Näyttelijät elämässä

 Aina olen rakastanut elokuvia, eritoten kotimaisia, Jo lapsesta asti tuijotin niitä mustavalkoelokuvia aivan haltioissani ja eläydyin siihen maailmaan. Keräsin kuvia ja liimasin niitä kansioihin, kirjoitin ylös, kuka on minkäkin elokuvan ohjannut, kuvannut ja ennen kaikkea, ketä oli näyttelijöinä.  Niin ja hei, puhumattakaan sitten teatterista, joka on ihan parasta paikan päällä!

Olen lukenut paljon näyttelijöiden elämänkertoja, mutta ihanaa, nyt äänikirjojen sesonkiaikana, olen voinut myös kuunnella. On ollut aivan mahtavia "matkoja" kulkea kun on saanut tietää, mitä sinne kunkin näyttelijän taustalle kuuluu. 

Ihan muutamia kerron nyt tässä ja heti ensimmäiseksi mainitsen, en suinkaan Tauno Paloa tai Ansa Ikosta, koska heidän elämänkerrat luin jo lähes lapsena, vaan Helge Heralan. Hänen elämänkerran kuuntelin ja miksi, niin siksi, että hän itse luki sen. 

Elämää sateenkaaren alla oli elämys, aivan kuin Heguli olisi ollut vielä täällä. Kirja on ilmestynyt 2002 WSOY:n kustantamana.  Aivan mahtavaa teatterihistoriaa ja sen ajan kuvausta,  No, oliko sitten perään otettava hänen tyttärensä Heidi Heralan kirja - Teatteria koko elämä. Ihan pakosti aattelin, että on se sukuvika kun suksi ei luista tai sitten luistaa. Liisa Talvitie on koonnut tämän kirjan loistavasti kasaan ja se ilmestyi 2020 Tammen toimesta. Kuuntelin tämänkin äänikirjana, minkä oli lukenut Krista Putkonen-Örn. Silti kuulin siitä Heidi Heralan äänen.  Olin niin ihastunut siihen, miten näyttelijät vaan ovat hienoja ihmisiä, ihanine omine persoonallisuuksineen. 

Sitten Eeva Litmanen! Saa siinä monena olla oli kirja, mikä ilmestyi 2007 ja kuuntelin senkin äänikirjana hänen itsensä lukemana. Aivan ihana kokemus, paitsi että ihmettelin, kuinka hän oli pitänyt itseään rumana!? Itse ajattelen aina, että jo pelkästään hymy tekee ihmisestä kauniin ja Eeva hymyilee lähes aina. 

Pian heti perään kuuntelin Sylvi Salosen elämäkerran,  Viimeinen diiva, lukijana Maija-Liisa Ström. Kirjan on kirjoittanut Ismo Loivamaa ja Pirkko Vekkeli - parivaljakko, jolta on ilmestynyt kirja jos toinenkin. Kustantajana Minerva, 2017. Sylvi muistetaan kansan keskuudessa aika lailla siitä, kun oli Tankki täyteen-tv-sarjassa. No, olihan hän paljon muutakin. Itsenäinen nainen, joka tiesi, mitä teki ja tahtoi ja ennen kaikkea suuri näyttelijä.

Tässä välissä loikkasin ulkomaille, sillä kuuntelin kirjan Sophia Lorenista. Hän se on Italian lahja maailmalle, kuten Brigitte Bardot ja Marilyn Monroe aikoinaan omista maistaan, Kirja on Eilen, tänään, huomenna ja se on hänen itsensä kirjoittama. Äänikirjaksi sen oli lukenut Mirja Kuivalainen. Tavattomasti olin viehättynyt tästä ja siitä, miten oikeudenmukainen tämä upea nainen on.

Viimeisenä kerron näyttelijä Anneli Saulista. Tuula-Liina Varis, jota arvostan kirjailijana, on kirjoittanut  Anneli Saulin elämäkerran Elämäni on minun. Ihana kirjan nimi. Kirja on julkaistu jo 1993 WSOYn kustantamana. Luen sitä hitaasti ja nautiskellen, koska se vaan on niin mahtava. Koskaan en ole mieltänyt Anneli Saulia romaniksi vaan muuten vain niin kovin kauniiksi ja jonka kansa muistaa Hilja, maitotyttönä.

Kaiken kaikkiaan, kaikki nämä ja tulevat ja menneet elämäkerrat näyttelijöistä ovat niin mieltä avartavia, joiden haluaisi päätyä monen lukukokemuksiksi, sillä ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Vaikka kuin olisi kykyä ja näköä, niin tarvitsee myös paljon muuta. 

Olen ikään kuin oppinut "tuntemaan" näitä ihania ihmisiä ja toivoisin, että moni tutustuisi ihmisiin, vaikkapa näin kirjojen kautta. Jokaisesta oppii aina jotakin.

SEA LIFE Helsinki

 Elämme aikoja, jolloin kaikki tuntuu olevan vaikeaa, monet paikat ovat suljettuja ja ei pääse oikein mihinkään. Vaan oltiinpa Helsingissä ja paikka, johon pääsi oli SEA LIFE! Olemme käyneet Kotkan Maretariumissa ja Berliinin Sea Lifessa, mutta Linnanmäellä sijaitseva Sea Life on ollut näkemättä. Huolimatta poikkeusajoista, niin sinne oli mahdollisuus päästä, koska sinne voi varata ajan! Netin kautta varasimme ajan klo 13:15 ja sitten kävelimme sinne. Lunastimme varatut liput, takit narikkaan ja ei kun fisuja tsiigaa. 

Kuva: Kini Laine

Oikeastaan oli ihan nautinnollista kiertää, kun ei ollut tungosta ja sai ihan rauhassa katella kaikkia uivia elikoita. Niitä sitten piisasi ja jos vaikka kuin monenlaisia. Eri kokoisia ja värisiä.

Kuva: Kini Laine

Oli iloa silmälle ja mielelle. Vaikka ei olisi minkään asteen kalafriikki, niin silti innostuu katselemisesta - siitä, miten sitä vaan on elämää vedessä. Kalojen lisäksi oli rapuja, merihevosia ja niitä meritähtiä! Oli aina pakko tuijottaa niin kauan, että näki kuinka se tähti vaan liikkui.

Kuva: Kasimir Laine

Oli erilaisia, upeita altaita ja sitten oli se valtavan iso allas, missä oli haita. Ne vaan ovat niin pelottavan näköisiä, että väkisinkin tulee sellaisin kauhun sekaisia tunteita. Kun olin kohdassa, missä allas on myös katossa ja minä alla, niin silloin se kävi! Hai ui ylitseni ja pelästyin niin, että sattui ihan joka paikkaan vähän aikaa. Kun selvisin siitä, olin ihastuksissani, kuinka oli rakennettu hyvin sekin paikka. Sinänsä se ei ollut uutta, koska Berliinissäkin oli niin, mutta silti - aina yhtä ihastuttavaa. 

Kuva: Kasimir Laine

Sea Lifessa syntyy uusia kaloja ja niitä oli eristetty omiin altaisiinsa. Olivat kuin päiväkodissa, kalatarhassa - niin kauan, kunnes ovat sen kokoisia, että pärjäävät aikuisten kalojen maailmassa. 
Katselemista riitti, tietoa tuli roppakaupalla ja oli vaan huisin mukavaa kierrellä siellä ja olla nenä litussa milloin minkin ikkunan äärellä ja bongata sieltä asukkaita.

Viimeiseksi saavuimme Mikon luokse. Mikko on meriahven ja mielenterveyskuntoutuja. 

Kuva: Kini Laine

Mikosta oli seinällinen tietoa ja lehtileikkeitä. Miten oli joutunut sinne ja kuinka oli hotkaissut mm. harjan. Kun olimme hänen luonaan, hän mökötti, kts. kuva. Oli aivan valkoinen ja yhdessä paikassa. Vaan, paninpa merkille, miten hänen silmänsä liikkuivat, kun heiluimme siinä hänen akkunansa takana. Kun jo yksi meistä sai tarpeekseen mokoman mököttäjän katselemisesta, niin en antanut periksi. Minulla oli huivi, jota aloin Mikolle esitellä ja kappas, kun ihastui. Oli vähän sillai, että on itsekkin aina halunut sellaisen huivin, mutta kun on kala. Hän kuitenkin vaihtoi värinsä tummemmaksi ja ui kaikilla mahdollisilla tyyleillä, veti kylkimyyryä, hitaasti ja nopeesti. Saimme siis varsinaisen uimanäytöksen ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä tais Mikko ilahtua meidän vierailusta.  

Tämä ihan vinkkinä, että jos ootte siellä suunnalla, niin menkää moikkaa kaloja ja kertokaa Mikolle terkkuja!

Korkkarit Goes EuroViisut Song Contest!

 Tulipa tehtyä lauantaina junamatka Kotkaan. Myllykoskelta hyppäsi mukaan herraseuraa ja juna vei meidät Kairoon, lähes ovelle asti. Kairossa naamat piiloon ja sitten mukaan Euroviisuihin!
Kotkan teatterilaiset ovat taas paketoineet sellaisen paketin, mikä on yllätyksiä täynnä, glitteriä, säihkysääriä, menoa ja meininkiä koko setti. Runsaan musiikin makuinen ilta on Pia Lunkan ohjaus.

 Kuvassa: Wiljami Salminen, Harri Heininen, kapellimestari Ari Ismälä ja Jonas Mäki

Illan orkka on ihan oikea, elävä ja loistelias. Kapellimestarina Ari Ismälä, jota on aina myös upeaa nähdä rooleissa. Näkyi ja kuului, että heillä oli kyllä työn iloa!

Kuvassa: Showryhmä Nemesis

Euroviisuja tuli sitten melkoinen kattaus aina aikojen alusta asti ja niin tyylillä ja taidolla, ettei meinannut tuolilla pysyä. Mietinkin välillä, että olisi pitänyt olla seisomapaikka, niin olisi voinut vähän vetkutella mukana. Showryhmä Nemesis veti parastaan vain välillä asusteet vaihtuivat, mutta tahti ei hidastunut.

Kuvassa: Marika Huomolin

Marika Huomolin oli varsinainen energiapakkaus, niin juontajana kuin laulajanakin. Ääni on niin sykähdyttävä. Hänestä huokuu sellaista pirskahtelevaa iloista energiaa. 

Kuvassa: Juho Markkanen

Juho Markkanen on aina ihana! Kaikki biisit ja roolit ovat niin mannaa. Nyt oli kyllä se Järjestyshäiriön kappale ihan kirsikka kakun päällä. 

Kuvassa: Eeva Hautala

Eeva Hautala se laulaa luikautti jopa ranskaksi ja oli ilo ja riemu kohillaa, kun sitä ja niitä muita lukuisia biisejä kuuli. 

Kuvassa: Jarkko Sarjanen

Jarkko Sarjanen - meni hetki, ennen kuin tajusin, että kuka se siinä. Nyt oli kyllä puvustus tapissa!!! Siitä on vastannut Anne Hannula. Varmaan suoranainen nautinto pukeutua niin värikkäästi, vaikka Sarjanen kantoi asuaan tyylillä.

Kuvassa: Konsta Lippo

Entäs sitten Konsta Lippo! On sitä ennenkin nähty loistavia näyttämömiehiä loistavissa rooleissa, joten nyt - kiitin Luojaa, että pääsin näkemään tämän. Olin tavannut Konstan kerran ohimennen Kairon takapihalla, mutta herra varjele, millainen esiintyjä hänessä on. Ihan täpinöissäni seurasin jokaista liikettä, tulkintaa ja sitä upeaa heittäytymistä. 

Koko spektaakkeli oli suuri nautinto! Kaikki olivat niin ihastuttavia esiintyjiä ja sitä vaan toivoi, ettei se loppuisi. Draivia piisasi koko illan edestä ja se jäi mieleen niin, että vielä seuraavana päivänäkin sydän heitti iloisia hyppyjä.

Kiitos taas koko porukalle ja Kairon henkilökunnalle, joka aina niin hyvin huolehtii asiakkaista. Ruoka oli maukasta, esitys oli riemastuttava ja miljöö niin nam. Juna odotteli meitä jo valmiina, esityksen jälkeen ja sitten kotiin hymyssä suin.

Kuvat: Tommi Mattila

Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi

 Suosittu Jonas Jonasson'n kirja Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on nyt nähtävissä näytelmäversiona Kuusankosken teatterissa. Pelkästään jo nimi aiheuttaa huvittavaa ajatuksen juoksua ja on jo tarina sinänsä. Alkuperäisestä tekstistä dramatisoinnin on tehnyt Raija Nokkala ja Kuusalla ohjausta on hoidellut Karolina Eklund-Vuorela.

Allan Karlsson on vanhainkodissa ja täyttää 100 vuotta. Asiasta ovat innoissaan enemmän kaikki muut, vaan ei Allan. Kukat - ei kiinnosta, kakku - ei kiinnosta, puheet - ei kiinnosta jne. Kaikki se kliseinen hömppä ei vaan kiinnosta ja niin Allan ottaa hatkat, karkaa ikkunasta ja katoaa. 
Allan lähtee ja joutuu erinomaisen eriskummallisiin juttuihin mukaan. Satavuotiaaksi Allan on harvinaisen virkeä käppänä, jonka rooliin on sukeltanut Arto Käki.

Kuvassa Jari Lukkari (Julius), Arto Käki (Allan) ja Aino Forsström (Pultti)

Heti aluksi Allan tapaa asemavirkailija Aimon ja jo se on niin hervoton, sillä Anu Ruuhimäki Aimona on aimo annos lystiä. Anulla on Aimon lisäksi kahdeksan muuta roolia! Aivan uskomattomia suorituksia.
Niin ja sitten Allan tapaa nuoren Pultin, jolla on vessahätä ja joka raahaa matkalaukkua. Aino Forsström on roolissaan, ihan kaikissa (7), niin huippu, että voi vaan ihailla sitä heittäytymistä ja kuinka kroppa taipuu. Jotenkin sitä aina ilahtuu ihan sydän sykkyrässä siitä, kun näkee uusia, nuoria lupauksia. Hän sai kertaheitolla nyt uusia faneja.

Julius on kuitenkin se, jonka Allan seuraavaksi tapaa. Pikkurikollisen seurassa viihtyy ja siitä pitää huolen Jari Lukkari. Kolmas pyörä (kyllä kolmas, sillä Pultti putoo) on Nynny, ikuinen melkein-mies joutuu vahingossa mukaan. Mikko Jyräs on niin ilmeikäs, että miten joku osaakin heittäytyä sellasen lapasen rooliin hyvin, aina neuletta myöten. 

Sitten tapahtuu ja paljon! Kolmikko jatkaa matkaa, tapaa uusia ihmisiä ja eläimiä, (psst. siellä oli NORSU). Välillä Allan päätyy kertomaan elämänsä kohokohdista, jolloin on matkannut maailmalla ja tavannut mahtimiehiä.

Kuva: Mira Helli (Juri Popov), Arto Käki (Allan), Anu Ruuhimäki (Stalin) ja Mikko Jyräs (Vladimir Karpov)

Juonta en kerro, mutta rikollista toimintaa se on ja rikolliset ovat pääasiassa naisia. Vauhtia piisaa ja kommelluksia. Sitten tapahtui se, mistä olen usein haaveillut. Kohtaus tapahtui hidastettuna ja niin upeasti valot toimivat siinä hetkessä, että sitä oikein häkeltyi. Hyvä Jyrki Kleimola (valosuunnittelu ja tekniikka) ja näyttelijät, jotka sen mahdollistivat. Se kohtaus oli upea nautinto.

Kuvassa: Sara Mäkinen, Sanna Mäkinen, Sinikka Vainio, Herkko Huttunen, Jari Lukkari, Maija Kuntsi, Arto Käki, Mira Peussa, Aino Forsström, Anu Ruuhimäki, Mira Helli, Mikko Jyräs

Tässä näytelmässä on iso porukka, mutta rooleja on niin moninkertainen määrä. Arto Käki pörrää vain Allanin roolissa, mutta muilla onkin sitten aina 3-9 roolia. Se on niin mahtavaa seurattavaa, että miten sitä kukin osaa, kuka tulee estraadille ja missä roolissa. Voi vaan kuvitella, millaista hulabaloota siellä takaritsillä on, että löytyy oikeat vaatteet. En erittele nyt sen kummemmin rooleja, muuta kuin että mahtava porukka ja jokainen oli niin kortensa kekoon kantanut. Tälläisena poikkeusaikana on uroteko järjestää näin ilakoivia esityksiä. Ystäväni kanssa vielä kotimatkallakin oli naama korvissa.

Iso suositus, tää on nähtävä, sillä koko ajan tapahtuu!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Masennuskomedia

 Masennuskomedia on jo sanana sellainen, että ei vaan tiedä mitä ajattelisi, koska jos edes yrittää ajatella, niin masennus olisi musta ja komedia valkoinen ja mitä siitä tulee, niin harmaa ja tämä esitys ei ole harmaa. Kotkan teatterissa voi siitä ottaa selvää, sillä se aukeaa jokaiselle varmaan ihan oman värisenä.

Mari Rantasila on tämän tarinan alkuperäisen idean takana ja on ohjannut sen nyt Kotkaan. Käsikirjoittajina ovat olleet Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. 
Oli kyllä niin mielenkiintoista seurata, mitä estraadilla tapahtuu, koska ei ollut mitään etukäteiskäryä.
Lavastus on erikoinen ja toimiva, valoseiniä, kuvia ja liikkuvaa kuvaa käyttävä. Se on Minna Santakarin luomus

Anne Niilola tekee loistoroolin upotessaan Eeva Ahosen hameeseen. Eeva on bisnesnainen, joka on elänyt vain työlleen ja painanut sitä sitten niin, että huonostihan siinä lopulta käy. Anne Niilola on niin hengästyttävä, kun ei asetu millään, vaan painaa kaiken aikaa, jopa siellä mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessakin. Vauhti vaan kiihtyy ja oikein pelotti, että mihin se johtaa. 

Vastaavasti näytelmän kaikki muut roolit ovat huomattavasti rauhallisempia, jollei huomioida Eevan poikaa Mikaa (Aapo Puusti), joka hiukan innostuu kertoessaan orankien elämästä. Aapo Puusti on vierailija (TEAK) ja ihan suvereenisti vetää kolme roolia.
Työkeskuksen johtaja Merja (Miia Maaranen) on just niin lempeä, kiltti ja luotettava, että sellaisen ihmisen kanssa voisi kuvitella kaiken sujuvan ihan leikiten. Pelkästään ääni ja sen paino oli niin rauhoittava. Ai, miten niin rauhoittava... no, ku Eeva on riehunut niin kauhiasti lavalla, että sitä katsojakin alkoi olla ihan pörinöissä.

Muut kuntoutujat olivat äärimmäisen uskottavia ja ihania persoonallisuuksia. Osku Haavisto oli mahtava Saku, joka ihan vahingossa sai aikaan HulluPupun. Jotenkin liikuttava, joka tiedostaa, ettei pitäisi mennä överiksi, kun sitten on taas pitkä matka palata. Lise Holmberg vetelee räväkästi Piken roolin, joka on jo työkeskuksen vanha tekijä. 

Paikan kuopus on Elias, kahdeksan ällän ylioppilas, mutta....  Vierailija, TEAKstä hänkin, Sami Harjula valloittaa yleisönsä ihan täysin. Kun ei aluksi puhu mitään ja juuri kun ehtii ajatella, että näinköhän puhuu koko esityksen aikana, niin silloin kuuluu vastanäyttelijän repla, joka pyytää Eliasta puhumaan. Ei ole hänellä paljoa sanottavaa, mutta sen minkä sanoo, on asiaa. Ilmeet ovatkin sitten erikseen.

Kari Kukkonen  sitten sulavasti siirtyy roolista toiseen ollen lääkäri, Eevan assistentti, Merjan työpari Sulev ja Antti, toimitusjohtaja. Neljä persoonaa ja hyvin vedetty.

Koko tarina etenee vauhdilla ja sitä vain suu auki katsoo, että mitenkähän tässä käy. No, periaattessa hyvin, mutta millä tavalla, niin se onkin koko paketin ydin. Harvoin sitä komediassa kyynelehtii, mutta tämä olikin Masennuskomedia. Vähän niin kuin , että ensin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jopa hauskaa, mutta sitten tulee itku.  Aivan loistava setti, mikä pani taas ajattelemaan. Silti uskon, että tästä ei voi olla pitämättä. Ihmisiä me vain ollaan ja ei kukaan loputtomiin jaksa ja toiset ei jaksa alkuunkaan. 

Kyllä vaan suosittelen tämän kokemista. Tarina on rakennettu hyvin ja roolisuoritukset ovat niin kertakaikkisen upeita.  Anne Niilolalle vielä erityiskiitos ja niijauksen kera. 

Kuvat: Niklas Malinen

Kuin tuhka tuuleen

 Huimaa haipakkata Haminaan! Ensi-ilta oli jo 6.11 vaan kun ei silloin millään kerinnyt, niin mikäs sen parempi päivä kuin keskiviikko. Pakko oli nähdä, miten Haminassa tulkitaan KUIN TUHKA TUULEEN! Tämän näytelmän on käsikirjoittanut Panu Raipia ja Rauli Jokelin. Haminaan sen on ohjannut erinomaisen hyvin Jalle Niemelä.

Kupletin juonihan on se, että ollaan hautaustoimistossa, Hallamaa & Hallamaa, jolloin läppä lentää melko lailla kuoleman siivellä. Sisarukset Camilla (Jonna Kajander) ja Aurora (Katariina Myller), ja heidän hulttioveljenpoikansa Helmer (Jan Mykkänen) pitävät hautaustoimistoa. Yritys on konkurssin partaalla, sillä kukaan ei kuole ja nekin, jotka ovat kuolleet, ovat jättäneet maksamatta. 

Just kun kaikki on niin pahasti solmussa, ettei toivoa näy, niin estraadille marssii ämerikkalainen Tom Dudley (Jaro Suntio) ja hänen bimbot henkivartijansa vai mitkä lienee apulaisensa Frank (Markku "Penni" Lahti) ja Eddy (Jussi Vilkki) ja well, heillä olisi haudattavaa, paitsi että tilanteessa on "koira haudattuna". Rahaa on ja sitä tulee joka taskusta, joten tämän yhden asiakkaan hoitaminen pelastaisi Hallamaa & Hallamaan ahdingosta, niin että, ei kun toimeksi. 

Tom Dudley'lla on matkassa myös tyttöystävä, varsinainen hempukka, Honey (Piia Jussila). Aluksi hänen ongelmanaan on vain kengät ja nälkä, mutta ne haihtuvat, kun hän tapaa Helmerin.
Piia Jussila ja Jan Mykkänen näytelmän "ensirakastajina" ottavat tilanteen yhtä haltuun kuin toisensa. Se heittäytyminen, ilmeet ja eleet, ovat ihan huippuluokkaa. Oli ilo seurata sellaista hulvatonta menoa! Enkä ole ainoa, joka näin tuumii, sillä kuulin kyllä muitakin vastaavanlaisia kommentteja. 

Loppujen lopuksi poliisikin oli jo päässyt tilanteen tasalle ja tässä näytelmässä on naispoliisi Anneli Ahde (Mirva Peri). Sillekin on ihan oma syynsä, miksi poliisi ja miksi nainen.

Kaiken kaikkiaan tämä näytelmä oli hauska ja virkistävä, mahtavan vauhdikas ja otteensa pitävä. Kaikki roolisuoritukset olivat niin loistavia ja sellaisia, joita oli ilo seurata. Kertakaikkisen hauska piristysruiske pimeään vuodenaikaan ja yhtään ei harmittanut ajaa kotiin usvan kyllästämässä vesisateessa.

Kuvat: Haminan teatteri

JOULUSHOW 2020

 Kouvolan teatterin Joulushow on aina niin kovin odotettu, joten tänä vuonna ehkä vieläkin enemmän, sillä ihmismieli tarvitsee aina jotain hupia, etenkin poikkeusaikoina. Jos on pitkään ollut ilman hupia, se ei ole hyvä asia. Annos hupaisaa silloin tällöin tekee terää ja virkistää mieltä ja taas jaksaa...

Noh, tänä vuonna jotenkin ehtisinkin jo ensi-iltaan ja sain jouluhupia jo ensi-illassa. Marraskuun pimeänä iltana siellä istuttiin ja otettiin vastaan kaikki se, mitä Kouvolan teatterin iki-ihana porukka oli jälleen väkertänyt kasaan. Siis ihan koko porukka, sillä tässä jo perinteeksi muuttuneessa Joulushow'ssa on mukana koko henkilökunta!

Kuvassa: Tiina Winter, Sami Kosola, Annina Rubinstein ja Satu Lemola

Oli tarjolla taas paketti kaikenlaista ja miten niin musiikkipitoista! Vanhoja suosikkinumeroita oli, mutta ne olivat päivitetty vallan uuteen aikaan. Pullo-orkesterin versio oli mykistävä! Samoin se tonttunapatanssi.

Kuvassa: Tommi Kekarainen, Sami Kosola, Satu Lemola ja Nina Petelius-Lehto

Pikkutarinat olivat niin hervottomia ja voi vaan miettiä, miten lystiä käsikirjoitusryhmällä on ollut, sillä heitä on 12, osa esityksessä mukana olevia, osa ei. Koko show'n on ohjannut Tiina Luhtaniemi.

Tekisi mieli kertoa vaikka mitä, mutta kun on kyse Joulushow'sta niin  se on vähän niinkuin joulupaketti. Ei saa avata ennen joulua, mutta voi pikkasen ravistella, että heliseekö vai ei! No, tämä paketti tekee kaikkea, helisee ja on ihan hiljaa, on pehmeä ja kova samaan aikaan. 
Jokaisen on se oma paketti koettava ja mietittävä, mitä se antaa. 
Minulle tämä paketti oli antoisa, sain kaikkea ja runsain määrin 💕

Kiitos kuluneesta vuodesta!!!

Kuvat: Kouvolan teatteri