.
Opri se sitten hänenkin asiansa unena näki ja miten näki, niin mene katsomaan!!!

Opri on niin oiva ja osuva paketti, mistä nauttii koko matkan ja mistä jää hyvä mieli!
Sopii kaikenikäisille!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Neiti Marple ja tuijottava katse

 Kouvolan teatterin tämän syksyn toinen ensi-ilta nähtiin 3.10.2026 ja se oli Neiti Marple ja tuijottava katse. Tuttu ja turvallinen Agatha Christie, joka aina on osanut kirjoittaa tarinat, missä et voi arvata murhaajaa. Tyyli on se, että tapahtuu murha ja sitten marssitetaan esiin kaikki mahdolliset ehdokkaat. Vaikka kuin yrittäisi arvata, niin olet väärässä. Itse olen aina pitänyt siitä, että tarina on ihan paras, jos en arvaa murhaajaa. 

Kouvolan teatteriin tämän arvoituksellisen murhamysteerin on ohjanut  Miika Muranen. Huikeeta työtä, sillä hänellä on myös Giuseppen rooli. Ja kyllä - olin niin ihastuksissani, että tuo tyyppi, joka koikkaloi näyttämöllä roolissaan, on sitten ohjannut koko hela hoidon! 

Aika lailla alussa tapahtuu murha, niin kuin yleensä ja siitä se sitten alkaa selvittely, kuka voisi olla murhaaja ja pitikö alunperin uhrina olla joku toinen. Näppärää ja koukuttavaa. Keskeisissä rooleissa ovat Annina Rubinstein, jonka osa on olla tunnettu näyttelijätär Marina. Jenni Rautiainen on raikas ja napakka vieraileva tähti ja uppoaa hyvin Heatherin osaan. 

Koko touhun pääosaa vetää kuitenkin Neiti Marple, jonka Jenni Kokander on omaksunut kyllä ihan täysin palkein. Unohdin jopa sen, että Neiti Marple, Jane Marple on oikeasti ihan joku muu, niin kuin vaikkapa Jenni Kokander. Ihastuttava osa, missä Neiti Marple latelee totuuksia ja on kovasti paljon oikeassa. Hänen ystävänsä poika, Ylikomissario Dermot, on yleensä aina joka asiassa piirun verran sivussa. Jarno Hyökyvaara on varsin uskottava Ylikomissario.

Panu Poutanen on omassa osassaan vakuuttava Marinan aviomies, Satu Lemola ja Tiina Winter molemmat sellaisia, että vasta loppumetreillä selviää, mikä on heidän osuus koko tarinassa. Johanna Heimonen on Ella, joka paikan sihteeri ja Markus Waara, joka Heatherin aviomiehenä yrittää saadaa ääntään kuuluville ja ihan turhaan. Satu Taalikainen on Neiti Marplen ystävä, Dolly,  välillä rasittava, mutta onkin sitten varsin mukava. 

Heti alussa panin merkille äänisuunnittelun, sillä se oli aika lailla sellaista tunnelman luomista, joten isot läpyt sille, kelle se kuuluu eli Antti Helinevalle.  Valosuunnittelusta vastaa Esa Kurri, Wau! Sitten nettisivuilla, niin uudistetuilla nettisivuilla, koska ei ollut sitä käsiohjelmaa, että Skenografi on Minna Välimäki. Hetken mietin, mikä on skenografi??? Lavastaja, näin sitten ymmärsin, joten oli kyllä ihan toimiva lavastus.

Kaiken kaikkiaan oli upeasti esitetty tarina, oli ihanaa olla ihan hukassa sen suhteen, kuka on murhaaja. Parasta oli ne kaikki näyttelijäsuoritukset, mitkä tekivät koko touhusta sellaisen uskottavan paketin. Sitä ihan eli mukana, että mitä tapahtuu ja kuinka tämä päättyy. 

Kuvat: Kouvolan teatteri