Valkoinen valas

Valkoinen valas Kotkassa oli elämys. Minulla oli vahva intuitio siitä, että tämän minä haluan nähdä ja olinpa oikeassa, sain esityksestä todella paljon, samoin nuori poikani, joka oli mukana.
Saimme olla Suomen ensi-illassa ja olen ylpeä siitä, että tämä Yhdysvalloissa Samuel D. Hunter´n  näytelmä on kuitenkin niittänyt mainetta jo niin, että olisiko hitti? No, voi olla, sillä siitä ei voi olla pitämättä. Kotkaan tämän valaan ohjasi Pasi Lampela.

Tässä näytelmässä on viisi roolia, tyystin erilaisia ihmistyyppejä. Jokainen paljastaa niin hyvät kuin huonotkin puolensa eli heistä tulee varsin inhimillisiä. Äärimmäisen mielenkiintoista.

Pääosassa on Charlie, jonka roolin upeasti vetää Antti Leskinen. (Oli myös isossa osassa siinä, miksi halusin tämän nähdä). Kun esittää 270-kiloista ihmistä, niin se vaatii aika paljon, että on uskottava. Olipa sitten mitä tahansa mieltä ihmisistä, jotka ovat ylipainoisia, niin tässä näytelmässä ei voi olla pitämättä Charliesta. Millainen elämä, kuinka elää ja se persoona, ovat kaikki niin sitä, että voisi mennä heti halaamaan häntä. Auttaa ei voi...

Liz on "Charlien enkeli", sairaanhoitaja, joka auttaa ja tuo ruokaa, on ystävä. Voisin hyvin kuvitella itseni siihen rooliin. Haluaa olla Charlien paras ystävä ja kokee kaiken muun mustasukkaisesti uhkana. Miia Maaranen on niin roolinsa oma. Kun on paineet mitattu, voi käpertyä Charlien kainaloon katselemaan televisiota.

Vaan, Charliella on tytär! Teini-ikäinen Ellie. Olin ihastuksissani ! Kun olin Annuska Hannulan nähnyt viimeksi nuorena Annikki Tähtenä, niin nyt hän esitti vihaista ja sanavalmista teiniä. Ihan huikeeta. Kuinka hän neiti suorasuuna paukuttaa isälleen kaiken päin naamaa. Isä kuitenkin näkee hänessä ihan jotain muuta ja se tekee tehtävänsä.

Charlien luona käy myös mormonipoika Vanhin Thomas. Mikkomarkus Ahtiainen on niin ihana, kun pääsee roolissaan olemaan kaikkea. Hiivatin pyöräilykypärä ja se nimikyltti, no tilanne nuuttuu, niin kuin kaikki tässä näytelmässä.

Ellien äitikin tulee mukaan kuvioihin, kun paukahtaa vuosien jälkeen tapaamaan ex-miestään Charlieta. Lise Holmberg Mary´na pistää tuulemaan! Räväkkä täti, vaikka kyllä kirpaisi, miten Mary puhui omasta lapsestaan.

Tämä näytelmä on puhutteleva, monelta kantilta. Se jäi mieleen ja sen herättämiä ajatuksia pui pitkään. Miten kohdellaan toista ihmistä, miten vanhemmat voisivat huomioida lastaan, miten ihmisestä jää näkemättä se jokin, jos nähdään vain ulkopuolelta.

Miksi aina vaan haluan nähdä Kotkan teatteria, niin siksi, että siellä on äärimmäisen hienot näyttelijät. Kerta toisensa jälkeen he kykenevät minut yllättämään. Joten, kannattaa kokeilla!

Kuvat: Niklas Malinen

Vaimoni on toista maata

Viikonlopun naurupaketti käytiin nauttimassa Kouvolan teatterissa, missä uusi komedia kutittelee nauruhermoja. Vaimoni on toista maata on näytelmä, missä voi naureskella monille asioille. Alkuperäinen teksti on ranskalainen ja sen on kirjoittanut Gilles Dyrek. Suomennoksesta vastaa Reita Lounatvuori. Tekstiä on sen verran vedetty Kouvolaan päin, että kivoja paikkoja siellä vilahtaa. Ohjaajan osaa jo toisen kerran Kouvolan teatterissa on päässyt hoitamaan Veli-Matti Karén ja erittäin kiitettävästi.

Äkkiä voisi kuvitella, että miten saadaan toimimaan näytelmä, missä on neljä näyttelijää ja yksi huone, mutta ha-haa, mitä vaan voi tapahtua.
Lähtökohta on se, että Helena ja Janne ovat yltiörakastunut pari, joiden luokse saapuu pariskunta Risto ja Veera. Risto ja Janne ovat vanhoja työkaveita, siinä kaikki. Helena tapaa pariskunnan eka kertaa ja Veera on molemmille täysin tuntematon. Niinpä väärinkäsitysten verkko on viritetty.

Ulla Virtanen, vierailevana tähtenä, sählää Helenan roolissa niin uskottavasti, että oikein huimaa. Ollaan ensin niin kultsipuppelia ja sitten kun mieli muuttuu, niin miten hymy hyytyy.
Panu Poutanen on kiltti ja myötäilevä Janne, niin rakastunut, että huh.
Janne ja Helena ovat niin Honey, honey, että juuri se meneekin sitten koomiseksi.

Risto ja Veera ovat se pari, joka todella hämmentää soppaa. Annina Rubinstein Veerana on vertaansa vailla. Jos on aihetta mököttää, niin sehän ei katso aikaa eikä paikkaa. Kun ei tunneta, niin voi ihan rauhassa mököttää, joskin se herättää erinäisiä kysymyksiä ja vastaukset keksitään. Veera on ensin niin ärsyyntynyt, mutta päättää sitten ottaa kaiken huvin ja hyödyn irti.
Juha Hippi Ristona  yrittää kaikkensa, että saisi pidettyä langat käsissä, mutta vyyhti sotkeutuu entisestään. Tuli lähes kaiken aikaa sellainen olo, että jotenkin asettui Riston puolelle.

Vaimoni on toista maata on sellaista komediaa, missä on hyvä nauraa. Laadukasta viihdettä kenelle tahansa ja jokainen voi nauraa itselleen tutulle jutulle. Minua nauratti Riston ja Veeran ilmeily, mutta myös moni muu, se kun Helena ja Janne kertoivat ensitapaamisesta, se kun Veeraa ärsytti hanittelu niin, että päätti olla Hanistanista.
Mielenkiintoinen juttu oli sekin, että esityksessä on KELLO, mikä näyttää aikaa, se ajoittain jopa hämmensi, koska yleensä teatteri on ajatonta.

Vielä sekin, että ABBAn musiikkia on käytetty niin hyvin mausteena, että rytmi  on taattu!

Kuvat: TAVATON media

Humiseva harju

Humiseva harju on tarina, mihin tutustuin jo nuorena opiskelijana, 1970-luvulla sisäoppilaitoksessa. Oli tenttikausi ja olin itselleni luvannut, että heti kun on kaikki tentit tentitty, saan lukea jotain, mitä ei tarvitse tenttiä. Kun se hetki koitti, niin ensimmäinen kirja, minkä sain käsiini, oli Humiseva harju ja miten se maistui hyvältä. Upposin tarinaan ja se syöpyi minuun. Huolimatta siitä, että olin jo nähnyt muutamat elokuvaversiot, olin aivan onneni kukkuloilla, kun tämä mielenkiintoinen tarina tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon. Lauri Maijala on tehnyt humisevan ohjauksen!

Suosikkinäyttelijäni Oona Airola on Catherine ja miten, niin siten, että olin aivan mykistynyt. Oli niin upeaa seurata sitä taidokasta tulkintaa. Humisevan harjun naispääosa on vaativa ja miten se tarjoillaan, niin sellaisella kattauksella, että oli todella nautittavaa, joka pisara.
Heathcliff, se hurja Catherinen rakastettu, sen roolissa loistaa Markus Järvenpää. Aluksi lähes metsäläinen ja sitten ihan jotain muuta. En edes muistanut, millainen hän voi pahimmillaan tai parhaillaan olla. Uskomatonta heittäytymistä.

Hindley, Catherinen veli, mikä rooli, kun ensin ollaan niin lutuista veljeä ja sitten muututaan mustasukkaiseksi ja sen jälkeen aviopuolisoksi ja lopulta järkensä menettäneeksi. Melkoinen kaari, jonka toteuttaa äärimmäisen hyvin  Markku Haussila. Hänen vaimonsa Francesin osassa loistaa Vuokko Hovatta.

Kaikki näitä uskollisesti palvelee Nelly. Palvelija, joka näkee ja kuulee kaiken ja vaikuttaa olevan se järjen ääni, mutta kuunteleekö häntä kukaan. Leena Rapola on roolissaan uskottava, jopa niin, että kerää sympatiat. Hän on se, joka kutsuu tohtoria paikalle ja tohtori tulee. Vaan millainen on tohtori, kaikessa karmaisevuudessaan paikoin koominen, se roolihenkilö, johon on istutettu huumorin pilkkeet. Niin hyvin on maskeerattu, ettei tunnista, mutta hän on Rauno Ahonen ja onnistuu herättämään yleisössä hupaisaa tirskuntaa.

Herra Earnshaw, lasten isä on kiltti, kun ottaa Hetcliffiin, mutta onko muuten... Matti Olavi Ranin tekee isän roolin niin, että oikein pelotti, millä tuulella hän milloinkin oli. Vanheneva mies, jolla on huollettavia. Ei helppoa, mutta ainahan sitä voi kuolla pois.

Lintonien perhe onkin sitten ihan oma lukunsa, sillä ovathan he ihan eri luokkaa. Herra Linton, jonka roolissa taituroi Matti Rasila, on oikeudenmukainen vai onko? Tytär Isabella on pikku hepsankeikka. Sonja Pajunoja tekee hienon roolin ja osaa kertoa koko yleisölle, miltä näyttää rakastunut nainen. Hänen veljensä Edgarin osassa Martti Manninen panee parastaan. Upeaa työtä olla niin kiltti ja jälleen kiltti, kunnes ei vaan enää jaksa. Kohtaus, missä hän voi huonosti, oli mykistävä. Miten joku voi sillai heittäytyä?  Lähes pelästyin, että miten sitä niin voi kaatua, ensin eteen ja sitten taakse.

Muusikkona taustalla häärii Mikko Helenius, milloin minkäkin instrumentin kanssa. Kiintoisaa, että ilman muuta roolia ja silti sopivasti soluttautuneena tarinaan.

Koko näytelmä oli koskettava, ajatuksia herättävä, miten ihmismieli on kummallinen, kaikki tunteet liikkeelle paneva ja kuinka sitä voi käyttäytyä erilaisissa tilanteissa. Humiseva harju elää edelleen ja toivon, että mahdollisimman moni voisi sen nähdä, miten vanha klassikotarina elää ja kertoo edelleen meistä.
Helsingin kaupunginteatteri on kaikella taidollaan, sen loistavilla tekijöillä,  osanut kertoa meille vanhan tarinan erittäin ymmärrettävästi. Kiitos siitä ! Kannatti tulla sen takia vähän kauempaa. Kaikki puitteet olivat niin loppuun asti ajateltu!

Kuvat: Robert Seger

Helsingin kaupungin museo

Helsinki-päivän kunniaksi menimme vielä Senaatintorin kupeeseen Helsingin kaupunginmuseoon, mikä on maailman ainoa museo, minkä aihe on Helsinki. Miljöö on upea!

Minulle ihan uusi tuttavuus, mutta tyttäreni oli siellä käynyt jo aiemmin. Vaan -  miten ihastuin ja voin vakuttaa, että sopii ihan kaikille.
Alakerrassa oli "lasten osasto". Me menimme kuitenkin yläkertaan, missä oli Helsingin Valitut Palat! Kaikkea kivaa Helsingistä ja se entinen Helsinki tutuksi.
Kallio oli nyt melko lailla pääasiassa.

Ulkona oli sadepäivä, mutta sisällä oli lämmintä ja sanoisko suorastaan kesäistä. Kiersimme näyttelyä ja yritimme pysyä kartalla. Paljon oli nähtävää ja miten sai osallistua.

Oli kiva "ravintola", missä panin jukeboxin soimaan, sai oikein valita kaikista Helsinki-biiseistä. Sitten huomasin tuhkakupin pöydän reunalla, niin kappas siinähän oli mies kessulla. Hauskasti toteutettu, sillä se mies oli liikkuvassa kuvassa. Melkein olisin voinut istahtaa samaan pöytään ja kysellä kuulumisia.

Koko näyttely oli sitä luokkaa, että otan sen kohteekseni toistekin. Olin suorastaan vihainen itselleni, etten ollut aiemmin huomannut näin kivaa paikkaa. Onneksi minulla on vireää jälkikasvua, joka tietää, mistä äiti tykkää.

Vaan ei tässä vielä kaikki, sillä vielä oli jäljellä Pullopostia Kurvista!

"Näyttely sukeltaa yhteiskunnan laitamille. Se antaa äänen kodittomille ja alkoholisoituneille yömajojen ja hoitokotien miehille ja naisille, prostituoiduille, viinatrokareille, tuurijuopoille ja pikkurikollisille. Näyttely perustuu helsinkiläisen Johan Knut Harjun muistikirjojen teksteihin ja piirroksiin."

Tässä näyttelyssä oli niin paljon tekstiä, että olisin tarvinnut enemmän aikaa. Tuli tarve saada lukea lisää ja siksi olisi hienoa, jos olisi kirja, mistä voisi ne kaikki upeat tekstit lukea. Silti luin, miten tehtiin pulituuria. Aika hurjaa tai ehkä joillekin ihan arkea, mutta kyllä minulle ihan sellaista, mitä suurella mielenkiinnolla luki.

Tämä museo ansaitsee kunniamaininnan Helsingin esille tuomisesta ja että on ilmainen, lisäksi vielä niin upeassa paikassa.

Ateneum ja Helsinki

Ateneum on paikka, missä voi ja saa käydä, vaikka siellä ei olisikaan mitään maalaja-staran hitti-tauluja. 
Helene Schjerfbeck-näyttely oli juuri loppunut, joten eipä ollut ruuhkaa. Ateneum on kuitenkin jo rakennuksenakin sellainen, että siellä on hienoa nousta portaita ylös taivaisiin. 

Suomen taiteen tarina on nähty, mutta sen katsoo mielellään uudelleen, koska aina on hauskaa nähdä "tuttuja". Ihastella niitä tauluja, mitkä tietää ja joita on nähnyt vaikkapa postimerkeissä. Taiteilijoiden omakuva- selfieseinä on hauska. Suurin osa taiteilijoista on maalannut tai muuten ikuistanut itsensä. Helppoa, kun malli on aina läsnä.

Maisemataulut olivat jälleen niin kauniita, ettei meinannut silmiään irti saada. Werner Holberg 1830-1860, nuori taiteilja oli maalannut aivan upean taulun Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen 1856
Juu, kyllä ihastuin ja niin moneen muuhun.

Fokus-salissa on Moderni identiteetti  pienois-näyttely, missä on uushankintoja 2016-2019. Näyttely kestää vain 12.4.2020 asti. 

Ateneum on aina aimo annos aarteita!

Mieliala Hakasalmen huvilassa

Hakasalmen huvila Helsingissä on paikka, missä haluan käydä aina tämän tästä. Miksi, niin siksi, että se oli minun historian suosikkihahmo Aurora Karamzinin kaupunkikoti. Voisin aina hyvin kuvitella, että menisin hänen luokseen päiväkahville, suutelisin hänen kättään ja niijaisin syvään.
Onneksi hänen koti toimii nyt museona, missä on upeita näyttelyitä ja juuri nyt meneillään Mieliala - Helsinki 1939-1945

Näyttely kertoo erittäin kuvaavasti niistä mielialoista, mitä oli kun sota syttyi ja koko sen aikana. Sodan sytyttyä kesken koulupäivän, osa opettajista antoi lapsille loppupäivän vapaata, osa ymmärsi pitää koulussa.
Pian alettiin pelastaa kaikki tärkeä, kuten taide ja kulttuurihistoriallisesti arvokas aineisto. Niitä pakattiin kellareihin ja vietiin maaseudulle, kirkkoihin!

Kuvat evakuoinneista ja väestösuojiin menoista ovat upeita. Niistä näkee sen ajan muodin, anteeksi että kiinnitän huomiota tälläiseen, mutta ovathan kuvat Helsingistä. Huolimatta tyylistä, tilanne avautuu niin, että tulee paha mieli. Ihmisten elämä muuttui kertaheitolla.

Monille niin tutut paikat kertovat kuvissa karua tarinaa. Kuinka Helsinkiä pommitettiin ja miten sieltä lähti evakkoon lähes puolet väestä. Surullista kertomaa sekin, kuinka paljon lapsia lähetettiin sotalapsiksi.

Kun sotaa oli käyty, alkoi olla melko lailla haavottuneita. Rintamamiehiä, mutta myöskin siviilejä. Näyttely aukaisee tämänkin oven niin, että oikein sattuu. Puhumattakaan niistä, jotka eivät koskaan selvinneet.

Kiersin tätä näyttelyä tyttäreni kanssa. Minusta on aina hyvä viedä lapset, toki tässä tapauksessa jo aikuisen lapsen, näkemään sitä, mitä on tapahtunut ennen. Antaa hänen kaikessa rauhassa ottaa kantaa ja kertoa mielipiteitään sodan "tärkeydestä". On niin hyvä oppia tuntemaan historiaansa.
Niinpä ihan käsi sydämellä suosittelen käymään tässä näyttelyssä, se on hienosti rakennettu ja sen materiaali on paitsi upeasti koottu, niin koskettavaa.
Mieliala-näyttelyssä ei pyritä raflaamaan, vaan kerrotaan ihmisten mielialoista sodan aikana. Karua kertomaa, mutta niin totta.

Hakasalmen huvila on niin keskeisellä paikalla, että se on aina ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Tervemenoa!

Tarhapäivän jälkeen Teräsleidit

Nyt on ollut niin haipakkata, ettei ole mukamas ehtinyt ja kun olis ehtinyt, ei ole tullut mieleenkään, että voisi kertoa edes siitä, mitkä leffat on käynyt istuksimassa elokuvateatterissa. Joten, nytpä kerron, että jo ennen joulua, sellaisena pimeänä lauantai-iltana sain puhuttua poikani ympäri, sillä juuri kun olimme ahtaneet itseemme pizzat, niin eikös sitä voi hyvin sulatella elokuvateatterissa ja koska olimme ihan nurkilla, niin ei kun toimeksi (ihan näin kivuttomasti se ei suinkaan käynyt, mutta se onkin jo toinen juttu). Halusin nähdä elokuvan TARHAPÄIVÄ! Miksi, niin sen takia, että olen lukenut ne kirjat, Eve Hietamiehen mahtavat kirjat ja niin, ollaanpa nähty se edellinenkin elokuva, Yösyöttö. Se oli se paras porkkana, millä sain poikani mukaan.

Petteri Summanen on niin Antti Pasanen ja kun katsoo elokuvaa, voi elää hänen kanssaan ihan täysillä sellaista vähän niin kuin vertaistukielämää. Sitä vaan sympatiseeraa kun toinen on pulassa ja sen jälkeen taas pulassa. Mutta - asioilla on tapana selkiytyä.
Antti Pasanen on siis Paavon yksinhuoltaja. Hän on tutustunut Enniin (Marja Salo), joka taas on Tertun yksinhuoltaja.

He kaikki ovat jopa yhteisellä matkalla ja miten se Antti pikkasen läähättää Ennin perään. Ennen kuin juuri mitään ennättää tapahtua, niin tapahtuu se, että Enni joutuu onnettomuuteen. Sen seurauksena Antilla on kaksi huollettavaa, Terttu ja Paavo. Jos on tähän asti pärjännyt pojan kanssa, niin nyt olisi sitten tyttökin ja tyttö, jolla on vielä pitkät hiukset!

Koko leffan juoni menee niin, että miten se mies pärjää kahden lapsen kanssa, kun vastaan tulee ihan mitä vaan. Minä vastaan, että hyvin! Enimmäkseen naurattaa ja mikäs on nauraessa, kun omat lapset ovat jo isoja, Vaan kyllä on paikkoja, missä nousee vesi silmiin.

Elokukuvan superstarat ova tietysti Olavi von Bagh Paavona ja Ellen Herler Terttuna. On vaan pakko olla ihan mykistynyt siitä, miten luontevasti he roolinsa hoitivat. Niin olivat Paavo ja Terttu.

Niin ja sitten sekin juttu vielä, että kun minä oikein eläydyin ja katselin, miten Antti Pasanen pääsi kaljalle, niin siinä samassa minä popcornien mukana nielasin hampaastani paikan. Juu-u, ei mikään kiva juttu lauantai-iltana, etenkään kun aamuyöstä olimme lähdössä lentokentälle. Vaan neuvokkaana piipahdimme naapurikaupungin sairaalan hammaslääkäripäivystyksessä ja homma saatiin paikatuksi.

***********************************************************************
Vaan pian joulun jälkeen oli vuorossa sellainen lauantai-ilta, jolloin liikenteessä oli Teräsleidejä. Meitä oli viisi vanhan liiton naista, jotka kurvasimme Studio 123:n pihaan ja ei kun sisään. Tätä oli odotettu. TERÄSLEIDIT voi alkaa.

Tämä kolmen naisen tähdittämä roadmovie on hauska ja elämänmakuinen.
Inkeri on huitaissut miestään paistinpannulla ja sen johdosta hakee sisarensa mukaan ja sitten lähdetään elämään ne viimeiset hetken ennen kuin mennään poliisin pakeille. Inkerin roolin vetelee hienosti Leena Uotila. Vanhempina siskoina pasteeraa Sylvi (Saara Pakkasvirta) ja Raili (Seela Sella).
Sylvi on se, joka ehkä on se vanhin tai ainakin vaikuttaa siltä, mutta tekee kyllä sitten mlkoiset temput. Saara Pakkasvirta on jotenkin vaan niin hellyyttävä mummeli, vaikka ruutiakin löytyy. Sillä ei olisi hänelle pitänyt pillimehun juomisesta kuittailla....

Seela Sella tekee kyllä tässä leffassa sellaisen Railin roolin, että syvä kunnioitus häntä kohtaan. Ihan voisin niiaten  häntä kiittää ja vieläpä syvään niiaten. Hän on niin tyylikäs lady, mutta jutut ovatkin sitten niin eri luokkaa, että pois alta.

Naisten keskinäinen läpän heitto on sitä luokkaa, että jos aluksi on leuka rinnuksilla, niin sitten käsittää, että nyt on kyse sisaruksista, jotka ovat tunteneet toisensa aina ja niinhän se menee, että sisaruksille voi heittää mitä tahansa. Oikeesti se oli kyllä hauskaa.

Juu, me koko "Teräsleidien" joukko pidimme elokuvasta ja jatkokäsittelimme sitä pitkään, lähes seuraavan päivän puolelle.